Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Katsoin pari päivää sitten Joy Division -laulaja Ian Curtisista kertovan, vuonna 2007 valmistuneen Control-elokuvan. Anton Corbijnin ohjaama sekä Deborah Curtisin (Ianin leski) käsikirjoittama brittielokuva oli taas yksi niistä pienistä suurista elämyksistä, jotka liikuttavat. Katsoin elokuvan pimeässä huoneessa yhdessä äitini kanssa, joka normaalisti on kiinnostunut toisenlaisista elokuvista (esimerkiksi suomalaisista ihmissuhdedraamoista). Itse taas koen tämän tyylilajin (kuolemaa, rokkia ja inhorealismia yhdessä paketissa) elokuvat sydäntäni sykähdyttäviksi. Oli siis varsin mielenkiintoista katsoa tätä elokuvaa yhdessä äitimuorin kanssa.

Joy Division ei ole koskaan lukeutunut suosikkibändeihini, ja jos totta puhutaan, en ole juurikaan heidän tuotantoonsa edes perehtynyt. Minua kuitenkin jostain syystä x kiinnostavat nuorena kuolleet laulajat/kirjailijat, joten jo oletusarvoisesti haluan nähdä tämäntyyliset elokuvat ja tutustua muutenkin tällaisiin kohtaloihin. Ian Curtis kuoli sitä paitsi 23-vuotiaana, mikä on eh, kalmanraikas poikkeus 27-vuotiaana kuolleisiin tähtiin (esim. Kurt Cobain ja Janis Joplin).

Curtis (jota näyttelee loistavasti uusi kyky nimeltään Sam Riley) kuvataan elokuvassa etäisenä, mutta kilttinä nuorenamiehenä, jossa on taivaanrannanmaalarin vikaa sekä silminnähtävää lahjakkuutta musiikin saralla. Hänen vaimonsa Deborah (myöskin upea Samantha Morton) puolestaan näyttäytyy elokuvassa naiivina ja sinisilmäisenä, kunniallisena vaimona. Elokuva pureutuukin ennakko-odotuksiani enemmän myös vaimon rooliin Curtisin tragediassa. Liian nuorena solmittu avioliitto, pieni vauva, taloudelliset ongelmat ja muu varsin kaukana rockglamourista sijaitseva materiaali tuodaan esiin ja kuvataan selittelemättä. Paljonpuhuvat, verkkaiset kohtaukset haastavat katsojan pohtimaan asioita pintaa syvemmältä, ja tätä pariskuntaa katsellessa herää oikeasti kysymyksiä siitä, miksi aina ongelmatapaukset tuntuvat pariutuvan “superpuolison” kanssa, joka kestää, kestää, kestää ja ottaa aina uudelleen turpiinsa, eikä siltikään koskaan jätä kumppaniaan, vaikka voisi sillä teolla pelastaa itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa loputtomilta ongelmilta. Curtis saa rauhassa mennä ja rellestää, ja vaimo katsoo hiljaa vieressä ja antaa miehen laiminlyödä vaimonsa lisäksi myös pientä lastaan.

Jotenkin veikkaan, että lesken kirjaan perustuva käsikirjoitus (jota Deborah Curtis myös oli siis tekemässä tähän elokuvaan) on yksi tämän elokuvan tärkeimpiä tekijöitä. Elokuva on aidoin näkemäni pätkä hetkeen, sillä sen maailmaan pystyy samaistumaan jollain kummallisen vetoavalla tavalla. Rokkielämä näyttäytyy elokuvassa lähinnä arkisena aherruksena (mitä se todellisuudessa myös suurimmaksi osaksi on) eivätkä Joy Divisionin pojat ole mitään varsinaisia ruudinkeksijä-älyköitä – kunhan soittelevat, ilman sen kummempaa myyttisyyttä ympärillään. Ian Curtis oli yhtyeen sielu ja hänen suvereeniytensä jätti muut bändiläiset selkeästi varjoonsa – se tuodaan myös elokuvassa hyvin esille. (Bändin jäsenet perustivat Curtisin kuoleman jälkeen bändin nimeltä New Order, joka saavutti suosiota niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkin silmissä.)

Kun Ian Curtis sitten hirttäytyy (anteeksi, ei ole tarkoitus spoilata, mutta tämä on toisaalta tuotu esille useissa yhteyksissä aiemminkin…), elokuva saa lopun, joka jää mietityttämään. Mustavalkoinen visuaalinen ilme tuo elokuvaan vielä lisätunnelmaa, joka pysyy yllä koko vajaan kaksituntisen ajan, ja tietenkin myös senkin jälkeen… Myös useat hienot bändi- ja keikkakohtaukset sykähdyttävät ja tuovat leffan verkkaiseen tahtiin kivoja temponvaihteluita. Kiva ei tosin ole oikea sana tähän yhteyteen, mutta koska nukahdan aivan näillä minuuteilla, otin vapauden käyttää sitä. Oikeampi termi voisi olla “virkistäviä”. Myös Joy Divisionin musiikki alkaa elokuvan myötä kiinnostaa ihan uudella tavalla, monet kappaleet aiheuttavat uudenlaisia tuntemuksia ja liikuttavat nekin omalla, kummallisella tavallaan.

Suosittelen tätä elokuvaa, jos kestät kuunnella ajatuksia, jotka ilmaantuvat päähäsi leffan rauhallisissa kohdissa. Joy Division -fanit myös pitänevät elokuvan maanläheisyydestä ja tuoreesta näkökulmasta rokkitähteyteen. Myös epilepsiakuvaus on uskottavaa ja onnistunutta. Ihanaa, että joillain on vielä kunnianhimoa tehdä elokuvia, jotka eivät alleviivaa asioita eivätkä aliarvioi katsojaa. Ei olekaan ihme, että tämä elokuva on voittanut 25 palkintoa erinäisillä elokuva-aiheisilla kekkereillä, joista Sam Rileylle on mennyt ansaitusti monta pystiä (lähde: IMDb). Ja pakko myös sanoa, että äitinikin ihastui elokuvaan ikihyviksi. Keskustelimme elokuvan maailmasta vielä pitkään elokuvan jälkeen siinä samaisessa pimeässä huoneessa… Olipahan sekin avartavaa, kannattaa kokeilla.

Listen to the silence, let it ring on.
Eyes, dark grey lenses frightened of the sun.
We would have a fine time living in the night,
Left to blind destruction,
Waiting for our sight.

And we would go on as though nothing was wrong.
And hide from these days we remained all alone.
Staying in the same place, just staying out the time.
Touching from a distance,
Further all the time.

Transmission samannimiseltä seiskatuumaiselta lp-singleltä vuodelta 1979.

Ja tässä sama kappale tästä Control-elokuvasta. Riley on todellakin nappivalinta Curtisin rooliin; mahtavaa roolihahmonsa esikuvan maneereiden omaksumista ja täydellisen uskottavaa eläytymistä.