Top n: Menneiden kesien aivot narikkaan -hitit
Mitäpä muuta sitä voi toivoa lämpimiltä keleiltä kuin hyvää kaveriremmiä, jonka kanssa hankkiutua rannalle löllöttämään koko päiväksi: fiilistelyä, uimista, eväitä, puolialastomia ihmisiä, puskiin sammuneita spurguja, palaneita nenänpäitä ja paaljon, paaaljon jäätelöä. Menoa siivittävät muistelut aiemmilta vuosilta. Muistatko vielä nämä kesähitit aiemmilta ajoilta?
Günther – Teeny Weeny String Bikini (levyltä Pleasureman [anteeksi, mutta KÖH!] vuodelta 2004)
Nylon Beat – Kuumalle hiekalle (levyltä Satasen laina, 1997)
Valvomo – Mikä kesä? (levyltä Heitä ensimmäinen kivi, 2006)
PMMP – Rusketusraidat (levyltä Kuulkaas enot!, 2003)
Paradisio – Bailando (samannimiseltä singleltä, 1995)
Hanson – Mmmbop (levyltä Middle of Nowhere, 1997)
Alexia – Uh la la la (levyltä Fan Club, 1997)
Darude – Sandstorm (levyltä Before the Storm, 2001)
Seremoniamestari feat. Idän ihme & [Em:el] – Chillaa meiä kanssa (levyltä Sana viikonvaihteeksi, 2002. Ilmestynyt samana vuonna myös Kesä-Maxi!-12″-vinyylinä.)
Shakira – Whenever, Wherever (levyltä Laundy Service, 2001)
Tiktak – Heilutaan (levyltä Ympyrää, 2003)
Chorale – Univiidakko (samannimiseltä singleltä, 2004)
Don Johnson Big Band – One MC, One Delay (levyltä Breaking Daylight, 2003)
Luulitko jo unohtaneesi nämä “hitit”? Niin minäkin. Nyt yritän keksiä, miten saan ne pois päästäni…
Hyvää ja etenkin huoletonta kesän alkua kaikille!
Lempikirjoja meemistellen
Subbari Kipinöitä & sisustuksia -blogista heitti minua varsin kutkuttavalla haasteella, joka osoittautui mielenkiintoisen lisäksi yllättävän haastavaksi.
Haastehan kuuluu näin:
“Kerro viidestä lempikirjastasi, miksi ne ovat suosikkejasi ja kenelle suosittelisit niitä”. Kun olet vastannut haasteeseen, kerro ja haasta sitten kuusi kanssabloggaria, jos haluat.
—
1. Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006)
Loputonta itseni toistamista välttääkseni linkkaan tähän väliin aiemman blogipostaukseni Yksi elämäni kirjoista, jossa käsittelen tätä teosta syvemmin. Suosittelisin tätä kirjaa oikeastaan kaikille, joita kiinnostaa pohdinta siitä, mikä tekee ihmisestä pahan/hyvän. Ja koulusurmien maailmassa tämä kirja on pelottavankin ajankohtainen.
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
Tätä kirjaa lukiessa koin katsovani jotain hienovireisesti lynchmäistä ja (minullekin tyypillisesti) hyvin symbolista painajaisunta. Valloittavan viehättävä kirja. En malttanut laskea tätä käsistäni, kunnes tuli kohtaus, jonka johdosta minun oli pakko heittää teos seinään, koska ahdistuin niin suuresti (tämä vastaa varmaan hetkeä, jolloin herää painajaisesta omaan huutoonsa tai jotain.) Hetken aikaa panikoituani hain kirjan nurkasta vähin äänin ja jatkoin lukemista. Kun pääsin viimeiselle sivulle, luin viimeiset rivit oikein ahnehtien, kunnes tajusin, että kirja tosiaan loppui. Loppui, the end, finito, tästä hetkestä alkaa Celine Dionin My Heart Will Go On jne. Pitäisi lukea tämä uudestaan, varmaan aukenisi uusia tasoja, joita ei ole aiemmin huomannut. Harvoin törmään näin vahvatunnelmaisiin kirjoihin, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti kauhua missään selkeässä muodossa.
3. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
Itkosen kirja rokkari Summer Maplesta ja tämän katoamisesta poikaystävän ja äidin näkökulmasta oli myöskin ihanan valloittava. Löysin itsestäni paljon samaa kuin Vaahteran Suvista, ja kirjan lukeminen muistuttikin paikoitellen jotain eteen kannettua itsetutkiskelutarjotinta. Itkonen onnistui mielestäni luomaan ihanan saippuaoopperamaisen rock-miljöön, joka liikkui koko ajan uskottavuuden ja korniuden välimaastossa. Toimi minulle siis. Kieli on tässä kirjassa ihanan vähäeleistä ja silti mahtipontista.
4. Sofi Oksanen: Baby Jane (WSOY 2005)
“Saatananpalvojan näköinen virolainen gootikko Sofia joku kirjailija, jonka loppunimeä Johanna Tukiainen ei enää muista” ei sykähdyttänyt minua varsinaisesti Stalin lehmillä, ja Finlandia-Puhdistustakin olen päässyt vasta aloittelemaan, mutta Baby Jane sykähdytti heti alkuunsa. Luin senkin yhdeltä istumalta. Paniikkihäiriökuvaus oli mielestäni tämän kirjan ehdoton kärkijuoni, niin osuvasti Oksanen siitä kirjoitti. Ikävä kyllä joudun veikkaamaan, että Puhdistus saattaa lunastaa Baby Janen paikan suosikkieni joukossa, mutta tällä kirjalla on silti kirkkaanpinkki paikka jossakin sydämeni pienessä sopukassa (tai vasemmassa aivopuoliskossa, mutta kuitenkin).
5. Mötley Crüe & Neil Strauss: Törkytehdas (The Dirt, Like 2002)
Rokkikirjojen kruunaamaton kuningas. Kiteyttää kaiken, saa itkemään ja nauramaan, kauhistelemaan ja palvomaan. Toista samanlaista ei voi olla, vaikka tämä kirja jonkinlaisen rock-draamakirjabuumin aloittikin.
Haastan seuraavat bloggaajat blogiensa takaa miettimään suosikkejaan:
Unikissa (Unikissan blogi) (salaa seuraan)
pazi-i-j (Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura (jos blogistaniassa seikkailevan kirjailijan hengentuotos löytyy top-listaltani, mitä muutakaan tekisin kuin haastaisin maestron tähän?)
Golden Girl (Ostolakossa) (vaikka kauneusaiheisista kirjoista)
Stella (Paras aika vuodesta) (löytyisiköhän Stellalta musiikkivinkkien lisäksi myös minuun uppoavia kirjavinkkejä?)
Jonna (Polka dots) (koska can’t buy me love -paita on niin hieno!)
sekä
Janne Toivoniemi (SchizoBlog) (teräviä huomioita, suosittelen)
Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Huonoa huumoria suoraan Suomesta
Minun on nyt pakko hehkuttaa teille erittäin huonon (tai hyvän, kuten itse asian koen) huumorin kukkasta, jonka kaverini löysi jokin aika sitten minulle näytettäväksi.
Kyseessä on ilmeisesti jonkinlaisen sketsiporukan (Castle Street Productions) toteuttama, kuvitteellisen Suamenleijona-yhtyeen herkkä balladi, Keppana viimeinen.
YouTubeen tyypit ovat kirjoittaneet kappaleesta näin:
“This is the latest music video of a finnish band called “Suamenleijona”. It’s traditional finnish rock and finns are usually very thrilled of this kinda down to earth thing. This song is kinda sappy tough.” (sic)
Ja täytyy sanoa, että olen aivan myyty! Etenkin herkät isänmaaviittaukset sanoituksissa (“meidän kaunis äidinkieli ja uljas isänmaa, kun Jani sut näen, mä vedän sua turpaan”, “nousuhumala ja isänmaa, kohta Jani saa turpaan”) toimivat lähes häikäisevästi! Tällaista huumorinlajia on vaikea pukea sanoiksi, mutta kaltaiseni sarkastis-ironiset paskiaiset ainakin löytävät tästä ja tämänkaltaisista vedoista hyvin, hyvin paljon tarttumapintaa. Tuo englanninkielinen kuvaus kruunaa kaiken.
Kyseessä on todellakin Klamydian, Niskalaukauksen ja kahden pennin “Karjala takas vaikka pullo kerrallaan, öriöri!” -autotallibändin yhteenkietoutunut hybridi, joka jaksaa naurattaa ainakin neljä kertaa. Toimii! Ja ennen kuin huomaakaan, tämän kappaleen kertsi soi päässä kuin Lady Gaga kevään aikana…
Kannattaa katsoa myös porukan muita videoita, ne löydät YouTubesta.
PS. Kappaleen video sisältää oksentamista ja muutakin hämärähköä materiaalia, joten jos tunnet itsesi herkäksi sieluksi, muista, että varoitin asiasta.
Kesän festariherkut I: Provinssirock 2009
Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.
PLACEBO
Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.
MANOWAR
Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…
NICK CAVE AND THE BAD SEEDS
Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!
Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:
FM2000
Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!
EMILIANA TORRINI
Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!
SEASICK STEVE
Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)
Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:
JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja Veeti “Kuorosota” Kallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.
Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.
Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?
Blogi palaa!
Viime marraskuun jälkeen elämäni on ollut niin hektistä, että bloggaamiselle ei yksinkertaisesti ole jäänyt aikaa eikä keskittymiskykyä. Nyt tilanteeseen tulee kuitenkin muutos, ja voinkin (iloksenne, suruksenne?) todeta, että spontaanit seikkailuni populaarikulttuuriviidakossa jatkuvat entistä eheämpinä!
Tervetuloa siis mukaan tauonkin jälkeen ja kiitos vanhoille Blogilistan kautta blogiani tilanneille lukijoilleni kärsivällisyydestä!