Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Minua ei saa viihteen äärestä pois millään. Aivoni ovat täynnä mätää sen jäljiltä. Nämäkin hetket internetin parissa voisin käyttää Nuoren Wertherin kärsimyksiin, John Locken valistusfilosofiaan tai vähintään kalastamiseen, mutta arvatkaa mitä? Ei kiitos. Viihdyn itseäni viihdyttäen, enkä välitä siitä, tekeekö se minusta muiden silmissä lähtemättömän hedonistin ja/tai pinnallisen, tyhmän vätyksen. Aivan sama, sillä – rummutusta – minulla on aina Home Box Officen sarjat.

HBO:n ja minun välinen taival on verrattaen pitkähkö. En muista, lähtikö se liikkeelle Sinkkuelämästä vai Mullan alla -sarjasta, mutta niistä lähtien olen seurannut suurella mielenkiinnolla kyseisen maksullisen jenkkikaapelikanavan liikkeitä ja tuotantoja ja ottanut haltuun sarjoja aema. (ajalta ennen Mullan alla -sarjaa). Tässä esittelen suurimmat suosikkini HBO:n draamasarjoista (ilman kuvia, pahoittelen) niille, jotka ovat säästyneet näiden sarjojen mediahypeltä:

Kylmä rinki (Oz), 1997-2003 (kuusi tuotantokautta)

Kylmä rinki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Nelonen uusi sen kokonaisuudessaan pari vuotta sitten. Sarjan tapahtumat sijoittuvat siis Oswald State Maximun Security Penitentiary -vankilaan (katunimeltään Oz) ja etenkin sen vaarallisten vankien kokeelliselle Emerald City -osastolle, jossa vangeilla on erilaisia velvollisuuksia ja vapauksia enemmän vankilan muihin osastoihin nähden. Sarja paneutuu erirotuisten vankien välisiin konflikteihin ja muutenkin vankien väleihin toistensa sekä vankilan henkilökunnan kanssa. Myös jenkkilän vankiloihin liittyvä byrokratia tulee tutuksi sarjan myötä. Kylmän ringin erikoispiirre on, että kuka tahansa sen päähenkilöistä saattaa kuolla ihan yhtäkkiä missä tahansa vaiheessa sarjaa.

Sarjan äärimmäisen tiuhaan vaihtuva henkilöhahmogalleria, hyvin kerrotut ja uskottavat juonikuviot, mieleenpainuvat tapahtumat (esimerkiksi se, kun Lee Tergesin näyttelemä hahmo Tobias Beecher sai vankilaan lähetyksenä poikansa kämmenen J.K. Simmonsin tähdittämältä Hank Schillingeriltä heidän välistensä riitojen seurauksena) ja jatkuvat tarinat (esimerkiksi Dean Wintersin näyttelemän Ryan O’Reilyn pakkomielteinen rakkaus vankilan sairaalatohtoria, Dr. Nathania kohtaan), sarjan tarkat väkivaltakuvaukset sekä poliittinen epäkorrektius vetivät puoleensa viikko toisensa jälkeen, jakso jaksolta. Kyseiseltä uusintakierrokselta minulta jäi välistä ehkä tasan 60 minuuttia, niin tarkasti sarjaa katsoin, tallensin ja seurasin. Sarjan rehellinen ja reilusti överiksi vedetty, mutta siltikin uskottavan oloinen ote, eivät voineet jättää minua kylmäksi. Voin suositella sarjaa niille, jotka kestävät katsoa silmien viiltämistä ja homoeroottisia kohtauksia, ja haluavat siihen päälle myös oikeasti sisältöä upean ja puhuttelevan juonen muodossa.

Mullan alla (Six Feet Under), 2001-2005 (viisi tuotantokautta)

Fisherin hautaustoimistoperhe ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä, vaikka perheen idyllinen kulissi tuntuukin sarjan alkaessa olevan päällepäin kuosissaan. Vähitellen perheenjäsenistä alkaa paljastua ties millaisia piirteitä (esimerkiksi perheen äidin neuroosit ja esikoispojan kommunikointi kuolleen isänsä kanssa), ja sarjan huumori on koko ajan mustaa, tai vähintään vahvan tummanharmaata.

Aivan täydelliset roolivalinnat näyttelijöiden kohdalla tässä sarjassa, he ovat omiaan ylläpitämään sarjan vinoutunutta tunnelmaa. Toimii, toimii, toimii. Lisäksi jokainen jakso alkaa kuolemalla, sekin toimii. Sarjan käsikirjoittajat ovat saaneet toden teolla käyttää luovuuttaan erilaisten kuolinsyiden keksimisessä, siitä heille kunnia ja kiitos. Eniten puistatti erään jakson alku, jossa nainen perheväkivallan seurauksena kaatui otsa edellä teräkynttelikköön. Huh.

Valitettavasti en ole vielä nähnyt sarjan puoltatoista viimeistä kautta, sillä vhs-aikana nauhoitteluun tuli niin usein ongelmaa, että luovutin suosiolla ja päätin vielä jonain päivänä vahdata nuo kaudet jossain. Puoli kautta olenkin jo saanut tuon päätöksen jälkeen katsottua ystäväni luona, mutta vielä riittää ihasteltavaa (ja itkettävää myös).

Sinkkuelämää (Sex and the City), 1998-2004 (kuusi tuotantokautta)

Tuntuu niin törpöltä esitellä tätä sarjaa, sillä en usko, että kukaan, joka seuraa muotia, televisiota, elokuvia tai ylipäänsä viihteellistä mediaa, on voinut tältä välttyä edes niin halutessaan. Sarja kertoo kuitenkin neljästä kolmi-nelikymppisestä sinkkunaisesta New Yorkissa. Jokainen jakso pursuilee vaatteita, kenkiä, seksiä, pseudofilosofista (uusin suosikkisanani) ihmissuhdepohdintaa sekä ystävyyden ja Manhattanin ylistystä. Sarjasta on paha sanoa enää mitään, mikä kuulostaisi yhtään tuoreelta näkökulmalta, mutta tämä sarja on kuitenkin viihdyttänyt useiden vuosien ajan. Ja viihdyttää yhä jokaisella katsomiskerralla.

Lisäksi voin suositella HBO:lta ainakin näitä: Big Love (lahkoon kuuluvalla perheenisällä ja liikemiehellä on kolme vaimoa), Entourage (wannabe-tähdenalut bilettävät)
…ja häpeillen tunnustaa, että näihin olen vasta paneutumassa (mutta sitäkin suuremmalla innokkuudella): Taistelutoverit (parhaalta sotasarjalta ikinä vaikuttava 10-osainen eepos tekijätiimiltä Hanks/Spielberg), The Sopranos (mafiaperheen seikkailut… ja kuinka sitten kävikään)

YLE ilahdutti aiemmin tänä vuonna ilmoittamalla, että on ostanut kaikki oikeudet HBO:n sarjoihin. Jatkossa on siis mahdollista nähdä näitä laatusarjoja ilman mainoksia, ja toivon totisesti, että YLE ei sijoita sarjoja keskiviikkoyöhön, vaan laittaa ne niille kuuluville ohjelmapaikoille iltakymmeneen. Tästä pääset YLEn HBO-kampanjasivulle. Tänä vuonna odotettavissa vielä Taistelutovereiden lisäksi ainakin Sopranosia sekä muutama uusi sarja. Myös tv-elokuville ja erikoisohjelmille on ilmeisesti varattu muutamia paikkoja. Tap tap!