Päivän kappale
Gary Jules – Mad World (levyltä Trading Snakeoil for Wolftickets, 2001. Alunperin kappaleen on esittänyt Tears for Fears vuonna 1982).
Mad World
All around me are familiar faces
Worn out places, worn out faces
Bright and early for their daily races
Going nowhere, going nowhere
Their tears are filling up their glasses
No expression, no expression
Hide my head I want to drown my sorrow
No tomorrow, no tomorrow
And I find it kinda funny
I find it kinda sad
The dreams in which I’m dying
Are the best I’ve ever had
I find it hard to tell you
I find it hard to take
When people run in circles
It’s a very, very mad world mad world
Children waiting for the day they feel good
Happy Birthday, Happy Birthday
Made to feel the way that every child should
Sit and listen, sit and listen
Went to school and I was very nervous
No one knew me, no one knew me
Hello teacher tell me what’s my lesson
Look right through me, look right through me
And I find it kinda funny
I find it kinda sad
The dreams in which I’m dying
Are the best I’ve ever had
I find it hard to tell you
I find it hard to take
When people run in circles
It’s a very, very mad world … mad world
Enlarging your world
Mad world
Sanat täältä.
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
I cry when Avril deserves to…
Tämä synkkä syyskuu näemmä saa minut (ainakin aihevalinnoista päätellen) hieman ärsyyntyneeksi. No, eiköhän jatketa samaa linjaa. Olen käsitellyt cover-kappaleita ennenkin, ja aion tehdä niin jatkossakin. Tykkään tutkia näitä, se on useimmiten varsin viihdyttävää.
Tällä kertaa tosin törmäsin johonkin suhteellisen surkeaan. Avril Lavigne yritti coveroida System of a Downin Chop Suey! -kappaletta – paino sanalla yritti. Ei näin, sopiiko?
Alkuperäinen kappalehan on siis tämä taannoinen jättihitti omintakeiselta yhdysvaltalais-armenialaisrokkibändiltä System of a Downilta, ja se kuulostaa tältä:
(levyltä Toxicity, 2001)
Avril Lavigne on puolestaan kyseenalaista mainetta kerännyt entinen purkkapunkkari, nykyinen aikuistunut nuori nainen, ja hän pilaa kappaleen unohtamalla sanat, huutamalla ja olemalla muutenkin melkoisen vaivaannuttava. Kuunnelkaa erityisen tarkkaan bändin ja yleisön reaktiota, jotka ovat tästä klipistä kuultavissa:
(Keikalta ilmeisesti vuonna 2007.)
Kokoonpano olisi voinut esimerkiksi kerran ennen esitystä harjoitella kyseisen kappaleen läpivientiä…
Hmmph.
Parhaat koreografiat. Ikinä. Missään.
Syyskuu sen kuin jatkuu ja vetää kaiken harmaaksi, harmaaksi ja harmaaksi. Jotain piristystä kaipaisi. Esimerkiksi ihania menohittejä, joista tulisi hyvä mieli. Siispä katse takavuosiin, jolloin kaikki oli vielä ah-niin-viatonta ja sympaattista! Seuraavissa videoissa on ihana tekemisen meininki sekä vallan viehättäviä tuulahduksia entisajoista. Ja mitkä hittikappaleet! Ihanaa! Mahtavaa! Oi syksy!
Nisa Soraya – Anna rakas raju hetki (1985)
Armi ja Danny – I Want to Love You Tender (1978)
Triviatietoa: Danny on näiden esiintyjien kohdalla yhdistävä tekijä. Nisa Soraya esiintyi joskus kauan sitten Dannyn kiertueilla ilmeisesti taustalaulajattarena.
Ihanaa! Ihanaa! Ihanaa! (Jep, olen vähän väsynyt.)
Kerrankin oikean elämän makua televisiossa (en puhu Big Brotherista)
Kyllä. En tiedä, onko kukaan pannut merkille, mutta olen useamman kerran maininnut spontaaneissa seikkailuissani, etten voi sietää juuri mitään kulttuurin tuotetta, jota voisi kutsua adjektiivilla elämänmakuinen. Siitä tulee liikaa mieleen yäk ällö hyi -reaktion aiheuttava Serranon perhe sekä takavuosien virallinen nössölälly perhesarja, eli Seitsemäs taivas (1996-2007):
Mutta! Hyvät kanssaintterwebsinkäyttäjät, olen löytänyt kerrankin oikeasti elämänmakuiselta tuntuvan sarjan, jossa kaikki ei ole lämmintä ja ihanaa eivätkä vaikeudet aina vie typerän ja teennäisen elämän oppimisen kautta voittoon, mutta jossa kaikki ei myöskään ole yhtä suurta ristiriitaa ja surkean ahdistavaa draamaa. Tämän löydön tein siitäkin huolimatta, että YLE yrittää ilmeisesti typerillä käännösnimillään sekä laatuohjelmien piilottamisella huonoon lähetysaikaan torperoida kaikki mahdollisuudet bongata hyviä sarjoja.
Sano että rakastat on vuodelta 2007 oleva 10-osainen draamasarja HBO:lta. YLE näyttää sarjaa näin lauantaisin ykköseltä kello 22:00. Sarjasta on tähän mennessä tullut 2 osaa, ja mielestäni siihen päässee vieläkin ihan hyvin mukaan.
Sarja kertoo siis pariskunnista, joiden (yhteinen) elämä ei välttämättä ole kovinkaan auvoisaa, ja jotka sen johdosta päättävät lähteä parisuhdeterapiaan. Hahmot ovat uskottavan oloisia, lavasteet ja vaatetus ja muu ovat sopivan nuhjuisia (ei siis liikaa Hollywood-kimalletta) ja heiluva kamera tuo kohtauksiin tunteen siitä, että lymyilisi itse kameramiehen vierellä seuraamassa tilanteita. Siitä tulee itse asiassa välillä vähän vaivaantunut olo, mikä ei ainakaan itselleni ole kovinkaan yleistä tv-viihdettä seuratessa. Mielenkiintoista. Näin juniorina on tietenkin helppo huudella, mutta voisin kuvitella, että sarjan parisuhdeasetelmat voivat aivan hyvin olla arkipäivää oikeiden Aikuisten elämässä.
Näyttelijät eivät ole liian kuluneita, ja juonta jaksaa seurata, vaikkei se – ainakaan tähän mennessä – ole sisältänyt mitään yltiödramaattisia hetkiä. Sarjassa maistuu elämän karumpi puoli, ja se jos mikä uppoaa minuun. Asioita ei liioitella eikä myöskään romantisoida, vaan sarja näyttää hahmojensa piirteet hyvin toteavaan sävyyn. Sarjaa voisi välillä erehtyä luulemaan dokumentiksi. Tämä teksti saattaa antaa ohjelmasta tylsän kuvan, mutta juoni on oikeasti yllättävän koukuttava. Suosittelen ainakin vilkaisemaan. :)
Noin muuhun elämään liittyen voisin sanoa, että olo on vähän tällainen:
Green Day – Wake Me Up When September Ends (levyltä American Idiot, 2004)
Aika paljonkin, itse asiassa.
