Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.

Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.

Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?

Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?

Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:

TV

Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)

Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.

ELOKUVAT

Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)

Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!

Natural Born Killers (1994)

Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.

KIRJAT

Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)

Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.

Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)

Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.

Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)

Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.

MUSIIKKI

PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)

Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…

PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)

Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.

Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)

Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.

Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)

Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.

Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?