Festaritunnelmia: Provinssirock 2009
Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!
PERJANTAIN LUMEET
Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.
Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.
En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!
Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?
Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.
OTHER BANDS PLAY…
Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.
Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.
Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.
Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.
Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?
Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!
Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.
Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.
Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.
Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.
Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.
SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN
Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.
Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…
Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!
Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!
Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).
Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!
Kesän festariherkut I: Provinssirock 2009
Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.
PLACEBO
Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.
MANOWAR
Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…
NICK CAVE AND THE BAD SEEDS
Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!
Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:
FM2000
Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!
EMILIANA TORRINI
Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!
SEASICK STEVE
Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)
Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:
JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja Veeti “Kuorosota” Kallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.
Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.
Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
On syksy niin ihmeellinen
Päässäni soi tänään rikkinäisen sateenvarjon alla kävellessä tuo lastenlaulu, jota tuli hoilattua ala-asteella enemmän kuin tarpeeksi, siitä otsikko. Valitettavasti kappaletta ei löytynyt Juutuubasta, joten saatte tässä postauksessa tyytyä vain noin miljardiin muuhun YouTube-videoon. ;)
Liian aikaisin alkaneen syksyn kunniaksi tuli mieleeni listailla erilaisia pimeneviin iltoihin sopivia (enemmän tai vähemmän) kulttuurillisia teoksia. Kannattaa nauttia syysflunssaa lievittävän tuoreen inkiväärin, lämpimän kaakaon ja kaulaliinasta suuhun eksyvän nukan seurassa.
Kirjat
Syksyllä hömppäkirjat jäävät vähemmälle ja keskittyminen siirtyy laadukkaaseen tekstiin tai aiheeltaan vakavampiin teoksiin. Toisaalta hömppä vetää puoleensa arjen keskellä, jolloin tulee helposti luettua kaikenlaista elämäntaito-oppaista ihmissuhde-chick-litiin. Luki mitä tahansa, on kuitenkin kiveen hakattu Totuus ja Ainoa Oikea Mielipide, että syksy on lukemisen kulta-aikaa. Kun ei voi enää kesäisessä luonnossakaan tarpoa.
- Tove Janssonin Muumit (ihan mikä tahansa; talveen sijoittuvat kirjat kannattaa tosin säästää talvelle)
- Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004). Päähenkilö on nimeltään Syksy, mutta kirjan tunnelmakin on varsin syksyinen. Tyttö juoksee, kuolema on läsnä, kieli on usvaisen kuulaista ja lehtikasoissa ryvetettyä parhaan syyspäivän tapaan.
- Kontula, Aino: Rexi on homo ja opettajat hullui! – Opettajan päiväkirja (Ajatus Kirjat 2005). Syksyn kunniaksi haluat ehkä palauttaa mieleesi, miltä tuntui olla yläkoulussa, tai ehket sittenkään… Kontulan kirjan yläkoulu on suoranainen tikareilla vuorattu pätsi, jonne ei ihan mielellään astuisi.
- Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) & saman kirjailijan Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005). Juha Itkosen kieli on juuri sopivaa syksyyn: herkkää, tummasävyistä ja koskettavaa. Näitä kirjoja lukee ennen nukkumaanmenoa hehkulampun valossa, kun tuuli vinkuu ikkunoissa. Saattaapa olla, että unohtaa vallan nukkua, sen verran tehokkaasti etenkin jälkimmäisen kirjan maailma imaisee mukaansa.
- Hornby, Nick: Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996) & saman tekijän Alas on pitkä matka (WSOY 2006). Nick Hornbyn kieli on rikasta ja sen lisäksi teksti vilisee herkullisia viittauksia populaarikulttuuriin. Nämä kirjat ovat suosikkejani, molemmissa on herkullinen aihemaailma ja omintakeista, ironista huumoria.
- Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena kustannus 2006). Aimoannoksen laadukasta eskapismia tarjoilee tämä mysteeriromaani. Sen maaginen maailma nappaa mennessään ja itse luinkin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta. Kun illat pimenevät, tapahtuu jänniä juttuja… Jäniksenselkäläinen kylä (sen yhteisöstä puhumattakaan) on tunnelmaltaan varsin kammottava, mutta vetää silti puoleensa juuri sen takia. Äärimmäisen sopivaa syyslukemistoa.
- By, Oddbjørn: Memo – Helppo tapa parantaa muistia (Bazar 2008). Kerrankin niin sanottu self-help-opus, jonka olen kokenut oikeasti hyödylliseksi! Norjalainen opiskelijamiekkonen ja nykyinen muistimestari Oddbjørn By antaa kirjassaan helppoja ja ennen kaikkea toimivia muistinparannusvinkkejä kaikille koululaisista vanhuksiin. Kirjassa on myös runsaasi hyödyllistä materiaalia oppimistekniikkaansa tarkastaville sekä kaikille niille, jotka nauttivat piin likiarvon 1000 ensimmäisen desimaalin muistamisesta. Itse olen tämän kirjan avulla oppinut jo monta matemaattista kaavaa. Ihan hyvä muistaa ne, mutta toisaalta tekisi ihan hyvää oppia myös niiden tarkoitus…
- Kinsella, Sophie: Himoshoppaaja-kirjat (WSOY). Jo viidenteen osaan ehtinyt kirjasarja kertoo täysin epätodellisen tarinan täysin hysteeriseen tapaan täysin shoppailuun seonneesta britti-Beckystä, joka nolaa itsensä joka toisella sivulla ja ostaa ainakin yhden laukun lähes jokaisella. Fiktiivistä tarinaa ostohysteriasta on hauska lukea, etenkin kun se on vedetty näin yli. Jos tarinalla olisi enemmän realistinen sävy, sen lukeminen alkaisi ahdistaa, sillä jos kaikki olisivat yhtä beckymäisiä ostokäyttäytymisessään, maapallomme olisi jo ajat sitten tipahtanut kuolemaan.
Elokuvat
Syksyllä elokuvien pitää olla puhuttelevia ja/tai kannustavia. Kaikki omien kuvioiden pohdiskelut saavat mukavasti pohjaa, kun on ensin katsonut jonkun hyvän elokuvan ja sen jälkeen unohtunut elokuvan tunnelmiin peilaten niitä omaan elämäänsä ja olemukseensa.
- No se Batman – Yön ritari (2008). Kolmestakin syystä: 1) Tunnelma on synkkä ja karu, 2) Jokerin rooli pistää kylmäämään juuri sopivasti ja 3) Kaikki puhuvat tästä elokuvasta tänä syksynä.
- Vuosi nuoruudestani (1999). Tositapahtumiin perustuva kuvaus Susanna Kaysen -nimisen ahdistuneen tytön ajasta 1960-luvun jenkkiläisessä mielisairaalassa. Angelina Jolie sai sivuosa-Oscarin roolistaan vaikeasti häiriintyneenä sosiopaatti-Lisana. Eikä suotta, jos minulta kysytään. Elokuva on ahdistavimpia, joita olen koskaan nähnyt.
TV
Syksyllä television pariin rynnätään suoraan sateesta ja velvollisuuksien väsyttäminä. Silloin tulee helposti valittua kaikkea vähemmän älykästä katsottavaa niiden ikisuosikkidraamojen lisäksi. Televisio tarjoaa tätä nykyä himputisti huonoa tosi-tv:tä, mutta se kieltämättä toimii stressintappajana aina toisinaan. Kun raskaan päivän angstit on selätetty, ehtiikin sitten juuri sopivasti laatudraamojen ääreen.
- Idolsin neljäs tuotantokausi (alkaa MTV3:lla 11.9.). Pakko näitä maineenhakuisia “laulaja”tallukoita on taas kerran kyylätä. Saas nähdä, onko Ari Koivusen nappaama edellisen Idolsin voitto poikinut tälle kaudelle entistä enemmän ärsyttäviä ja noloja “hevi”yrittelijöitä. Kotisohvalta on helppo huudella.
- Eri maiden Huippumalli haussa -tuotantokausia (Pyörivät Nelosella arkisin kuuden aikaan). Luvassa Kanadaa, Australiaa, Iso-Britanniaa ja myöhemmin myös sitä kaikista naurettavinta ja sen vuoksi myös viihdyttävintä, eli jenkkiversiota, ihan uusin jaksoin.) Mallimaailma on kummallinen paikka, ja ehkä vetää puoleensa juuri mahdottomuutensa vuoksi.
- Riitasointuja (Nelosella 11.8. alkaen). Hyvää vastapainoa Idolsille on katsoa fiktiivistä draamasarjaa – aiheenaan tietysti Idols-tyyppisen laulukisan raadollisuus ja unelmien murskautuminen. Odotan tätä kovasti.
- Rooma (toinen tuotantokausi Nelosella 20.8. alkaen). Eeppistä historiadraamaa isolla budjetilla tuotettuna. Kyllähän tätäkin katselee, vaikka jokaiselle historiaa vähänkin lukeneelle tapahtumien kulku on melkoisen ennalta-arvattava…
- Maria! (Nelosella 27.8. alkaen). Maria Veitolan vetämä “räväkäksi” ennakoitu talkshow. Kai tällekin voi antaa vielä mahdollisuuden, tunninpituiseen ohjelmaan mahtunee enemmän asiaa kuin Ylen taannoiseen show’hun, jota Veitola myöskin juonsi.
- 5 kulmaa kosmologiaan (YLE1, 11.8. alkaen). Esko “Parta” Valtaojan keskusteluohjelma kiinnostaa myös “kosmista maallikkoa”, sillä Valtaoja on puhujana karismaattinen ja toivon tähtitiede-ekspertin saavan vieraistaankin irti paljon painavaa sanottavaa. Kun ohjelmaan on kutsuttu vieraaksi esimerkiksi uskontotieteilijä, en voi väittää, ettenkö olisi entistä kiinnostuneempi katsomaan ohjelmaa. Toivottavasti asia on puettu meille tallukoillekin passeliin muotoon.
Musiikki
Yleisesti ottaen omalla kohdallani syksy on suomenkielisen musiikin luvattua aikaa. Perisuomalainen melankolia on autenttisimmillaan, kun taivas itkee vettä valtoimenaan ja stereoissa pauhaa jynkkykitaroin maustettu raskaampi rock, jota värittävät kunnon itkuvirsimäiset sanoitukset, joita vielä on yleensä tulkitsemassa keski-ikää lähestyvä, sinnepäin laulava suomalainen uros. Voilá, tai PERKELE, jos sallitte.
- Viikate – Ei enkeleitä (levyltä Marraskuun lauluja I, 2007)
- Kotiteollisuus – Vieraan sanomaa (levyltä 7, 2005)
- Stam1na – Edessäni (levyltä Uudet kymmenen käskyä, 2006)
- CMX – Minne paha haudattiin (levyltä Isohaara, 2002)
- Mokoma – Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)
Muita syksyn suosikkeja: Brittiläinen melankolian mestariyhtye Anathema (Alternative 4 -levy vuodelta 1998 on virallinen sadepäiväin soundtrack!) sekä tuomiollinen Swallow the Sun, jolta ilmestyy uusi, 35 minuutin teoksen sisältävä levy syyskuussa. Haastattelua aiheen tiimoilta (in English):
Hyvää alkavaa syksyä!
Festaritunnelmia IV: Tuska Open Air 2008, sunnuntai
Sunnuntaina festariväsymys alkoi jo toden teolla näkyä. Alue ei totta puhuakseni enää tuntunut yhtä houkuttavalta kuin aiempina päivinä ja niukat yöunet näkyivät jälleen kerran naamassa ja pääkopassa. Valuimme kuitenkin jälleen kaverini kanssa hyvissä ajoin paikalle. Halusin nähdä Korpiklaanin (tein sitten sen lopullisen päätöksen korpisoiden kuninkaiden hyväksi) ja kaverini puolestaan Jenkkilän nimellä paiskatun death metal -nousukkaan, Job for a Cowboyn. Noh, meitäpä ja paria muutakin paiskattiin sitten vallan hämmentävillä uutisilla: Korpiklaanin esiintyminen oli peruttu heidän soittotekniikkansa juututtua Belgiaan(!), ja Job for a Cowboy joutui heittämään instrumentaalikeikan, sillä heidän laulajansa oli saanut jonkinlaisen keuhkoinfektion ja oli ehdottomassa musiikintahtiinääntelykiellossa. Kunnia bändille keikan läpiviemisestä, vaikka laulaja uupuikin.
Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.
Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.
Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti… Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa…
Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään… Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, “saatana vittu kippis” -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.
Illan ja koko tämänvuotisen “Mega-Tuskan” päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja “yeah dude awesome” -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.
Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt… Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.
Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä…) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa…
Primordial – Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)
* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.
Festaritunnelmia II: Tuska Open Air 2008, perjantai
Koska veikkaan tämänvuotisesta Tuskasta tulevan tekstiä suhteellisen paljon, päätin pätkiä nämä raportit päiväkohtaisiksi. Sen jälkeen kirjoittelen vielä yleistunnelmia. Näissä päiväkohtaisissa raporteissa ajattelin vain kylmänviileästi arvioida jokaisen näkemäni/kuulemani keikan, tosin muutakin tarinointia luvassa. Toivottavasti tekstit viihdyttävät niitäkin, jotka eivät näille loppuunmyydyille kemuille päässeet.
KYPCK (soitti Inferno-lavalla 15:45-16:30)
Varsinaisesti tämänvuotisen Tuskan aloitti Mokoma, mutta koska saavuimme kaverini kanssa alueelle suhteellisen myöhään, emme ehtineet mokomaa bändiä nähdä, mutta eipä se jäänyt kaivertelemaan sen kummemmin, ja tämän Kypckin, jota olin etukäteen odotellutkin jo, sain kuitenkin todistaa.
Ja petyin. Jotenkin keikka oli paljon vaisumpi kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, jossa bändi yllätti ja upposi upealla show’llaan. Tuskassakin meno oli ihan kohtalaisen menevää, mutta jotenkin etenkin bändin laulajalla tuntui olevan vähän huonompi päivä. Kappaleet tuntuivat vyöryvän eteenpäin jotenkin vähän turhankin saumattomasti. Voisi melkein puhua rutiinikeikasta, mutta se voisi olla jo vähän turhan ilkeää.
Keikan parhaita paloja olivat tyylillä ja tunteella vedetyt 1917 sekä Black Sabbath -laina Black Sabbath, jonka bändi totisesti taikoi oman itsensä kuuloiseksi. Toivottavasti bändiä ehtii vielä nähdä ympäri maita ja mantuja, sillä vaikkei tämä keikka itseäni (osittain ehkä ajankohdastaankin johtuen) lämmittänyt niin hyvin kuin ydinreaktorin hajoaminen voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä, odotan bändin tulevia koitoksia suurella mielenkiinnolla.
Amon Amarth (esiintyi päälavalla 16:30-17:30)
Ruotsista ponnistavan Amon Amarthin jylhä viikinkimetalli kajahti ilmoille heti venäläisten tuulahdusten jälkeen. Jonotin paitoja bändin aloittaessa, mutta kesken jonotuksen oli pakko siirtyä katsomaan itse keikkaa, sillä bändi kuulostikin paremmalta kuin odotin. Tunnin pituinen keikka oli viihdyttävä ja itselleni tuntemattomat biisitkin toimivat jopa päälavan yleensä vähän kehnommilla soundeilla varustettuna.
Yleisö oli bändin menosta vaihtelevan kiinnostunut. Bändinjäsenten sarvista nauttimat drinkit tosin saivat yleisöltä vallan riehakkaan vastaanoton, ja kyllähän pieni juomatauko hienolta näytti. Haluaisin kaikesta huolimatta todistaa bändin vähän pienemmillä lavoilla, sillä tunnelma meinasi välillä valahtaa tympeän puolelle massiivisen yleisön sisältäessä kaikenkirjavaa metallifania pelkkien hurmioituneiden viikinkisotureiden sijasta. Esimerkiksi jollain keskisuurella klubilla nähtynä tunnelma voisi olla paljonkin eeppisempi, mutta niinhän se menee toisaalta jokaisen festaribändin kohdalla.
Carcass (soitti päälavalla 18:30-19:45)
Varmaan monen kohdalla koko kinkereiden odotetuin bändi, onhan tämä brittiretkue kuitenkin kulkenut pitkän taipaleen aina 1980-luvulta asti pitäen kymmenen vuotta hiljaiseloa ennen viimevuotista uudelleenyhdistymistään. Itse en sattuneista syistä ole bändin alkutaivalta todistanut, eikä deathmetallinen grindcore ole koskaan ollut niitä ykkösgenrejäni, mutta odotin silti mielenkiinnolla tämän bändin esiintymistä, etenkin, kun kaverini kehuivat bändiä maasta otsonikerrokseen ennen keikkaa.
Ja kyllähän bändi kieltämättä sai yleisön puolelleen. Soitto kulki (mitä nyt laulaja-basisti Jeffrey “Jeff” Walker unohteli sanoituksia, mutta paikkasi kuitenkin aina mokansa hyvin) ja bändin meininkiä oli ilo katsella. Yleisön tietynlaisen nostalgisen hartauden saattoi tällainen Carcass-maallikkokin aistia ja kuulla jo kaukaa.
Keikkaa varjosti tosin hieman bändin alkuperäisrumpali Ken Owenin puuttuminen, mutta kyseinen herra ei voi fyysisestä tilastaan (oli koomassa joskus vuonna 1999) johtuen ilmeisesti rummutella enää lainkaan, ja hänet onkin bändin uudelleenyhdistymiskiertueella korvannut Arch Enemy -rumpali Daniel Erlandsson. Jeff Walker vastasikin illan parhaasta välispiikistä sanomalla dramaattisesti: “Ken Owen is in a better place” ja pienen tauon jälkeen: “Nottingham.”
Entombedin keikkaa en nähnyt, sillä koko Sue-lavan edusta oli ihan täyteen ahtautunut, joten tyydyin osaani keikkaa sivulta kuunnellen. Paha sanoa siitä sen enempää, sillä olinpaikkaani soundit yms. kuulostivat aika puurolta, mutta kaverini ainakin oli keikasta melkoisen haltioitunut.
Dimmu Borgiria en halunnut nähdä vieläkään, ja painuimmekin kaverini kanssa kohti Tavastia-klubia, jossa oli virallisen Tuska-jatkoklubin esiintyjiksi lipussa mainittu hitaammanpuoleista tunnelmointia hyödykseen käyttävä Swallow the Sun sekä uuden polven räminää edustava Medeia. Lisäksi paikalla näytettiin ennen keikkoja metallimusiikkivideoita.
Medeia (soitti Tavastian jatkoklubilla)
Bändin meno toimi yllättävän hyvin, aiemmin näkemistäni keikoista en ole ollut erityisen vakuuttunut. Bändin laulajana vaikuttaa Rotten Soundistakin tutuksi tullut Keijo Niinimaa, joka hoitaa tonttinsa tässäkin yhtyeessä vallan mallikkaasti. Kappaleet tuntuivat toimivilta ja muutenkin keikka oli viihdyttävä. Saapa nähdä, jos jaksaisi joskus tutustua paremmin tähän bändiin, joskin sen edustama, nopeuteen ja brutaaliuteen luottava meno ei niitä omia suosikkejani olekaan.
Swallow the Sun (soitti Tavastian jatkoklubilla)
Odotin taas valtavasti tätä keikkaa, onhan tämän bändin musiikki vienyt minut mennessään jo aikoja sitten. Todistin keikkaa hyvältä näköetäisyydeltä, ja kyllähän bändin soitanta taas osui ja upposi vallan hyvin. Bändin syksyllä ilmestyvältä Plague of Butterflies -julkaisulta, joka tullee sisältämään yhden, 35 minuutin pituisen kappaleen, oli settilistaan kelpuutettu n. seitsemän minuutin pätkä, ja se kyllä toimi alkunsa emperormaisuudesta aina viimeisiin henkäyksiinsä saakka ja sai ainakin tämän tyttösen odottelemaan julkaisua suurella mielenkiinnolla. Olin kuullut uutta materiaalia ennenkin jo aiemmin tänä vuonna olleella klubikeikalla. Viime vuoden Hope-levyn tunnelmia on tunnuttu jalostavan astetta julmempaan suuntaan, mutta toisaalta myös tutut herkät elementit loistavat mukanaolollaan.
Lisäksi settilista oli todella onnistunut sisältäen mm. suosikkikappaleitani Out of this Gloomy Lightista Don’t Fall Asleepiin. Tämä keikka oli hyvä päätös hyvin alkaneille festaroinneille!
Perjantain parhaat keikat tarjosivat mielestäni Carcass ja Swallow the Sun.
Ennakkotunnelmia festareista II: Tuska Open Air 2008
Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.
Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.
Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).
Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.
Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.
Esimakua bändin livekunnosta:
Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)
Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories
Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb
(kyseisestä kappaleesta)
Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).
Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.
Tapaus Marié Digby
Olipa kerran YouTube.com. Sieltä aloitti vuoden 2006 alussa uransa muuan Marié Digby. Hän lähetteli palveluun videoita itsestään ja kitarastaan käsittelemässä hittikappaleita uuteen, herkkään singer / songwriter -balladimuotoon. Rigbyn videoista tuli valtavan suosittuja ja myös hänen omat sävellyksensä (samaa kautta julkituotuina) keräsivät kiitosta yleisöltä.
Ja niinpä sitten kävikin, että Digbylle tarjottiin levytyssopimusta monikansalliselta Hollywood Recordsilta. Nuoren japanilais-irlantilaisen jenkin esikoislevy Unfold julkaistiin tänä vuonna. Tässä jokin aika sitten satuin saamaan ystävältäni linkin Marién YouTube-videoihin, ja tykästyin etenkin tähän herkkään tulkintaan, vaikka kappaleen alku onkin aika haparoiva:
Demoversio Unfold-kappaleesta
Kuulostaako turhan hyvältä ollakseen totta? Sitähän se tietysti onkin, sillä katsokaa, mitä levy-yhtiön sedät tekivät kyseiselle Unfold-biisille:
Levyversio samasta Unfold-kappaleesta
Mitä tapahtui tuon demoversion henkilökohtaisuudesta kumpuavalle, lähestulkoon kyynelehtivälle tulkinnalle?! Levyversion laulu on jotenkin todella tympeää kuunneltavaa, se kuulostaa todella väkinäiseltä. Ja se on niin suuri sääli, sillä tällä kappaleella olisi mielestäni ollut tuollaisella kitara ja laulu -tekniikalla mahtavaa potentiaalia Universaalisti parhaat herkistelybiisit -listalle. Ilmeisesti sanoituksia ei sentään ole menty muuttelemaan, mistä suuri plussa kaikille tahoille. Kyseisen kappaleen sanoitukset kun käsittelevät ilmeisen harvakseltaan lyyrisesti kuvattua perfektionismia ja epävarmuutta koko elämän, ei vain sen suosituimman pojan, osalta.
Onneksi Marién muissa kappaleissa on vielä jonkin verran tunnetta. Harmittaa vaan, että tuo Unfold mentiin pilaamaan. Höh.
