Blogi lomailee ja utelee
Pientä yleisluontoista asiaan tähän väliin: Blogi lomailee elämällis-teknisten syiden vuoksi ainakin ensi viikon, ehkä myös sitä seuraavan. Palaan kuitenkin maisemiin, joten älkääpä aivan vaipuko epätoivoon tähän tyyliin:
Pincenez (Uniklubin parin jäsenen entinen yhtye) – Baby, ethän mee (rakkaalta ysäriltä, tarkempi julkaisuvuosi oli liian ison kiven alla)
Sen sijaan tämänlainen reaktio olisi kiva:
Mokoma – Sinä riität (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)
No, se huonosta huumorista. Huomasin WordPressiin ilmestyneen gallupominaisuuden ja halusinkin heti päästä kokeilemaan sitä. Valmiiden vastausvaihtoehtojen lisäksi gallupissa on tuo oman vastauksen kenttä.
Kiitos ja kuulemiin! Palaan maisemiin.
Kömpelöitä lyriikkasuomennoksia II: Nick Cave and the Bad Seeds ft. Kylie Minogue: Where the Wild Roses Grow
Tätä olen huomannut ihmisten kaipaavan (ainakin hakusanojen perusteella…) Olkaapa hyvät, siis. Aiemmin olen suomentanut Evanescencen My Immortalin.
Vuorossa tällä kertaa siis Nick Cave and the Bad Seedsin, Kylie Minogue kuorrutuksenaan, Where the Wild Roses Grow levyltä Murder Ballads, 1996.
They call me The Wild Rose
But my name was Elisa Day
Why they call me it I do not know
For my name was Elisa Day
He kutsuvat mua villiruusuks’,
mut mun nimi oli Elisa Day
Miks’ ne kutsuu mua sillei, en tiedä
Koska mun nimi oli Elisa Day
From the first day I saw her I knew she was the one
She stared in my eyes and smiled
For her lips were the colour of the roses
That grew down the river, all bloody and wild
When he knocked on my door and entered the room
My trembling subsided in his sure embrace
He would be my first man, and with a careful hand
He wiped at the tears that ran down my face
Ekasta päivästä lähtien tiesin, hän on mulle se oikea
Hän katsoi mua silmiin ja hymyili
Hänen huulensa niiden ruusujen väriset, jotka kasvoivat joen luona niin punaisina ja villeinä
Kun hän koputti mun oveen ja astui sisään
Mun vapinain laantui hänen syleilyssään
Hän olisi eka mieheni mun ja varmalla otteellaan hän pyyhkisi kyyneleet mun poskiltain
(Kertsi:)
They call me The Wild Rose…
On the second day I brought her a flower
She was more beautiful than any woman I’d seen
I said, “Do you know where the wild roses grow
So sweet and scarlet and free?”
On the second day he came with a single red rose
Said: “Will you give me your loss and your sorrow”
I nodded my head, as I lay on the bed
He said, “If I show you the roses, will you follow?”
Toisena päivänä ostin hänelle kukkasen
Hän oli kauniimpi kuin kukaan näkemäni nainen
Kysyin: “Tiedätkö, missä villiruusut kasvavat niin suloisina, tulipunaisina ja vapaina?”
Toisena päivänä hän tuli punaisen ruusun kanssa
Hän kysyi: “Annatko minulle menetyksesi ja surusi?”
Nyökkäsin hänelle, makasin sängyllä
Hän kysyi: “Jos näytän sinulle ruusut, seuraatko minua?”
(Kertsi)
On the third day he took me to the river
He showed me the roses and we kissed
And the last thing I heard was a muttered word
As he knelt (stood smiling) above me with a rock in his fist
On the last day I took her where the wild roses grow
And she lay on the bank, the wind light as a thief
And I kissed her goodbye, said, “All beauty must die”
And lent down and planted a rose between her teeth
Kolmantena päivänä hän vei minut joelle
Hän näytti mulle ruusut ja suutelimme
Viimeinen kuulemani sana oli muminaa
Kun hän seisoi ylläni kivi kädessään
Viimeisenä päivänä vein hänet villiruusujen luo
Hän makasi törmällä, tuulenvire kevyt kuin varkain
Ja suutelin häntä hyvästiksi, sanoin: “Kauneuden täytyy kuolla”
Sitten istahdin alas ja istutin ruusun hänen hampaidensa väliin
(Kertsi)
Mauttominta hetkeen – Jippu coveroi Kotiteollisuutta
Kotiteollisuus, tuo Lappeenrannan lahja suomenkieliselle junttarockille, julkaisi vuonna 2006 kahdeksannen levynsä nimeltä Iankaikkinen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut.
Jippu, tuo vuonna 2006 esikoislevynsä julkaissut herkkä lauluntekijätär ja laulajatar ja kovia kokenut taiteilia (sic) julkaisi tänä vuonna kakkosalbuminsa Kuka teki minusta tän naisen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut, ja kyseinen kappale on cover yllämainitusta Kotiteollisuuden kappaleesta.
Ja anteeksi vain, mutta… Voiko mauttomampaa olla? Gospel-kuoro ja avoin ylistyshenkisyys ottavat kyllä sydämestä. Aivan väärällä tavalla, tosin. Okei, ihan omaperäinen tulkinta ja siitä Jippua onkin pakko kiitellä, mutta..! Tuo video – etenkin sen loppupuoli – on jotain suhteellisen kuvottavaa. En oikeastaan osaa edes perustella, miksi niin ajattelen. Voin toki aina yrittää.
Jippu mainitsi taannoisessa Popkultin uskontoaiheisessa jaksossa, että Kotiteollisuus on hänen gospelbändisuosikkinsa. Jippu on myös kertonut, että hänellä on ollut todella rancca elämä, joka on tehnyt hänestä Jeesuksen kärsimystä arvostavan ihmisen. Kivat Jipulle, mutta voi tätä myötähäpeän määrää. Tuo musiikkivideo niin sanotusti kruunasi kaiken – facepalm-efekti on taattu. Alkuperäisen kappaleen lakonisesta ja maanläheisestä otteesta on siirrytty ylistykselliseen, verkostomarkkinointihurmiota lähestyvään happyhappyjoyjoy-tanssiin.
Tuli jostakin syystä tuosta videosta mieleen ihan männävuosien näennäisen huoleton, mutta oikeastaan todella ahdistava tv-draamasaippua Enkelin kosketus, jossa enkelit ilmaantuivat ahdistuneiden ihmisten luokse kertomaan, että Jumala rakastaa heitäkin, vaikka he olivat kadottaneet elämänhalunsa, ja lopulta ahdistuneet ihmiset tunsivatkin lämmön sydämessään ja hallelujaa, missio oli taas kerran enkeleiden osalta täytetty. Yle esitti sarjaa riemuksemme suhteellisen monta vuotta uusintoineen päivineen.
Että tuota siis että tuota niin kyllä juu aivan.
Elokuvaelämyksiä IV & V: Musta jää & Miehen työ – Suomi-elokuvan pelastajat?
Katsoin taannoin perättäisinä iltoina ennen nukkumaanmenoa kaksi viime aikojen ehkä kehutuinta Suomi-elokuvaa, nimittäin vuodelta 2007 peräisin olevat Petri Kotwican Mustan jään sekä Aleksi Salmenperän Miehen työn. Molemmat ovat kahmineet paljon palkintoja kansainvälisestikin, ja niitä on kehuttu paljon suomalaisessa mediassa. HUOM! TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA MOLEMMISTA ELOKUVISTA. ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, JOS ET HALUA TIETÄÄ YKSITYISKOHTIA ELOKUVIEN SISÄLLÖSTÄ.
Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.
Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.
Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.
Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.
Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.
Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä
Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.
Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…
Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.
Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.
Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä
Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.
Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)
