Yksi televisiohistorian vaivaannuttavimmista kohtauksista?
Jos perussaippuasarjojen (kuten esimerkiksi Kauniit ja rohkeat) jaksoja leuka-Ridgeineen, ikinuorine Brookeineen sekä dramaattisine katseineen ei lasketa, voisin veikata, että tämä synnytyskohtaus 90-luvun menestyssarjasta Tohtori tuli kaupunkiin (Doctor Quinn, Medicine Woman, 1993-1998) on yksi vaivaannuttavimmista televisiosarjakohtauksista ikinä. Katsokaa nyt itse (jos kykenette…)!
Okei, sarja on voittanut Emmyjä ja sitä on kiitelty ja hehkutettu kovasti, mutta ööh… Dr. Mike (Jane Seymour) ja Joe Landon esittämä inkkari-Sully menevät tässä kohtauksessa hieman yli äyräiden. Miksi kohtauksen pitää ensinnäkin kestää yli yhdeksän minuuttia? Onko tuota kaikkea ähinää ja puhinaa oikeasti pakko näyttää noin kauan?
En ole synnyttänyt enkä ollut mukana kenenkään muunkaan synnytyksessä, joten en voi sanoa, kuinka realistista tuollainen ääntely oikeasti on, mutta ainakin katsojalle tulee selväksi, että kipeää tekee. Eihän siinä. Se tosin olisi käynyt selväksi paljon vähemmälläkin.
Seuraavaksi päästäänkin ihmettelemään synnytyspaikkana toimivaa ihanan puun edustaa. Melko romanttisessa hengessä tunnutaan näytettävän tuollainen puun katveessa synnyttäminen. En tiedä, mutta voisin veikata, että tuollainen hiekkaisa(kin) maaperä ei välttämättä ole kaikista otollisin erinäisten paikkojen tilaa ajatellen. Mutta mitäs pienistä… Voisi tosin kuvitella, että synnytystä edeltänyttä ähinäpuhina-”realismi”linjaa olisi jatkettu vähän kunnianhimoisemmin itse synnytykseenkin.
Ja tuo vauva… Nauhalta värisevät itkut, epäluonnollisen puhdas ja liian isokokoinen vauva sekä Jane Seymourin kahden pennin jeesus -hymy eivät suinkaan tuo kohtaukseen herkkyyttä ja liikuttavuutta, vaan pikemminkin tahatonta koomisuutta ja ällötystä. Kyseessä oli sentään eräänlainen lääkärisarja, kai nyt edes vauva olisi voinut olla vähän autenttisemman oloinen heti synnyttyään! No joo, ehkä ne eritteet ja muu möhnä olisivat rikkoneet sarjan lämminhenkistä tunnelmaa vähän liikaa.
“JUST HOLD ME!” – Dr. Mike Sullylle. Hetken päästä nainen otti miehekkeensä päästä kiinni.
Kun julkkiksesta tulee laulaja…
Jotkut näyttelijät ja juorulehtijulkkikset huomaavat tietyssä vaiheessa uraansa, että oma tähti alkaa epämiellyttävästi sammua ja yleisön kiinnostus omaa pärstää kohtaan laantua. Silloin täytyy ryhdistäytyä ja tehdä jotain, jotta saisi taas nimensä santaan ynnä muuta hauskaa. Toisinaan myös agentit tyrkkäävät (yleensä nais)tähdistä laulajia, tosin tämä ilmiö lienee yleisempi Ameriikanmaalla, Suomessa kun tämä agenttihomma on (onneksi?) aika olematonta. Mutta voi eläkevakuutus sentään, miksi näiden tähtösten laulu-uran pitää olla liian usein aivan käsittämättömän korni ja myötähävettävä? Halusin jakaa nämä “helmet” kanssanne.
Paris Hilton – Stars are Blind (levyltä Paris, 2006)
Önngngng. Kirjat, elokuvat ja hajuvedet eivät tainneet riittää täyttämään bisnesjuurisen Paris Hiltonin uratoiveita. Naikkosen urasta laulajana ei ole sittemmin kuultukaan, vaikka hän perusti ihan oman levy-yhtiönkin, Heiress Recordsin. Miksiköhän…
Hayden Panettiere – Wake Up Call (2008)
Aargrhrghrg. Heroes-sarjassa loistanut teini-Hayden on lähtenyt Paris Hiltonin viitoittamalle tielle turhanpäiväiseksi pop-laulajaksi. Kappale on vain niiin… tylsä! Ja videokin on suhteellisen mauton.
Salarakkaat – Salarakas (levyltä Salarakkaat, 2005)
Tajusitteko, salarakkaat! SALARAKKAAT! Martina Aitolehti ja Marika Fingerroos ovat totisesti pistäneet itsensä kaupaksi. Kappale on ehkä surkeimpia tekeleitä hetkeen, eikä tyttöjen lauluduo ollutkaan – jostain kumman syystä – kovinkaan pitkäikäinen. Tyttöjen laulu-ura ilmeisesti katkesi niihin kuuluisiin “henkilökohtaisiin erimielisyyksiin”. Musiikillisia erimielisyyksiä tuskin ehti edes syntyä…
Tässä vielä kammottava “live”-esiintyminen Maikkarin takavuosien Ruben & Joonas -talkshow’sta, jossa Martina ja Marika tulkitsevat ah, niin kornisti yhdeksänkymmenluvun yhden hitin ihmeen, Mascaran, yhtä hitti-ihmettä, eli Erittäin hyvä ellei täydellinen -kappaletta (samannimiseltä levyltä vuodelta 1997):
Esiintymisen onnistumispisteet -100. Myötähäpeäpisteet +100.
Suutari pysyköön lestissään jne.? Tosin herää kysymys, mitä esimerkiksi Parisin ja Suomen tirppasten sitten pitäisi tehdä…
Säännön vahvistava poikkeus
Scarlett Johansson – Falling Down (levyltä Anywhere I Lay My Head, 2008, jolla Scarlett tulkitsee Tom Waitsin kappaleita)
Scarlettin albumi – vaikka se sisältääkin pelkkiä Tom Waits -covereita – osoittaa, että näyttelijäkin voi olla kunnianhimoinen laulaja. Hienoa tulkintaa. Scarlettilla on kauniin vahvanrosoinen ääni. Jään mielenkiinnolla odottelemaan lisää tuotantoa Scarlettilta.
Top n: Särkyneistä sydämistä, eli erobiisejä
Lähes kaikkihan (myös äärettömän monet muusikot ja lyyrikot) tietävät, miltä tuntuu, kun sydän särkyy. Tuo aiheista tuskaisin (tai ainakin korkealla sijalla universaalilla “asiat, jotka herättävät surua, murhetta, ahdistusta, kipua jne.” -listalla) on herättänyt tuntoja niin monissa muusikoissa kautta aikojen, että listaa kaikista ero- ja/tai muista rakkaushuolibiiseistä olisi mahdotonta laatia. Siispä listaan omat suosikkini taikka muuten vaan aiheen tiimoilta mieleen tulleet muutamat veisut (sen enempää selittelemättä, eivätköhän kappaleet puhu puolestaan). Kyynelkanavat auki, sydämet sykkyrälle ja elämä risaiseksi. Jo hetken kuluttua helpottaa.
HUOM. Sanoitussivustoja avatessa kannattaa varautua pop-up-mainoksiin. Niitä ei ole jokaisella sivustolla, ja yritinkin valita sellaisia osoitteita, joilla käydessäsi et ole “palkinnon arvoinen” miljoonassadasyhdeksästuhannes kävijä. Mutta tämä kuitenkin tiedoksi.
Nancy Sinatra – Bang Bang (My Baby Shot Me Down) (cover Sonny “Cherin edesmennyt mies” Bonon kirjoittamasta kappaleesta, julkaistu levyllä How Does That Grab You?, 1966). Sanat)
Alice in Chains – Down in a Hole (levyltä Dirt, 1992. Sanat)
Black Sabbath – Solitude (levyltä Master of Reality, 1971. Sanat)
The Gathering – Saturnine (levyltä If Then Else, 2000. Sanat)
Backstreet Boys – Show Me the Meaning of Being Lonely (levyltä Millennium, 1999. Sanat)
Alanis Morrissette – Ironic (levyltä Jagged Little Pill, 1995. Sanat)
“Ainoaa todellista rakkautta on onneton rakkaus. Onnellinen rakkaus on kuin terveen ihmisen sydämentykytys: ihminen ei huomaa sitä.” – Kersti Bergroth.
Hittejä menneiltä vuosikymmeniltä (sekä cover-versioita tältä vuosituhannelta)
Jokin aika sitten kuuntelimme äitini, joka eli teini-ikänsä 60-luvun Suomessa, kanssa YouTubesta ns. ikivihreitä musiikkihelmiä. Etukäteen ajattelin teinimäiseen tapaan(i), että kaikki hänen teiniaikansa suosikit kuulostaisivat omaan korvaani siis ihan nolon lällyiltä, mutta havaitsinkin, että fiilistelin itsekin kappaleita suurella intensiteetillä. Tässä muutamia esiin tulleita helmiä, näissä on oikeasti Tunnelmaa! Jostain syystä muistin myös muutamat hitit 2000-luvun alusta, joissa on hyödynnetty näitä ikivihreitä kappaleita. Niistä alempana.
Petula Clark – Downtown (samannimiseltä levyltä vuodelta 1964, tämä esitys samalta vuodelta Britannian suositusta Top of the Pops -musiikkiohjelmasta)
- Petula Clark (s. 1932) on edelleen elossa ja ilmeisesti yhä aktiivinen urallaan laulajana, näyttelijänä ja säveltäjänä. (lähde)
Carola Standertskjöld – Rakkauden jälkeen (samannimiseltä levyltä vuodelta 1968)
- Carola-nimeä käyttänyt (kuka ihmettelee, miksi sukunimeä ei otettu mukaan taiteilijanimeen?) tummaääninen laulajatar kuoli viisikymppisenä nopeasti edenneeseen Alzheimerin tautiin (lähteenä edellämainittu Wikipedia-linkki).
Don McLean – American Pie (samannimiseltä levyltä vuodelta 1971)
- Paljon huomiota useista populaarikulttuuriviittauksistaan saanut kappale on alunperin omistettu lentoturmassa kuolleelle rock-lupaus Buddy Hollylle, joka kuoli juuri ennen uransa huippua hyvin nuorena. Tässä jonkun kyhäämässä YouTube-pätkässä pyritään avaamaan kappaleen monitulkintaisia sanoituksia. Kappale on muuten pisin Yhdysvaltain singlelistan ykköspaikan lunastanut tekele ilmeisesti koko listan historiassa (lähde). Don McLean on julkaissut tuotantoa aivan viime vuosiin saakka.
The Carpenters – Yesterday Once More (levyltä Now and Then, 1973)
- Upealla alttoäänellä varustettu Karen Carpenter kuoli 1980-luvulla anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Duon toinen osapuoli, Richard Carpenter, jatkoi sittemmin soolouralla. (lähde)
…ja näitä onkin sitten coveroitu taikka niiden ominaisuuksia hyödynnetty 2000-luvulla muutamaan otteeseen, mm. näin:
Ezkimo featuring Anna Kuoppamäki – Entinen (Ezkimon levyltä Iso E, 2002)
- Ööh, tuota… Jos Carolan kappale oli ajankuva 60-luvun Suomesta ja Ezkimon versio 2000-luvun Suomesta, jossain tosiaan soi, suorastaan helisee, kolisee ja kilisee. Melkoista melodraamaa.
Madonna – American Pie (levyn Music, 2000, kansainvälisen painoksen bonusraita)
- Jotenkin omaan korvaani tämä kuulostaa tosi lössähtäneeltä ja tyhjältä verrattuna alkuperäisen kappaleen merkityksellisyyteen ja vahvaan tunteeseen.
Laurent Voulzy – Yesterday Once More (en osaa ranskaa, joten en löytänyt lisätietoja kappaleesta julkaisuvuotta 2006 lukuun ottamatta. Nainen videolla näyttää kovasti joltakulta irlantilaisen The Corrs -yhtyeen laulajattarelta, mutten mene vannomaan.)
- Melko hämmentävä versiointi. Toisaalta kuulostaa todella täyteläiseltä ja nätiltä, toisaalta taas täysin hengettömältä ja ohuelta. Hmm.
Emma Bunton (Spice Girlsissä Baby Spicena vaikuttanut laulajatar) – Downtown (esitys vuodelta 2006, myöskin Top of the Popsista)
- Vähän nenä-ääntä ilmassa? Vähän tylsää väkisinväännettyä uudelleenlämmittelyä haistettavissa?
Niin ne vuodet vain vierivät. Tämä teksti on omistettu rakkaalle äidilleni, joka taisi omistaa 60-luvulla kellohameen jos toisenkin.
Onks tää sitä seksiä heeeeeeei?
Musiikkivideoissa on olemassa eräs helppo markkinointikeino: seksi. On kuitenkin seksiä ja seksiä. Verratkaapa:
Nancy Sinatra – These Boots Are Made for Walking (samannimiseltä singleltä vuodelta 1966)
Upea kappale upealla videolla, josta löytyy ihanaa ajalleen ominaista glamouria, tyylikkyyttä ja musiikille annettua tilaa, sekä tietty myös tietynlaista naiviutta ja kömpelyyttä. Vaatteet ovat tyrkyhköjä vain alaosastaan ja naisetkin voivat katsoa videota tuntematta itseään halvoiksi makkaroiksi (vaikkakin Nancyn karisman rinnalla monet kalpenevatkin). Okei, se jumppakohtaus on vähän “eh, mitä?” -luokkaa, mutta muuten videossa on mielestäni kiva tunnelma.
Jessica Simpsonin versio samasta kappaleesta (vuodelta 2005. Julkaisun nimestä ei mitään tietoa, sillä valitettavasti kaikki neidistä löytämäni tieto oli ympätty todella huonosti toimiville sivuille, joissa tuntui olevan musiikista kirjoitetun informaation sijasta kaikkea muuta krääsää oman koneeni suoritustehoille sopimattoman paljon.)
Mitä *****ttiä Jessica Simpson(in markkinakoneisto) on oikeasti ajatellut?! Aaargrhrrhgr, tällä hetkellä hyvän musiikin ystävää hajottaa ja huolella. En sattuneista syistä osaa sanoa, onko Jessica seksikäs, mutta ainakin hänestä puuttuu täysin Nancy Sinatran glamour. Katsokaa vaikka itse, miten halvaksi voi itsensä tehdä. Eikä sekään välttämättä väärin ole, mutta onko pakko viedä samaan alelaariin yksi omasta mielestäni maailman hienoimmista kappaleista? Voi yhyy.
Kun kappaleen videolta löytyvät KAIKKI seuraavat kliseet (suhteellisen kronologisessa järjestyksessä):
- Nopeasti kaahaava, hieno auto
- Punaiset nahkakengät
- Lanneliike
- “Hottis” tarjoilija (no hei Jessica!)
- Lähinnä vyötä muistuttavat minishortsit
- Shakiramainen perseenheilutus
- Baari
- Pöydällä tanssiva tarjoilija (no hei Jessica!)
- Pari väkinäistä hillbillyä
- Väkivaltaa
- Huutosakkimainen taustatanssijaryhmä
- Lato
- Bikinit
- Bikineissä autoa pesevä akka (no hei Jessica!)
+ Elämää nähnyt keski-ikäinen cowboy, jonka rooli jäi vähän epäselväksi,
pistää vain miettimään, voiko enää laskelmoidumpaa olla. Aargh. Kappale on lisäksi tehty ihan liian läpinäkyvällä copypaste-meiningillä hyväksikäyttäen edellisen kappaleen mainetta ja suosiota, ja kun tähän vielä yhdistää hyvin ohueksi vedetyt vokaalit (vaikka no-hei-Jessicalla skaalaa tuntuisikin riittävän), voidaan mielestäni ihan oikeutetusti ojentaa Simpsonille pysti noloimmasta esityksestä aikoihin.
Toisaalta, kuten Pieniä poimintoja cover-kappaleista -postauksessani taannoin määrittelin, hyvä cover “–on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään”. Ja sitten puoletaan tätä kompensoiva toisaalta-huomio: “Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla.” Niinpä niiiiiin.
Ei näin. Ja kuin kohtalon ivasta radiossa alkoi juuri soida Vesa-Matti Loirin cover-versio eräästä Suomi-rockin hitistä. (Jos tämä lause ei auennut, vilkaise tuota ylempänä linkkaamaani cover-poiminta-postausta.)
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille (vaikken olekaan täysin varma, mikä päivä tänään on…)!
Elokuvaelämyksiä I: Control, 2007
Katsoin pari päivää sitten Joy Division -laulaja Ian Curtisista kertovan, vuonna 2007 valmistuneen Control-elokuvan. Anton Corbijnin ohjaama sekä Deborah Curtisin (Ianin leski) käsikirjoittama brittielokuva oli taas yksi niistä pienistä suurista elämyksistä, jotka liikuttavat. Katsoin elokuvan pimeässä huoneessa yhdessä äitini kanssa, joka normaalisti on kiinnostunut toisenlaisista elokuvista (esimerkiksi suomalaisista ihmissuhdedraamoista). Itse taas koen tämän tyylilajin (kuolemaa, rokkia ja inhorealismia yhdessä paketissa) elokuvat sydäntäni sykähdyttäviksi. Oli siis varsin mielenkiintoista katsoa tätä elokuvaa yhdessä äitimuorin kanssa.
Joy Division ei ole koskaan lukeutunut suosikkibändeihini, ja jos totta puhutaan, en ole juurikaan heidän tuotantoonsa edes perehtynyt. Minua kuitenkin jostain syystä x kiinnostavat nuorena kuolleet laulajat/kirjailijat, joten jo oletusarvoisesti haluan nähdä tämäntyyliset elokuvat ja tutustua muutenkin tällaisiin kohtaloihin. Ian Curtis kuoli sitä paitsi 23-vuotiaana, mikä on eh, kalmanraikas poikkeus 27-vuotiaana kuolleisiin tähtiin (esim. Kurt Cobain ja Janis Joplin).
Curtis (jota näyttelee loistavasti uusi kyky nimeltään Sam Riley) kuvataan elokuvassa etäisenä, mutta kilttinä nuorenamiehenä, jossa on taivaanrannanmaalarin vikaa sekä silminnähtävää lahjakkuutta musiikin saralla. Hänen vaimonsa Deborah (myöskin upea Samantha Morton) puolestaan näyttäytyy elokuvassa naiivina ja sinisilmäisenä, kunniallisena vaimona. Elokuva pureutuukin ennakko-odotuksiani enemmän myös vaimon rooliin Curtisin tragediassa. Liian nuorena solmittu avioliitto, pieni vauva, taloudelliset ongelmat ja muu varsin kaukana rockglamourista sijaitseva materiaali tuodaan esiin ja kuvataan selittelemättä. Paljonpuhuvat, verkkaiset kohtaukset haastavat katsojan pohtimaan asioita pintaa syvemmältä, ja tätä pariskuntaa katsellessa herää oikeasti kysymyksiä siitä, miksi aina ongelmatapaukset tuntuvat pariutuvan “superpuolison” kanssa, joka kestää, kestää, kestää ja ottaa aina uudelleen turpiinsa, eikä siltikään koskaan jätä kumppaniaan, vaikka voisi sillä teolla pelastaa itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa loputtomilta ongelmilta. Curtis saa rauhassa mennä ja rellestää, ja vaimo katsoo hiljaa vieressä ja antaa miehen laiminlyödä vaimonsa lisäksi myös pientä lastaan.
Jotenkin veikkaan, että lesken kirjaan perustuva käsikirjoitus (jota Deborah Curtis myös oli siis tekemässä tähän elokuvaan) on yksi tämän elokuvan tärkeimpiä tekijöitä. Elokuva on aidoin näkemäni pätkä hetkeen, sillä sen maailmaan pystyy samaistumaan jollain kummallisen vetoavalla tavalla. Rokkielämä näyttäytyy elokuvassa lähinnä arkisena aherruksena (mitä se todellisuudessa myös suurimmaksi osaksi on) eivätkä Joy Divisionin pojat ole mitään varsinaisia ruudinkeksijä-älyköitä – kunhan soittelevat, ilman sen kummempaa myyttisyyttä ympärillään. Ian Curtis oli yhtyeen sielu ja hänen suvereeniytensä jätti muut bändiläiset selkeästi varjoonsa – se tuodaan myös elokuvassa hyvin esille. (Bändin jäsenet perustivat Curtisin kuoleman jälkeen bändin nimeltä New Order, joka saavutti suosiota niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkin silmissä.)
Kun Ian Curtis sitten hirttäytyy (anteeksi, ei ole tarkoitus spoilata, mutta tämä on toisaalta tuotu esille useissa yhteyksissä aiemminkin…), elokuva saa lopun, joka jää mietityttämään. Mustavalkoinen visuaalinen ilme tuo elokuvaan vielä lisätunnelmaa, joka pysyy yllä koko vajaan kaksituntisen ajan, ja tietenkin myös senkin jälkeen… Myös useat hienot bändi- ja keikkakohtaukset sykähdyttävät ja tuovat leffan verkkaiseen tahtiin kivoja temponvaihteluita. Kiva ei tosin ole oikea sana tähän yhteyteen, mutta koska nukahdan aivan näillä minuuteilla, otin vapauden käyttää sitä. Oikeampi termi voisi olla “virkistäviä”. Myös Joy Divisionin musiikki alkaa elokuvan myötä kiinnostaa ihan uudella tavalla, monet kappaleet aiheuttavat uudenlaisia tuntemuksia ja liikuttavat nekin omalla, kummallisella tavallaan.
Suosittelen tätä elokuvaa, jos kestät kuunnella ajatuksia, jotka ilmaantuvat päähäsi leffan rauhallisissa kohdissa. Joy Division -fanit myös pitänevät elokuvan maanläheisyydestä ja tuoreesta näkökulmasta rokkitähteyteen. Myös epilepsiakuvaus on uskottavaa ja onnistunutta. Ihanaa, että joillain on vielä kunnianhimoa tehdä elokuvia, jotka eivät alleviivaa asioita eivätkä aliarvioi katsojaa. Ei olekaan ihme, että tämä elokuva on voittanut 25 palkintoa erinäisillä elokuva-aiheisilla kekkereillä, joista Sam Rileylle on mennyt ansaitusti monta pystiä (lähde: IMDb). Ja pakko myös sanoa, että äitinikin ihastui elokuvaan ikihyviksi. Keskustelimme elokuvan maailmasta vielä pitkään elokuvan jälkeen siinä samaisessa pimeässä huoneessa… Olipahan sekin avartavaa, kannattaa kokeilla.
Listen to the silence, let it ring on.
Eyes, dark grey lenses frightened of the sun.
We would have a fine time living in the night,
Left to blind destruction,
Waiting for our sight.
And we would go on as though nothing was wrong.
And hide from these days we remained all alone.
Staying in the same place, just staying out the time.
Touching from a distance,
Further all the time.
Transmission samannimiseltä seiskatuumaiselta lp-singleltä vuodelta 1979.
Ja tässä sama kappale tästä Control-elokuvasta. Riley on todellakin nappivalinta Curtisin rooliin; mahtavaa roolihahmonsa esikuvan maneereiden omaksumista ja täydellisen uskottavaa eläytymistä.
Pyhä sukeltaja ja muita korneja lyriikkasuomennoksia
Kaikella hyvällä rakasta suomen kieltämme kohtaan: jotkut asiat rock-lyriikassa kuulostavat vain niin paljon paremmilta englanniksi kuin härmäksi esitettyinä. Kun olin pienempi kuin nyt ja kuuntelin kummallista musiikkia (ei siitä sen enempää), tykkäsin suomentaa kappaleet omaksi ilokseni. Sanatarkat käännökset ovat sittemmin naurattaneet valtavasti, vaikka opinkin noilta ajoilta varmasti todella paljon englannin kielen sanastoa. 12-vuotiaalta vaan kun puuttuvat usein ne retoriset taidot, joita tarvitaan lyriikoiden syvempien tasojen ymmärtämiseen… Ja sen kyllä huomasi.
Päätinkin nyt ihan oman päiväni ratoksi kokeilla suomentaa joitain pieniä pätkiä erinäisistä kappaleista kokeillakseni, saa(n)ko niistä suomennettua mitään järkevänkuuloista. Tämä toimikoon myös todisteena sille, kuinka englannin kieli antaa paljon anteeksi joissain tapauksissa…
Alice Cooper – Poison (levyltä Trash, 1989)
I want to love you but I better not
Touch (dont touch)
I want to hold you but my senses
Tell me to stop
I want to kiss you but I want it too
Much (too much)
I want to taste you but your lips
Are venomous poison
Mä haluun koskettaa
mut mun ei passaa
Mä haluun halii mut mun aistit käskee lopettaan
Mä haluun pussata, haluun sitä liikaa
Mä haluun maistaa sua mut sun huulet
on myrkyllistä myrkkyy
Britney Spears – …Baby One More Time (samannimiseltä levyltä, 1999)
My loneliness is killing me
I must confess, I still believe
When I’m not with you I lose my mind
Give me a sign
Hit me baby one more time
Mun yksinäisyys tappaa mut
Myönnetäänköön, mä silti uskon
(että) Kun en oo kanssas, sekoan
Anna mulle merkki
Tuu vielä kerran, beibi
Dio – Holy Diver (samannimiseltä levyltä, 1983)
Holy diver you’ve been down too long in the midnight sea
oh what’s becoming of me
Ride the tiger you can see his stripes
but you know he’s clean
oh don’t you see what I mean
Gotta get away holy diver yeah
Pyhä sukeltaja, oot ollut liian kauan keskiyön meressä
Mitä musta tuleekaan
Ratsasta tiikerillä, voit nähdä sen raidat
Mutta tiedät, että se on puhdas
Etkö tajuu, mitä tarkoitan
Täytyy lähtee, pyhä sukeltaja
Ja sitten niitä suomalaisten englanniksi kynäilemiä kappaleita…
The Rasmus – Liquid (levyltä Hell of a Tester, 1998)
I go liquid when you come around,
And I know.
I go solid but don’t get me wrong,
Yes I go.
I love to watch you when you mess around,
With my mind.
I’m pathetic but only this time,
Who knows?
Muutun nesteeksi kun tuut lähelle
Ja tiedän
Eheydyn, mut älä käsitä mua väärin
Niin mä teen
Mä tykkään katsoa ku sä sekoilet ympäriinsä
Mun mieleni kanssa
Oon säälittävä mut vaan tän kerran
Kukapa tietää?
HIM – The Funeral of Hearts (levyltä Love Metal, 2003)
She was the sun
Shining upon
The tomb of your hopes and dreams so frail
He was the moon
Painting you
With it’s glow so vulnerable and pale
Love’s the funeral of hearts
And an ode for cruelty
When angels cry blood
On flowers of evil in bloom
The funeral of hearts
And a plea for mercy
When love is a gun
Separating me from you
Hän oli aurinko, joka paistoi
hentojen toiveidesi ja unelmiesi hautakiven yllä
Hän oli kuu, joka maalasi
sinut niin herkällä ja kalpealla hohteellaan
Rakkaus on (yhtä kuin) sydänten hautajaiset
Ja oodi julmuudelle
Kun enkelit itkevät verta
Pahuuden kukkasille kukoistuksessaan
Sydänten hautajaiset
Ja armonpyyntö
Kun rakkaus on ase
Joka erottaa minut sinusta
…Pakko kyllä sanoa, että Ville Valon kynässä on hyvin herkullista “rakkaus kohtaa kuoleman” -lyijyä. Hänen tekstejään voisi lukea ihan normaaleina runoinakin.
Helpoiten suomen ja englannin “eriarvoisuuden” huomaa lyriikoissa yleensä siten, että suomenkielisiä kohtaan on paaaaljon kriittisempi. Näyttäkääpä minulle englanninkielinen kappale, josta ei löydy jotain näistä sanoista: love, pain, hurt (+ sananparsi hurt myself again), baby, (torn) apart, fire / desire -rimmaukset, mess.
Suomeksi sanoittavia bändejä löytyy moneen junaan, niitä voisin käsitellä omassa postauksessaan tässä joku kerta.
