Selvitä lempikappaleesi sanoitusten syvin olemus
Nyt se on iisiä ja helppoa ja kätevää, eikä omia aivojakaan tarvitse kauheasti käyttää, jos ei huvita! SongMeanings.net lyö eteemme kokonaisen sivuston, jossa käyttäjät saavat päätellä, spekuloida ja kinastella siitä, mitä le artistét ovat megahiteillään oikeasti tarkoittaneet.
Itsestäänselvyyksien ja kaukaa haettujen spekulointien parissa viettää helposti tylsiä hetkiä. Mitäpä sanotte esimerkiksi Britney Spearsin If U Seek Amy -kappaleen tulkinnoista? Oivaltavaa, eikös?
Britney Spears – If You Seek Amy (levyltä Circus, 2008)
(Kiitos bloggausideasta hyvännäköisille, fiksuille ja ihanille ystävilleni!)
Kesän härskeimmät tv-sarjat
Löysitkö itsesi lomailemasta ilman mitään tekemistä? Oletko onnistunut jo heivaamaan normaalin unirytmisi unirytmien jorpakkoon ja hankkiutumaan yökukkujaksi lämpimien (no hei, Suomen kesä…) kesäöiden, naapureiden ja oman mielesi ratoksi? Hyvä, sillä jos tämän lisäksi omistat digiboksin/netti-tv-mahdollisuuden, voit pian löytää itsesi koukuttumasta samoihin outoihin aivot narikkaan -sarjoihin kuin minäkin.
PARATIISIN PORTEILLA (Sin Tetas No Hay Paraiso)
Subilla tiistaisin kello 23:00 (uusin jakso nähtävissä linkin takaa).
Mikä, MIKÄ tämä on?! Sub mainostaa kolumbialaista telenovelaa “telenovelaksi ihmisille, jotka eivät katso telenovelaa”. Kyseessä on siis eräänlainen rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -tarinan variaatio (vrt. Ruma Betty), jossa teinityttö haluaa paremman (eli rahakkaamman) elämän ja päättää ryhtyä myymään seksiä kuten kaikki coolit vosut hänen seudullaan tekevät. Mutta voi pyhämaria sentään, Catalina-tyttösellä ei ole tissejä, ja kukaan ei tietenkään halua povetonta huoraa. Niinpä Catalina päättää hankkia silikonit keinolla millä hyvänsä – tai pahansa, jos minulta kysyttäisiin. Ööh? Jep. Mukana kuvioissa myös Catalinan äiti ja poikaystävä, jotka mitä ilmeisimmin paneskelevat menemään Catalinan selän takana. Sarja on täysin käsittämätön ja niin hämmentävä karu, että tätä vain jää tuijottamaan. Ikävä kyllä sarja perustuu tositapahtumiin Gustavo Bolivarin menestyskirjan pohjalta. Jälkeenpäin tuntuukin hieman likaiselta, kuin olisi tehnyt jotain kiellettyä tästä viihtyessään.
SATUHÄÄT
TV2:lla torstaisin kello 21:00.
Suomalaista sosiaalipornoa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Älkää antako hääteeman hämätä – tätä dokumenttisarjaa pystyy katsomaan, vaikkei innostukaan bridezilla-meiningistä tai morsiuskimppujen värivalikoiman kartoittamisesta. Jokainen tunnin pituinen jakso keskittyy yhteen elämää suurempaan rakkaustarinaan ja sen juridiseen sinetöimiseen. Sarjan juju ja hupi löytyykin siitä, että oikeastaan jokainen pariskunta on jollain tapaa erittäin persoonallinen – on yläkoulun opettajansa naivaa nuortamiestä, kolmen lapsen 18-vuotiasta äitiä, playboy-sulhoa, myöhästelevää pappia ja hääpäivänsä juopottelevaa morsianta. Suomi-kuvaa puhtaimmillaan… Tai jotain sinnepäin. Ensimmäisellä kaudella (jonka jaksoja juonsi Satu Ruotsalainen) ja joka nyt ilmeisesti uusintakierroksena pyörii, kullekin hääparille laadittiin astrologiset kartat, jotka Ruotsalainen käy jaksoissa läpi – usein näiden kohtien taustalla soi Twin Peaks -sarjan tunnusmusiikki. Jep. Parhautta (tai sitten minulla vain on niin huono maku, mikä sekin on aivan realistinen vaihtoehto.)
ROKKARILLE MORSIAN (Rock of Love)
Subilla sunnuntaisin kello 20:00 (uusin jakso nähtävissä linkin takaa).
Kuin kohtalon oikusta satuin havaitsemaan jokin aika sitten, että Rokkarille morsian -tosi-tv-sarjasta alkoi toinen tuotantokausi. Viime kesänä bloggasin samasta aiheesta (Elähtäneelle rokkarille vosu? Oikeasti?), eikä kuvio ole kauheasti muuttunut. Naiset ovat edelleen täynnä silikonia, Bret “Poison” / “etsin aitoa rakkautta” Michaels valitsee edelleen jatkoon kaikista sitoutumiskyvyttömimmät beibsut, alkoholia kuluu edelleen ja naisten tatuoinnitkin ovat kuin suoraan “näin olet tosi rock” -katalogeista. Mutta ai että, miten viihdyttävää! Unelmien poikamiehet pitäkööt tunkkinsa, täältä tulee elähtänyt rokkari ja liian monta bimbotirppaa!
Jos alkaa ärsyttää, kannattaa siirtyä hetkeksi pois television ja blogistanian äärestä – esimerkiksi nauttimaan tuosta niin lyhyestä kesästä.
Sadonkorjuuta viihdemaailmassa
Muistatko vielä, kun Pertti “Spede” Pasanen kuoli? Entä, kun tieto Heath Ledgerin tapaturmaisesta kuolemasta tuli julkisuuteen? Kuulitko, että David Carradine kuoli hotellihuoneeseensa niin ikään tapaturmaisesti? Ja jos taaksepäin mennään, prinsessa Diana, Elvis, James Dean, Kurt Cobain, River Phoenix sekä kaikki, jotka unohdin (kuten esim. John Lennon)… Sieltä ne tulivat ja tuonne ne hävisivät. Byy-hyy.
Tänään viihdemaailma on kohdannut (ainakin) kaksi kuolemantapausta.
Michael Jackson 1958-2009
Michael Jackson – Thriller (samannimiseltä levyltä, 1982)
Oli miehestä, hänen nenästään, lapsistaan, muista lapsiin liittyvistä asioista, Neverlandistaan, ihonväristään tai muusta mitä mieltä tahansa, niin fakta on se, että kyseinen mies on tehnyt levyn, joka on myynyt tähän päivään mennessä eniten maailmassa (Thriller, lähteenä eri uutispalvelut sekä Wikipedia). Siihen ei näköjään kovin moni pysty, etenkin kun miettii levyn julkaisuvuotta. Tarkemmat tiedot kuolemasta ovat vielä epäselviä, mutta Jacko kuoli mitä ilmeisemmin sydänkohtaukseen 50-vuotiaana, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että hänen 50 keikkaa kattavaa kiertuettaan ei tulla näkemään. Eikä sitä nenää.
Farrah Fawcett 1947-2009
Charlien enkeleiden tähti sairastui paksusuolen syöpään ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Sinnikkäästä taistelusta huolimatta tähti menehtyi syövän uuvuttamana 62 vuoden iässä. Hän ehti mennä kihloihin pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa, mutta suunniteltuja häitä ei ehditty toteuttaa. Charliella on nyt enkeli vähemmän, koska yksi niistä muuttui enkeliksi. Öh.
Millaisia tuntoja nämä uutiset sinussa herättävät? Ärsyttääkö median pateettisuus? Miksi kuolleista tulee aina pyhimyksiä? Kuka lohduttaisi Nyytiä? Itkettääkö? Huvittaako? Eikö herätä mitään tunteita?
Over and out, beat it.
Faith No More coveroi Lady GaGaa, ehkä myös tänään?
Nauttikaahan yhdeksänkymmentäluvun megasuosikki Faith No Moresta pattoneineen, ihmiset! Tänään Kaisaniemen illassa kuullaan Faith No Moren lisäksi myös Waltaria ja CMX:ää, mutta olisikohan mahdollista kuulla myös Lady GaGaa?
Faith No More – Poker Face (Lady GaGan alkuperäinen kappale levyltä The Game, 2008, tämä Faith No Moren:n live tämän vuoden Download Festivalilta)
Kertokaa ihmeessä, mitä siellä kuulitte, sillä minä jäin tällä kertaa kotiin. Onneksi Nick Cave lohduttaa edelleen. (Kesän ukkos- ja sademyrskyjen taustalle suosittelen ehdottomasti Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta -elokuvan soundtrackia, jonka Cave on luonut yhdessä Warren Ellisin kanssa). Esimakua tässä:
Nick Cave & Warren Ellis – What Must Be Done (em. elokuvan soundtrackilta, 2007)
Hyvää keikkakesää ukkosineen!
Blogi lomailee myös Nummirockin ajan…
…sillä allekirjoittanut löytää itsensä myös Kauhajoen perämetsistä tulevana viikonloppuna. Palataan siis jälleen kerran vasta ensi viikolla, jonka jälkeen lupaan, että blogin päivitystahti tihenee!
Koska osasin aikataululliset asiat varsin mallikkaasti, en ehdi ennakkotunnelmoida Nummirockin menoja. Sen sijaan olen tympeä ja linkkaan ihmisille fiilisteltäväksi viime vuoden raporttini aiheen tiimoilta.
Ennakkotunnelmia vuoden 2008 Nummirockista
Raportointia vuoden 2008 Nummirockista
Kaikki festariaiheiset postaukseni
Hyvää juhannusta, rakkaat höpsönköpsöt lukijat, älkää hukkuko humalassa (selvinpäin saa, jos on ihan pakko) älkääkä kuunnelko Kikkaa! Palataan levylautaselle ensi viikolla!
Horna – Oi kallis kotimaa (Vuohipaimen-ep:ltä, 2004)
(bongaa bändi Inferno-lavalta kello 14:00)
Festaritunnelmia: Provinssirock 2009
Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!
PERJANTAIN LUMEET
Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.
Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.
En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!
Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?
Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.
OTHER BANDS PLAY…
Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.
Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.
Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.
Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.
Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?
Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!
Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.
Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.
Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.
Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.
Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.
SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN
Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.
Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…
Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!
Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!
Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).
Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!
Blogi lomailee Provinssi-viikonlopun
…sillä allekirjoittanut keikkuu jossain Törnävällä mm. Manowarin ja Nick Caven keikoilla. Palataan taas ensi viikolla!
Manowar – Heart of Steel (levyltä Kings of Metal, 1988, live vuodelta 1999)
Hauskaa festariviikonloppua itse kullekin!
Ajelehtiva sukupolvi hukkuu ihan kohta, än yy tee nyt
…ainakin, jos suomalaisiin poppiyhtyeisiin on uskomista. Vai miltä kuulostavat nämä kappaleiden otsakkeet: Maailmanloppu (Eleonoora Rosenholm), Nämä ajat eivät ole meitä varten (Egotrippi), Kaikki me kuolemme pian (Jarkko Martikainen) ja Ei mun oo hyvä olla yksin (Scandinavian Music Group).
Voin jo kuvitella yleisönosastokirjoituksenkin asian tiimoilta:
Miksei hei vois olla niinku aina kivaa eikä koskaan mitään ahistusta ja miks niinku aina pitää miettiä liikaa, miks ei vois vaan mennä eteenpäin sillei, että oleminen olis sietämättömän kevyttä ja kaikki jotenkin vaan lutviutuis just sillei miten niiden tuleekin, sillee niinku hienon herkästi ja pelkistetyn kivasti! Miks ei vois aina syödä sacherkakkua aamupalaksi ja lorvia jossain Kiasman nurtsilla tai kajaanilaisen halpamarketin parkkipaikalla, miks pitää miettiä, kuinka yksin täällä ollaan, kuinka tänne yksin synnytään ja yksin täältä pois kuollaan, miks ei vois vaan olla hei kivaa kaikilla ja vähän bilemeininkii, hei oikeesti tosi siistii! Miks pitää olla itkua ja parkua asioista, joihin voi kaiken lisäksi itse vaikuttaa! Olisko niinku sillei kivaa, jos kaikilla olis vaan tosi fantsun överin sikaihanan kivaa ja elämä sujuis sillei kivan kivasti sillei omalla painollaan eteenpäin ja meillä vois vaan aina olla kivaa! Miks ei, miks me mietitään maailmanloppua ja miks me ollaan tämmösiä surkuhupaisia itkuporaajia, miks me ei kyetä vaan rentoutumaan ja rakastamaan niinku maailmaa niinku joku se blondi Marilyn, jonka sukunimee en edes muista enää, se hymyili siinä kuvassa sillei, ku sen pyllyn takaa joku laitto tuulettimella ilmaa sillei, että sen hiukset meni tosi nätisti sykkyrälle ja sit se tuuletinkaan ei ollut yhtään niin pelottava ku Twin Peaksissa – miettikää, Marilynilläkin oli aina kivaa kunnes siitä tuli vanha ja kulunut ja sit se kippasikin jo poies, mut hei siihen nyt on aikaa, miks meillä nuorilla ei vaan vois olla aina kivaa, niinku sillei oon miettinyt niinku tiiättekö sillee, et niinku hei oikeesti! Vähän hei väriä elämään niinku, ei aina tartte itkee ja murehtii, voitas vaan olla rentoina ja letkee meininki! Katellaan niitä maailmanloppuja ja eksisten… eksista… eksensi… no jotai kummiski kriisejä sit joskus aikanaan, nyt meillä on niin kivaa että kukaan ei ees tiiä, miten kivaa! T. nimim. PERHONEN69_^
Nyt on kyllä pakko uppoutua lukemaan Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä. Olen säästellyt kyseistä herkkupalaa jo pidemmän aikaa, mutta nyt tuli sellainen olo, että luen sen yhdeltä istumalta läpi ja kun pääsen loppuun, aloitan sen uudelleen ja jatkan samaa kuviota, kunnes nuoren sukupolven edustajan herkkä sieluni repeytyy kaikesta pakahtumisesta aivan totaalisen rikki. Sitten voinenkin tulla tänne avautumaan, kuinka Kaikki me kuolemme pian on aivan täysin juuri minun elämästäni.
Omituisinta vokaaliteatteria hetkeen!
Mitä täällä tapahtuu?
The Voca People on ilmeisesti israelilainen a cappella- ja beatbox-ryhmä, joka kieltämättä vetää aika hienosti tuon kolmen minuutin pituisen show’nsa, jossa parin viime vuosikymmenen hitit nivoutuvat yhteen. Lähes omituisen taidokkaasti, sanoisinko. Vetääpä sanattomaksi.
Lisätietoa ryhmittymän sivuilta.

