Nyt kun suosikkitaiteilijani Banksy “myi sielunsa”…
…on aika suositella Riiko Sakkista. Näin taannoin kyseisen taiteilijan haastattelun Maria!-talkshow’ssa ja mieleeni jäi herran röyhkeys ja sanavalmius sekä mielenkiintoiset työt. Tiesin, että hänestä kuulisin vielä ja niinpä tänään päädyin jostain kumman syystä googlettamaan herran kotisivut, joilta löytyikin iloinen yllätys – peräti 326 herran teosta kattava galleria! Mikä parasta, näitä piirroksia, maalauksia jne. saa oikeasti jäädä miettimään, ja jos niiden tiedostavuus ei kolahda, niin ainakin niistä voi bongailla ihan hitsinpimpulasti erinäisiä logoja ja tuotemerkkejä ja muita tätä maailmaa pyörittäviä asioita. Suosittelen kaikille.
Riiko Sakkisen kotisivut
Banksyn kotisivut
Banksy-uutinen (“Katutaiteilija Banksysta tuli valtaeliitin suosikkitaiteilija”)
Muistojen c-kasetit ja tulevaisuuden traumat
Muistatteko vielä ajan, jolloin musiikit kuunneltiin, ennen cd-formaatin valtaannousua, c-kaseteilta? Minäkin muistan!
Edustan sukupolvea, joka on kasvanut siinä maailmassa, jossa MTV ei tarkoita enää kotoisaa mainostelevisiota vaan ylikansallista musiikin tuotteistamiseen erikoistunutta musiikkivideo- ja sittemmin myös turhanpäiväistä tosi-tv:tä suoltavaa kaapelikanavaa. Olen juossut ensin päivät metsissä leikkien ja tullut sitten ruudun ääreen ihmettelemään esimerkiksi niinkin hämmentäviä videoita kuin Smashing Pumpkinsin Ava Adore ja/tai rallattelemaan hölmöjä kertakäyttöhittejä S.O.A.P.:in This is How We Partyn malliin (kuka vielä muistaa tämän “ihanuuden” vuodelta 1998?)
Kuitenkin c-kasetit olivat tuohon aikaan parhaita kavereitani. Vaikka cd-levy olikin lanseerattu jo aiemmin ja televisiosta näkyi kuvamusiikkia, elivät vanhempani vielä c-kasettiajassa ja hankkivat pikkuisia keloja minulle runsain määrin. 90-luvun kulta-ajalla kuuntelin vielä iloisesti lastenlaulukasetteja; niin iloisesti, että en voinut mennä nukkumaan ilman, että olin kuunnellut yhden tietyn, eri esittäjien lastenlauluja sisältävän kasetin ainakin kahdesti ympäri. Usein laitoin kasetin soimaan ja ajattelin nukahtaa sen soidessa, mutta kun a-puoli ehti naksahtaa loppuun, olin usein vielä hereillä ja alkoi kääntelyrumba – ilmankos minusta tulikin vähän tällainen… Sittemmin mankasta ehti lähteä nappuloita irti ja nauhat ehtivät katkeilla ja minäkin ehdin jotenkin livahtaa teini-ikään ja MTV:llä esiintyvät artistit unohtivat vaatteet kotiinsa ja yhtäkkiä kaikki oli virtuaalista ja interaktiivista ja musiikkivideoidenkin lomassa pyöri rakkauslaskureita ja sitten tulikin jo Spotify. Mitä tapahtui, mistä se kaikki kehitys ilmestyi?
Mikä tämä jaaritteluni pointti sitten on? Satuin vain bongaamaan yksi päivä jostain muotiblogista erään asusteen, joka herätti c-kasettimuisteloni henkiin ja nyt oikeastikin harkitsen ostavani 38 euroa maksavan lompakon ihan vain siitä syystä, että sen tekemisessä on käytetty aitoja c-kasettinauhoja ja ne taas herättävät minussa henkiin sen pienen lapsen, joka säästyi lapsuudessaan nykyajan mp3-medialta ja sai elää maailmassa, jossa MTV oli vielä jännittävä ja siisti ja musiikkivideot ihananhölmön tee-se-itse-hengellä väsättyjä musiikkia palvelleita teoksia musiikkihuoraamisen ja raadollisen pakkomyydä-markkinatalouden turruttamien tuotteiden sijasta.
Olen 20-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi, kun musiikkimaailman valloittavat tämäntyyliset viritelmät:
brokeNCYDE (jep, yhtyeen nimi kirjoitetaan oikeasti noin) – Freaxxx (joltain tulevalta ep:ltä, ei kiinnosta!)
Attack Attack! – Stick Stickly (samannimiseltä albumilta tai jotain, 2008?)
Ihan oikeasti! Ihan oikeasti, iiiiihan oikeasti! Kun tähän on tultu, tekee mieli painua takaisin metsään leikkimään eikä koskaan tulla sieltä pois. Melko surullista. Jostain syystä nämä yhtyeet keksivät, että yhteen kappaleeseen pitää tunkea kaikki mahdolliset elementit (mahdollisimman muovisesti toki), niin ei tarvitse koskaan edes tehdä toista levyä ja silti pääsee maineeseen? Mikä tämän kehityksen voisi enää pysäyttää… Energiajuomat pois myynnistä ihmisiltä, jotka keksivät tämäntyylisiä ideoita? Minulle lobotomia?
Sniif.
