Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Kesän festariherkut I: Provinssirock 2009
Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.
PLACEBO
Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.
MANOWAR
Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…
NICK CAVE AND THE BAD SEEDS
Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!
Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:
FM2000
Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!
EMILIANA TORRINI
Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!
SEASICK STEVE
Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)
Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:
JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja Veeti “Kuorosota” Kallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.
Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.
Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
Elokuvaelämyksiä II & III: Paris Hilton vastaan Heath Ledgerin Jokeri
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Ugh, olen edelleen puhunut.
Elokuvateatterin hiljaiset säännöt
Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.
Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.
Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen. :)
Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:
Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.
Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.
Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.
Viihtymistä pimeissä luolissa!
Elokuvaelämyksiä I: Control, 2007
Katsoin pari päivää sitten Joy Division -laulaja Ian Curtisista kertovan, vuonna 2007 valmistuneen Control-elokuvan. Anton Corbijnin ohjaama sekä Deborah Curtisin (Ianin leski) käsikirjoittama brittielokuva oli taas yksi niistä pienistä suurista elämyksistä, jotka liikuttavat. Katsoin elokuvan pimeässä huoneessa yhdessä äitini kanssa, joka normaalisti on kiinnostunut toisenlaisista elokuvista (esimerkiksi suomalaisista ihmissuhdedraamoista). Itse taas koen tämän tyylilajin (kuolemaa, rokkia ja inhorealismia yhdessä paketissa) elokuvat sydäntäni sykähdyttäviksi. Oli siis varsin mielenkiintoista katsoa tätä elokuvaa yhdessä äitimuorin kanssa.
Joy Division ei ole koskaan lukeutunut suosikkibändeihini, ja jos totta puhutaan, en ole juurikaan heidän tuotantoonsa edes perehtynyt. Minua kuitenkin jostain syystä x kiinnostavat nuorena kuolleet laulajat/kirjailijat, joten jo oletusarvoisesti haluan nähdä tämäntyyliset elokuvat ja tutustua muutenkin tällaisiin kohtaloihin. Ian Curtis kuoli sitä paitsi 23-vuotiaana, mikä on eh, kalmanraikas poikkeus 27-vuotiaana kuolleisiin tähtiin (esim. Kurt Cobain ja Janis Joplin).
Curtis (jota näyttelee loistavasti uusi kyky nimeltään Sam Riley) kuvataan elokuvassa etäisenä, mutta kilttinä nuorenamiehenä, jossa on taivaanrannanmaalarin vikaa sekä silminnähtävää lahjakkuutta musiikin saralla. Hänen vaimonsa Deborah (myöskin upea Samantha Morton) puolestaan näyttäytyy elokuvassa naiivina ja sinisilmäisenä, kunniallisena vaimona. Elokuva pureutuukin ennakko-odotuksiani enemmän myös vaimon rooliin Curtisin tragediassa. Liian nuorena solmittu avioliitto, pieni vauva, taloudelliset ongelmat ja muu varsin kaukana rockglamourista sijaitseva materiaali tuodaan esiin ja kuvataan selittelemättä. Paljonpuhuvat, verkkaiset kohtaukset haastavat katsojan pohtimaan asioita pintaa syvemmältä, ja tätä pariskuntaa katsellessa herää oikeasti kysymyksiä siitä, miksi aina ongelmatapaukset tuntuvat pariutuvan “superpuolison” kanssa, joka kestää, kestää, kestää ja ottaa aina uudelleen turpiinsa, eikä siltikään koskaan jätä kumppaniaan, vaikka voisi sillä teolla pelastaa itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa loputtomilta ongelmilta. Curtis saa rauhassa mennä ja rellestää, ja vaimo katsoo hiljaa vieressä ja antaa miehen laiminlyödä vaimonsa lisäksi myös pientä lastaan.
Jotenkin veikkaan, että lesken kirjaan perustuva käsikirjoitus (jota Deborah Curtis myös oli siis tekemässä tähän elokuvaan) on yksi tämän elokuvan tärkeimpiä tekijöitä. Elokuva on aidoin näkemäni pätkä hetkeen, sillä sen maailmaan pystyy samaistumaan jollain kummallisen vetoavalla tavalla. Rokkielämä näyttäytyy elokuvassa lähinnä arkisena aherruksena (mitä se todellisuudessa myös suurimmaksi osaksi on) eivätkä Joy Divisionin pojat ole mitään varsinaisia ruudinkeksijä-älyköitä – kunhan soittelevat, ilman sen kummempaa myyttisyyttä ympärillään. Ian Curtis oli yhtyeen sielu ja hänen suvereeniytensä jätti muut bändiläiset selkeästi varjoonsa – se tuodaan myös elokuvassa hyvin esille. (Bändin jäsenet perustivat Curtisin kuoleman jälkeen bändin nimeltä New Order, joka saavutti suosiota niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkin silmissä.)
Kun Ian Curtis sitten hirttäytyy (anteeksi, ei ole tarkoitus spoilata, mutta tämä on toisaalta tuotu esille useissa yhteyksissä aiemminkin…), elokuva saa lopun, joka jää mietityttämään. Mustavalkoinen visuaalinen ilme tuo elokuvaan vielä lisätunnelmaa, joka pysyy yllä koko vajaan kaksituntisen ajan, ja tietenkin myös senkin jälkeen… Myös useat hienot bändi- ja keikkakohtaukset sykähdyttävät ja tuovat leffan verkkaiseen tahtiin kivoja temponvaihteluita. Kiva ei tosin ole oikea sana tähän yhteyteen, mutta koska nukahdan aivan näillä minuuteilla, otin vapauden käyttää sitä. Oikeampi termi voisi olla “virkistäviä”. Myös Joy Divisionin musiikki alkaa elokuvan myötä kiinnostaa ihan uudella tavalla, monet kappaleet aiheuttavat uudenlaisia tuntemuksia ja liikuttavat nekin omalla, kummallisella tavallaan.
Suosittelen tätä elokuvaa, jos kestät kuunnella ajatuksia, jotka ilmaantuvat päähäsi leffan rauhallisissa kohdissa. Joy Division -fanit myös pitänevät elokuvan maanläheisyydestä ja tuoreesta näkökulmasta rokkitähteyteen. Myös epilepsiakuvaus on uskottavaa ja onnistunutta. Ihanaa, että joillain on vielä kunnianhimoa tehdä elokuvia, jotka eivät alleviivaa asioita eivätkä aliarvioi katsojaa. Ei olekaan ihme, että tämä elokuva on voittanut 25 palkintoa erinäisillä elokuva-aiheisilla kekkereillä, joista Sam Rileylle on mennyt ansaitusti monta pystiä (lähde: IMDb). Ja pakko myös sanoa, että äitinikin ihastui elokuvaan ikihyviksi. Keskustelimme elokuvan maailmasta vielä pitkään elokuvan jälkeen siinä samaisessa pimeässä huoneessa… Olipahan sekin avartavaa, kannattaa kokeilla.
Listen to the silence, let it ring on.
Eyes, dark grey lenses frightened of the sun.
We would have a fine time living in the night,
Left to blind destruction,
Waiting for our sight.
And we would go on as though nothing was wrong.
And hide from these days we remained all alone.
Staying in the same place, just staying out the time.
Touching from a distance,
Further all the time.
Transmission samannimiseltä seiskatuumaiselta lp-singleltä vuodelta 1979.
Ja tässä sama kappale tästä Control-elokuvasta. Riley on todellakin nappivalinta Curtisin rooliin; mahtavaa roolihahmonsa esikuvan maneereiden omaksumista ja täydellisen uskottavaa eläytymistä.
Ennakkotunnelmia festareista II: Tuska Open Air 2008
Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.
Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.
Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).
Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.
Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.
Esimakua bändin livekunnosta:
Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)
Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories
Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb
(kyseisestä kappaleesta)
Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).
Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.
