Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Metallica – The Day That Never Comes (levyltä Death Magnetic, 2008)

Vihdoinkin se on täällä! Metallican uusin single nimittäin, tämä onkin ensimmäinen laatuaan sitten St. Anger -levyn (2003) sinkkulohkaisujen. Aiemmin pohdiskelin, mitä odottaa tältä laulu- ja soitinyhtyeeltä, ja sittemmin päätin, etten odota siltä mitään. Olinkin tänään varsin yllättynyt, kun eteeni pompsahti linkki uuteen sinkkuun. Hassua, mutta kappale ei olekaan täysi susi. Onhan se ehkä hieman, köh, kliseinen balladi, mutta ihan viihdyttävän oloinen, joskin “hieman” ylipitkä (kesto n. 8 minuuttia). Saapa nähdä, mitä syyskuinen kokopitkä tuo tullessaan. Varmasti ainakin jonkinasteista mediahässäkkää, veikkaan ma.

Uutta julkaisua on tulossa myös koto-Suomen virallisilta höyhenjööteiltä, eli The Rasmukselta. Ensimmäinen sinkku uudelta Black Roses -levyltä (ilm. 26.9.) kuulostaa tältä:

The Rasmus – Living in a World Without You

Videon kuvauksissakin sattui ja tapahtui, ja koto-Suomemme aina valppaat pas- iltapäivälehdet ehtivät jo uutisoida hengenvaarasta… Okei, ikävä tapahtuma, mutta ei tämä oikeasti ihan niin supermegajärkyttävän vaaralliselta näytä, vai?

The Rasmusta en ole bändinä oikeastaan useaan vuoteen ymmärtänyt lainkaan. Joillekin bändeille käy mielestäni ns. “hukkuvan iso” -efekti, eli että kun ne saavuttavat tietynsuuruisen suosion, katoavat ne sinne isoon maailmaansa. Saman ilmiön olen havainnut esim. U2:n ja Coldplayn kohdalla. Enkä siis nyt vertaa The Rasmusta millään muotoa aiempiin, haha. Suomen mittakaavassahan The Rasmus on aika isohko bändi niitettyään mainetta ulkomaillakin.

Ymmärtänette kuitenkin pointin, jos sanon, että kun bändeistä tulee niin isoja ja myyviä ja “brändättyjä”, kaikki kosketuspinta niihin tuntuu ainakin itseltäni katoavan. Tuntuu, että “megabändejä” kuuntelevat ne sadattuhannet/miljoonat fanit, mutta musiikkimaailmaa muuten vaan seuraaville, kyseisistä bändeistä vähemmän pitäville henkilöille tällaisten jättibändien kuviot käyvät nopeasti tuntemattomiksi, koska bändien kuviot ovat niin isollaan, että levy-kiertue-levy-tahti nielaisee ne mukanaan epäpyhien epäfanien tavoittamattomiin. Tämä ilmiö on tietenkin myös aivan bändikohtainen ja perustuu täysin omaan subjektiiviseen näkemykseeni, joka tosin on tässä tapauksessa Se Oikea. Usein näitä jättibändejä yhdistää myös musiikin mitäänsanomattomuus… Ja se taas johtuu usein ylituotetusta materiaalista (koska pitäähän sitä nyt varman päälle pelata, ja koska faneille tuntuu maistuvan täysin samanlainen materiaali levystä toiseen…)

Tosin täytyy myöntää, että tämä kappale on melkoisen viekoitteleva:

Coldplay – In My Place (levyltä A Rush of Blood to the Head, 2002)

Ja loppuun vielä pakollinen eh eh -puujalka:

“Everytime I clap my hands a child dies in Africa” -Bono (U2:n laulaja) tarkoituksenaan “herättää ihmiset ajattelemaan” Afrikan köyhyyttä ja nälänhätää
“WELL STOP FUCKING DOING IT THEN!” -tyyppi yleisöstä

Kyseinen huonon huumorin hedelmä on jaksanut naurattaa itseäni jo pitkään, mutta kannattaa silti muistaa, ettei tapaus ole kehyksestään huolimatta totta. Tämän ja muita hassuja huhuja/juoruja oikoo muuan Snopes – Urban Legends Reference Pages.