Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Opin lukemaan kuuden vanhana. En muista ensimmäisiä lukukokemuksiani kovinkaan tarkkaan, joten hyppään ajassa reippaasti eteenpäin ja totean, että olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta kirjaa. Asiasta tekee kuitenkin hauskan se, etten oikein osaa luetella lukemiani kirjoja, sillä olen aina onnistunut välttämään “arvostetuimmat” ja “klassikoimmat” kirjat, vaikka olen siis ollut useasti pitkiä aikoja nenä pelkästään kirjassa kiinni. Mistä lie sekin sitten johtuu… Täytyy kuitenkin sanoa, että olen silti vaikuttunut muutamasta kirjasta, toisista aivan äärimmäisyyksiin asti. Muistan kyllä niitä upeita (tai muilla tavoin mieleen syöpyneitä) lukukokemuksia pitkienkin aikojen päähän. Nyt halusin tämän unettoman yön kunniaksi paljastaa teille minuun viime vuosina eniten vaikuttaneen teoksen.

Poikani Kevin (Avain 2005, alkuperäisteos We Need To Talk About Kevin julkaistu vuonna 2003)

Pohjaksi täytyy sanoa, että kirjan kirjoittaja, yhdysvaltalainen Lionel Shriver (s. 1957) löi läpi tällä romaanillaan. Kirja voitti myös arvostetun Orange-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 ja aiheutti siinä ohessa valtaisan mediamylläkän, sillä Shriverin tapaa kirjoittaa perinteisistä perhemalleista ja äitiydestä pidettiin konservatiivisten tahojen toimesta hyvin vääränä ja järkyttävänä petturuutena omaa sukupuolta ja perinteisiä perhearvoja kohtaan. Aivan kuin näillä titteleillä tai koirien haukkumisella olisi mitään merkitystä, sillä kirja toimii jo yksinään, ilman minkäänlaista hypeä ympärillään, erittäin vahvasti ja vaikuttavasti. Itse luin kirjan vuonna 2006, pian sen suomentamisen jälkeen.

Kirja kertoo paitsi keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisperheestä Kevin-poikineen, myös “pahuuden” ilmentymisestä määrittelemättömänä ja käsittämättömänä asiana. Kevin on syntymästään lähtien erikoisen julma ja vaikea tapaus. Hän ei siitä muutu, ja seuraukset ovatkin kammottavat (tai vaihtoehtoisesti hyvin odotettavissa olevat), kun Kevin päätyy kulmakuntia järisyttävään rikokseen. Kirjan maailma on kotikutoisen arkinen ja realistinen, ja ehkä juuri sen vuoksi se herättääkin pohtimaan, mitkä seikat ihmisissä ajavat heitä kohti lopullisia ratkaisujaan, kun kaikki on periaatteessa, ainakin päällepäin, täysin “hyvin”. Ja joskus, vaikka se äärimmäisen vaikelta tuntuukin näinä kyökkipsykologian luvattuina aikoina, ei syitä vain löydy. Silloin ei auta kuin tutkia omaa sisintään, jos sieltä löytyisi syy järkytykselle ja pelolle, joita jotkut henkilöt kokevat tämäntyyppisten tapahtumien äärellä, vaikkeivät ole millään tavalla kytköksissä uhreihin henkilökohtaisella tasolla.

Shriverin kirja on taidokkaasti ja erittäin brutaalisti rakennettu tapaus. Yli viisisataasivuinen kirja hätkähdyttää aluksi, mutta suosittelen silti paneutumaan siihen ja lukemaan sen tasan tarkasti alusta loppuun, kronologisessa järjestyksessä. Jokainen arkinen pahuuskuvaus ja muu verkkainen selvittely saa lopussa syyt ja seurauksensa, jotka yllättivät ainakin itseni aivan täysin. En voinut olla ahmimatta kirjaa 250 sivun päivävauhdilla, niin hämmentynyt olin aluksi kuvailun paljoudesta, ja lopulta en vain voinut lakata lukemasta sivuja niiden viiltävien tapahtumien vuoksi. Kun pääsin kirjan loppuun, en voinut muuta kuin ensin olla aivan hiljaa pitkän tovin ja sitten päästää järkytyksen kyyneleet vellomaan ulos kyynelkanavistani. En oikeastaan loppujen lopuksi osaa edes sanoa, mikä minua kirjassa niin paljon liikutti, mutta se todellakin kolisi luissa asti, sen verran kovat kylmät väreet koin. Tällaiset reaktiot ovat jopa minunlaiseni herkkistelijän kohdalla harvinaisia, joten veikkaan, että tässä kirjassa on oikeasti jotain erityistä. Ehkä eniten hämmensi se seikka, että samastuin Keviniin hänen äitinsä sijasta.

Viimevuotiset kouluissa tapahtuneet murhat nostivat tämänkin kirjan jälleen ajankohtaiseksi teokseksi. Missä mennään toistuvasti vikaan, vai voiko kukaan ennaltaehkäistä nuorta raivoa, angstia, epätoivoa, mitä ne väkivaltaisuuden laukaisevat tunteet sitten lopulta ovatkaan? Voiko ihminen oikeasti vain kertakaikkisesti syntyä normatiivisesti “kieroutuneena”? Onko äidinrakkaus aina täysin vilpitöntä ja ehdotonta, voiko omaa lastaan oikeasti inhota? Muun muassa tällaisia kysymyksiä tämä kirja minussa herätti, ja se toimiikin hyvänä pohjana omille pohdinnoille, sillä Shriver toden totisesti haastaa pohtimaan, muttei anna lainkaan valmiita, eikä etenkään helppoja vastauksia. Kirjan maailmaan ei todellakaan halua palata, mutta silti siitä ei pääse eroon. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se koskettaa vielä päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosienkin päästä. Ja siinä Poikani Kevin onnistuu.

Suosittelen kaikille, myös muille heikkohermoisille.

Lisätietoa kirjasta kustantaja Avaimen sivuilta.