Rokkikirjoja kesään! 2.0.

heinäkuu 9, 2009 at 3:04 ip (kirjat, musiikki) (, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , )

Viime kesänä suosittelin teille rokkiaiheisia kirjoja. Koska tuntuu siltä, että kustannustoiminta tämäntyyppisen kirjallisuuden osalta tuntuu vain lisääntyvän, on myös viime kesän jälkeen julkaistu monta ja monenlaista överiä kirjaa rock-legendojen, -noviisien ja taustavaikuttajien elämästä. Tässä siis lisää rokkikirjoja kesienne iloksi! Tänä kesänä laajensin otantaa myös yleisesti musiikkikirjojen saralle – miltäpä kuulostaisi vaihteen vuoksi vaikkapa Jaakko Tepon tarina? Linkit vievät kustantajan sivulle.

Viime kesän rock-kirjakattauksen voit lukea täältä (joskin noin yhdeksän kertaa suppeampana kuin tämä).

LISÄÄ BÄNDISAAGOJA

- True, Everett: Hey Ho Let’s Go – Ramonesin tarina
- Palm, Carl-Magnus: ABBA
- McIver, Joel: Slayer (ilmestyy elokuussa)
- Gilbert, Pat: The Clash – Lontoo liekeissä
- Fong-Torres, Ben & The Doors: The Doors
- Davis, Stephen & Aerosmith: Walk this way – Aerosmithin tarina
- Davis, Stephen: Jumalten vasara – saaga Led Zeppelinistä
- Wall, Mick: Run to the Hills – Iron Maiden -elämäkerta

(BÄNDI)KUVIA KUMARTELEVILLE

- Halfin, Ross: Metallica kuvina
- Palsa, Tomi: Rockkuvia (ilmestyy syyskuussa)
- Kaila, Ben & Schütt, Henrik & Vuorimies, Risto: Ganes – valokuvia Hurriganesista
- Halfin, Ross: Iron Maiden – Kuvat

URANUURTAJIA JA VAHVOJA PERSOONIA

- Marsh, Dave: Bruce Springsteen – pomon tarina
- O’Brien, Lucy: Madonna – elämäkerta
- Wall, Mick: W.A.R. – W. Axl Rose
- Kiedis, Anthony: Arpikudos (Red Hot Chili Peppers -laulaja)
- Sandford, Christopher: Kurt Cobain
- Slash & Bozza, Anthony: Slash (Guns ‘n’ Roses -kitaristi)
- Bloom, Jerry: Musta ritari Ritchie Blackmore (Deep Purple- ja Rainbow-kitaristi ja -biisintekijä) (ilmestyy elokuussa)
- Echols, Alice: Janis Joplin – paratiisin arvet (ilmestyy elokuussa)
- Lawrence, Sharon: Jimi Hendrix – Mies, musiikki ja totuus
- Sandford, Christopher: Keith Richards (The Rolling Stones -kitaristi ja -biisintekijä)
- Curtis, Deborah: Etäinen kosketus – Ian Curtis ja Joy Division (katso myös blogikirjoitukseni Control-elokuvasta)
- Cooper, Alice: Alice Cooper, golfhirviö – rokkarin 12 askelta golfaddiktiksi
- Guralnick, Peter: Nuori Elvis – Viimeinen juna Memphisiin
- Pytlik, Mark: Björk
- Kosmos, Kari: Bob Marley – Mies, musiikki & mystiikka
- Cash, Johnny & Carr, Patrick: Cash. Omin sanoin
- Tosches, Nick: Helvetin tuli – Jerry Lee Lewisin tarina
- Ambrose, Joe: Iggy Pop – Raakaa voimaa
- Wood, Ronnie: It’s Only Rock’n'Roll. Rolling Stones -kitaristin ihmeelliset seikkailut
- Hopkins, Jerry & Sugerman, Daniel: Jim – No One Here Gets Out Alive
- Zimmerman, Keith & Zimmerman, Kent: Johnny Rotten
- Gordon, Robert: Hoochie Coochie Man – Muddy Watersin elämä ja teot
- King, B. B. & Ritz, David: Everyday I Have The Blues – B. B. King omin sanoin
- Miles, Barry: Frank Zappa
- Pegg, Bruce: Let It Rock! – Chuck Berryn tarina
- Heath, Chris: Feel. Robbie Williamsin tarina
- Montandon, Mac: Tom Waits – Takapihan taikuri

SUOMEN LAHJAT MAAILMALLE…

- Väntänen, Ari & McCoy, Andy & Monroe, Michael: Hanoi Rocks – All Those Wasted Years
- Nevalainen, Kimmo: Värttinä
- Mattila, Ilkka (toim.): Eläkeläiset – Suuri suomalainen juopottelukirja
- Ollila, Marko: Nightwish
- Puustinen, Viljami & 22-Pistepirkko: 22-Pistepirkko

…TAI AINAKIN SUOMELLE

- Kontiainen, Vesa & Starck, Kjell: Popeda – ilikeesti kiitää – vuodet 1977-2008
- Vesala, Paula & Luoti, Mira & Kostiainen, Pasi & Ylönen, Hanna: PMMP
- Sir Elwoodin hiljaiset värit: Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia 3
- Hurme, Juha: Radiopuhelimet
- Lyytinen, Jukka: Lapinlahden Lintujen tarina
- Tuomola, Pauliina: Ari Koivunen – Karaokebaareista hevilavoille
- Kontiainen, Vesa & Aaltonen, Honey: Hurriganes
- Rinne, Harri: Juice On (Juice Off)
- Salo, Markku & Lindfors, Jukka: Jytinää Eestissä. Sleepy Sleepersien pitkä ja kivinen tie
- Kaukonen, Martti & Teppo, Jaakko: Jaakko Teppo – Haaska mies
- Tuomola, Pauliina: Voittajan tarina (Koop Arponen)

LEVYNTEON IHANUUDESTA JA KAMALUUDESTA & KIERTUEELLA SATTUU JA TAPAHTUU

- Hynynen, Jouni & Karmila, Mikko: Ukonhauta
- Juntunen, Juho K.: Tuuliajolla – Suuri rock and roll -risteily
- Tiitinen, Jarkko: Rakkaudesta hulluuteen – Uniklubi
- Juurikkala, Ville & Linnankivi, Jyrki: Route 69
- Rautio, Timo: Rokatessa roiskuu (jatko-osista lisää linkin takana)
- Kela, Anssi: Nummela – erään albumin anatomia
- Des Barres, Pamela: Let’s Spend the Night Together – Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

LAAJEMPIA ILMIÖITÄ POPULAARIMUSIIKIN KENTÄLTÄ

- Chang, Jeff: Can’t stop, Won’t stop – hiphopsukupolven historia
- Miettinen, Kimmo: Hilse – suomipunkin alku ja juuri
- Inkinen, Juha & Etholén, Katriina: Punk on kuollut, eläköön hardcore!
- Echols, Alice: Uhoa ja unelmia – 60-luvun jälkijäristyksiä
- Tiber, Elliot & Monte, Tom: Taking Woodstock (ilmestyy lokakuussa)
- Röyhkä, Kauko: The Velvet Underground ja Lou Reed
- Kontiainen, Vesa: Aitoa suomirokkia – Poko Rekordsin historia
- Yun, Josephine: J-rock
- Puustinen, Viljami: This is USA – Hellsinki rock’n'roll underground ‘89-’99
- Kosmos, Kari: Natty Congo Bongo
- Hilamaa, Heikki & Varjus, Seppo: Reggae! – Jamaikan pop 1959-1997
- Guralnick, Peter: Sweet Soul Music – Etelän soulin nousu ja tuho
- Halme, Markku: Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa
- Halme, Markku: Nisse M
- Nikula, Jone: Rauta-aika. Suomimetallin historia 1988–2002
- Moynihan, Michael & Søderlind, Didrik: Kaaoksen ruhtinaat – Mustan metallin messu
- Saastamoinen, Mika: Parasta Lapsille – Suomipunk 1977–1984
- Rinne, Harri: Laulava vallankumous
- Tirronen, Antero & Tirronen, Sari: Selluloidi soi! Rock’n'roll – ja twist-elokuvat 1953–1963

POPMUSIIKKI KAUNOKIRJALLISUUDESSA, esim.

- Grytten, Frode: Popmusiikkia 24 tuntia, 24 kaupunkia, 24 laulua, 24 tarinaa
- Kesti, Jouni: Musameduusan Sepalus-Akatemia

MUUTA OLEELLISTA

- Hyttinen, Cyde: Festariopas

Hyviä ja antoisia lukuhetkiä kaikille!

Osoiterakenne Kommentoi

Elokuvateatterin hiljaiset säännöt

elokuu 3, 2008 at 4:08 ip (elokuvat, ilmiöt) (, , , , , , , , , , , , , , )

Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.

Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.

Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen. :)

Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:

Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.

Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.

Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.

Viihtymistä pimeissä luolissa!

Osoiterakenne 3 kommenttia

Yksi elämäni kirjoista

heinäkuu 4, 2008 at 2:27 ap (kirjat) (, , , , , , , , )

Opin lukemaan kuuden vanhana. En muista ensimmäisiä lukukokemuksiani kovinkaan tarkkaan, joten hyppään ajassa reippaasti eteenpäin ja totean, että olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta kirjaa. Asiasta tekee kuitenkin hauskan se, etten oikein osaa luetella lukemiani kirjoja, sillä olen aina onnistunut välttämään “arvostetuimmat” ja “klassikoimmat” kirjat, vaikka olen siis ollut useasti pitkiä aikoja nenä pelkästään kirjassa kiinni. Mistä lie sekin sitten johtuu… Täytyy kuitenkin sanoa, että olen silti vaikuttunut muutamasta kirjasta, toisista aivan äärimmäisyyksiin asti. Muistan kyllä niitä upeita (tai muilla tavoin mieleen syöpyneitä) lukukokemuksia pitkienkin aikojen päähän. Nyt halusin tämän unettoman yön kunniaksi paljastaa teille minuun viime vuosina eniten vaikuttaneen teoksen.

Poikani Kevin (Avain 2005, alkuperäisteos We Need To Talk About Kevin julkaistu vuonna 2003)

Pohjaksi täytyy sanoa, että kirjan kirjoittaja, yhdysvaltalainen Lionel Shriver (s. 1957) löi läpi tällä romaanillaan. Kirja voitti myös arvostetun Orange-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 ja aiheutti siinä ohessa valtaisan mediamylläkän, sillä Shriverin tapaa kirjoittaa perinteisistä perhemalleista ja äitiydestä pidettiin konservatiivisten tahojen toimesta hyvin vääränä ja järkyttävänä petturuutena omaa sukupuolta ja perinteisiä perhearvoja kohtaan. Aivan kuin näillä titteleillä tai koirien haukkumisella olisi mitään merkitystä, sillä kirja toimii jo yksinään, ilman minkäänlaista hypeä ympärillään, erittäin vahvasti ja vaikuttavasti. Itse luin kirjan vuonna 2006, pian sen suomentamisen jälkeen.

Kirja kertoo paitsi keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisperheestä Kevin-poikineen, myös “pahuuden” ilmentymisestä määrittelemättömänä ja käsittämättömänä asiana. Kevin on syntymästään lähtien erikoisen julma ja vaikea tapaus. Hän ei siitä muutu, ja seuraukset ovatkin kammottavat (tai vaihtoehtoisesti hyvin odotettavissa olevat), kun Kevin päätyy kulmakuntia järisyttävään rikokseen. Kirjan maailma on kotikutoisen arkinen ja realistinen, ja ehkä juuri sen vuoksi se herättääkin pohtimaan, mitkä seikat ihmisissä ajavat heitä kohti lopullisia ratkaisujaan, kun kaikki on periaatteessa, ainakin päällepäin, täysin “hyvin”. Ja joskus, vaikka se äärimmäisen vaikelta tuntuukin näinä kyökkipsykologian luvattuina aikoina, ei syitä vain löydy. Silloin ei auta kuin tutkia omaa sisintään, jos sieltä löytyisi syy järkytykselle ja pelolle, joita jotkut henkilöt kokevat tämäntyyppisten tapahtumien äärellä, vaikkeivät ole millään tavalla kytköksissä uhreihin henkilökohtaisella tasolla.

Shriverin kirja on taidokkaasti ja erittäin brutaalisti rakennettu tapaus. Yli viisisataasivuinen kirja hätkähdyttää aluksi, mutta suosittelen silti paneutumaan siihen ja lukemaan sen tasan tarkasti alusta loppuun, kronologisessa järjestyksessä. Jokainen arkinen pahuuskuvaus ja muu verkkainen selvittely saa lopussa syyt ja seurauksensa, jotka yllättivät ainakin itseni aivan täysin. En voinut olla ahmimatta kirjaa 250 sivun päivävauhdilla, niin hämmentynyt olin aluksi kuvailun paljoudesta, ja lopulta en vain voinut lakata lukemasta sivuja niiden viiltävien tapahtumien vuoksi. Kun pääsin kirjan loppuun, en voinut muuta kuin ensin olla aivan hiljaa pitkän tovin ja sitten päästää järkytyksen kyyneleet vellomaan ulos kyynelkanavistani. En oikeastaan loppujen lopuksi osaa edes sanoa, mikä minua kirjassa niin paljon liikutti, mutta se todellakin kolisi luissa asti, sen verran kovat kylmät väreet koin. Tällaiset reaktiot ovat jopa minunlaiseni herkkistelijän kohdalla harvinaisia, joten veikkaan, että tässä kirjassa on oikeasti jotain erityistä. Ehkä eniten hämmensi se seikka, että samastuin Keviniin hänen äitinsä sijasta.

Viimevuotiset kouluissa tapahtuneet murhat nostivat tämänkin kirjan jälleen ajankohtaiseksi teokseksi. Missä mennään toistuvasti vikaan, vai voiko kukaan ennaltaehkäistä nuorta raivoa, angstia, epätoivoa, mitä ne väkivaltaisuuden laukaisevat tunteet sitten lopulta ovatkaan? Voiko ihminen oikeasti vain kertakaikkisesti syntyä normatiivisesti “kieroutuneena”? Onko äidinrakkaus aina täysin vilpitöntä ja ehdotonta, voiko omaa lastaan oikeasti inhota? Muun muassa tällaisia kysymyksiä tämä kirja minussa herätti, ja se toimiikin hyvänä pohjana omille pohdinnoille, sillä Shriver toden totisesti haastaa pohtimaan, muttei anna lainkaan valmiita, eikä etenkään helppoja vastauksia. Kirjan maailmaan ei todellakaan halua palata, mutta silti siitä ei pääse eroon. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se koskettaa vielä päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosienkin päästä. Ja siinä Poikani Kevin onnistuu.

Suosittelen kaikille, myös muille heikkohermoisille.

Lisätietoa kirjasta kustantaja Avaimen sivuilta.

Osoiterakenne 2 kommenttia

Ennakkotunnelmia festareista II: Tuska Open Air 2008

kesäkuu 25, 2008 at 11:03 ip (musiikki, tapahtumat) (, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , )

Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.

Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.

Primordial

Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).

Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.

Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.

Esimakua bändin livekunnosta:


Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)

Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories

Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb

(kyseisestä kappaleesta)

Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).

Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.

Osoiterakenne 1 kommentti

Rakkaudesta HBO:hon

kesäkuu 14, 2008 at 8:53 ip (tv-sarjat) (, , , , , , , , , , , , , , , )

Minua ei saa viihteen äärestä pois millään. Aivoni ovat täynnä mätää sen jäljiltä. Nämäkin hetket internetin parissa voisin käyttää Nuoren Wertherin kärsimyksiin, John Locken valistusfilosofiaan tai vähintään kalastamiseen, mutta arvatkaa mitä? Ei kiitos. Viihdyn itseäni viihdyttäen, enkä välitä siitä, tekeekö se minusta muiden silmissä lähtemättömän hedonistin ja/tai pinnallisen, tyhmän vätyksen. Aivan sama, sillä – rummutusta – minulla on aina Home Box Officen sarjat.

HBO:n ja minun välinen taival on verrattaen pitkähkö. En muista, lähtikö se liikkeelle Sinkkuelämästä vai Mullan alla -sarjasta, mutta niistä lähtien olen seurannut suurella mielenkiinnolla kyseisen maksullisen jenkkikaapelikanavan liikkeitä ja tuotantoja ja ottanut haltuun sarjoja aema. (ajalta ennen Mullan alla -sarjaa). Tässä esittelen suurimmat suosikkini HBO:n draamasarjoista (ilman kuvia, pahoittelen) niille, jotka ovat säästyneet näiden sarjojen mediahypeltä:

Kylmä rinki (Oz), 1997-2003 (kuusi tuotantokautta)

Kylmä rinki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Nelonen uusi sen kokonaisuudessaan pari vuotta sitten. Sarjan tapahtumat sijoittuvat siis Oswald State Maximun Security Penitentiary -vankilaan (katunimeltään Oz) ja etenkin sen vaarallisten vankien kokeelliselle Emerald City -osastolle, jossa vangeilla on erilaisia velvollisuuksia ja vapauksia enemmän vankilan muihin osastoihin nähden. Sarja paneutuu erirotuisten vankien välisiin konflikteihin ja muutenkin vankien väleihin toistensa sekä vankilan henkilökunnan kanssa. Myös jenkkilän vankiloihin liittyvä byrokratia tulee tutuksi sarjan myötä. Kylmän ringin erikoispiirre on, että kuka tahansa sen päähenkilöistä saattaa kuolla ihan yhtäkkiä missä tahansa vaiheessa sarjaa.

Sarjan äärimmäisen tiuhaan vaihtuva henkilöhahmogalleria, hyvin kerrotut ja uskottavat juonikuviot, mieleenpainuvat tapahtumat (esimerkiksi se, kun Lee Tergesin näyttelemä hahmo Tobias Beecher sai vankilaan lähetyksenä poikansa kämmenen J.K. Simmonsin tähdittämältä Hank Schillingeriltä heidän välistensä riitojen seurauksena) ja jatkuvat tarinat (esimerkiksi Dean Wintersin näyttelemän Ryan O’Reilyn pakkomielteinen rakkaus vankilan sairaalatohtoria, Dr. Nathania kohtaan), sarjan tarkat väkivaltakuvaukset sekä poliittinen epäkorrektius vetivät puoleensa viikko toisensa jälkeen, jakso jaksolta. Kyseiseltä uusintakierrokselta minulta jäi välistä ehkä tasan 60 minuuttia, niin tarkasti sarjaa katsoin, tallensin ja seurasin. Sarjan rehellinen ja reilusti överiksi vedetty, mutta siltikin uskottavan oloinen ote, eivät voineet jättää minua kylmäksi. Voin suositella sarjaa niille, jotka kestävät katsoa silmien viiltämistä ja homoeroottisia kohtauksia, ja haluavat siihen päälle myös oikeasti sisältöä upean ja puhuttelevan juonen muodossa.

Mullan alla (Six Feet Under), 2001-2005 (viisi tuotantokautta)

Fisherin hautaustoimistoperhe ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä, vaikka perheen idyllinen kulissi tuntuukin sarjan alkaessa olevan päällepäin kuosissaan. Vähitellen perheenjäsenistä alkaa paljastua ties millaisia piirteitä (esimerkiksi perheen äidin neuroosit ja esikoispojan kommunikointi kuolleen isänsä kanssa), ja sarjan huumori on koko ajan mustaa, tai vähintään vahvan tummanharmaata.

Aivan täydelliset roolivalinnat näyttelijöiden kohdalla tässä sarjassa, he ovat omiaan ylläpitämään sarjan vinoutunutta tunnelmaa. Toimii, toimii, toimii. Lisäksi jokainen jakso alkaa kuolemalla, sekin toimii. Sarjan käsikirjoittajat ovat saaneet toden teolla käyttää luovuuttaan erilaisten kuolinsyiden keksimisessä, siitä heille kunnia ja kiitos. Eniten puistatti erään jakson alku, jossa nainen perheväkivallan seurauksena kaatui otsa edellä teräkynttelikköön. Huh.

Valitettavasti en ole vielä nähnyt sarjan puoltatoista viimeistä kautta, sillä vhs-aikana nauhoitteluun tuli niin usein ongelmaa, että luovutin suosiolla ja päätin vielä jonain päivänä vahdata nuo kaudet jossain. Puoli kautta olenkin jo saanut tuon päätöksen jälkeen katsottua ystäväni luona, mutta vielä riittää ihasteltavaa (ja itkettävää myös).

Sinkkuelämää (Sex and the City), 1998-2004 (kuusi tuotantokautta)

Tuntuu niin törpöltä esitellä tätä sarjaa, sillä en usko, että kukaan, joka seuraa muotia, televisiota, elokuvia tai ylipäänsä viihteellistä mediaa, on voinut tältä välttyä edes niin halutessaan. Sarja kertoo kuitenkin neljästä kolmi-nelikymppisestä sinkkunaisesta New Yorkissa. Jokainen jakso pursuilee vaatteita, kenkiä, seksiä, pseudofilosofista (uusin suosikkisanani) ihmissuhdepohdintaa sekä ystävyyden ja Manhattanin ylistystä. Sarjasta on paha sanoa enää mitään, mikä kuulostaisi yhtään tuoreelta näkökulmalta, mutta tämä sarja on kuitenkin viihdyttänyt useiden vuosien ajan. Ja viihdyttää yhä jokaisella katsomiskerralla.

Lisäksi voin suositella HBO:lta ainakin näitä: Big Love (lahkoon kuuluvalla perheenisällä ja liikemiehellä on kolme vaimoa), Entourage (wannabe-tähdenalut bilettävät)
…ja häpeillen tunnustaa, että näihin olen vasta paneutumassa (mutta sitäkin suuremmalla innokkuudella): Taistelutoverit (parhaalta sotasarjalta ikinä vaikuttava 10-osainen eepos tekijätiimiltä Hanks/Spielberg), The Sopranos (mafiaperheen seikkailut… ja kuinka sitten kävikään)

YLE ilahdutti aiemmin tänä vuonna ilmoittamalla, että on ostanut kaikki oikeudet HBO:n sarjoihin. Jatkossa on siis mahdollista nähdä näitä laatusarjoja ilman mainoksia, ja toivon totisesti, että YLE ei sijoita sarjoja keskiviikkoyöhön, vaan laittaa ne niille kuuluville ohjelmapaikoille iltakymmeneen. Tästä pääset YLEn HBO-kampanjasivulle. Tänä vuonna odotettavissa vielä Taistelutovereiden lisäksi ainakin Sopranosia sekä muutama uusi sarja. Myös tv-elokuville ja erikoisohjelmille on ilmeisesti varattu muutamia paikkoja. Tap tap!

Osoiterakenne 1 kommentti

Elämäni elokuva

kesäkuu 11, 2008 at 2:57 ap (elokuvat) (, , , , )

Voin tunnustaa yhden asian: Kun olin n. 11-vuotias, katsoin James Cameronin vuonna 1996 viimeistelemän Titanic-elokuvan vhs-kasettiversion puhki. Se oikeasti katkesi, koska olin katsonut sen PARI kertaa. Kutsuin itse asiassa jatkuvalla syötöllä naapurin pentuja sekä koulutovereita katsomaan meille Titanicia, ja lopun aikaa katsoin sitä itsekseni.

Kun kyseinen kasetti hajosi, meillä oli lisäkseni kolme tyttöä sitä (no ei SITÄ, tällä kertaa) vahtaamassa, ja kun kohtasin tuon suuren tragedian, aloin itkeä lohduttomasti. Yksi tovereistani meni valittamaan veljelleni, että elämäni on palasina, mutta eipä veljenikään asialle mitään voinut. Onneksi äiti voi, ja seuraavalla viikolla sain uuden kasetin. Sitä en sentään ehtinyt katsoa puhki, koska taisin olla siinä vaiheessa jo siirtynyt vahtaamaan Leonardo-dokumentteja.

Omistin lisäksi c-kasettina kyseisen elokuvan soundtrackin, sekä myös jonkun “harvinaisen”, Saksasta asti hankitun kakkosversion kyseistä levystä. Lisäksi minulla oli “virallisia” Titanic-julisteita seinät täynnä (myöskin Saksasta, haha) ja keräsin muutenkin Leonardo DiCaprio -aiheisia julisteita. No heeei, olihan se oikeasti aika söpö silloin… Osallistuin myös jonkun nuortenlehden Leonardo-aiheiseen kilpailuun, jossa oli palkintona herran tähdittämät kahdeksan elokuvaa. Kun tulokset tulivat parin kuukauden kuluttua, jouduin ikäväkseni huomaamaan, että olin sössinyt yhden nippelitietokysymyksen, ja kyllä vitutti, koska TIESIN, että olisin voittanut sen palkinnon, jos olisin vastannut siihen kysymykseen oikein… Jepjep.

Koska olin lapsi ainakin 12-vuotiaaksi, kuten mielestäni jokaisen muunkin tulisi olla, tulin leikkineeksi monet Titanicin inspiroimat Barbie-leikit. Kaverin isä ei arvostanut, kun upotin kaverin kaikki barbit ja niiden huonekalut kylpyammeeseen (mutta oli se vaan hauskaa). Pakotin vanhempani kuuntelemaan, kun lauloin Celine Dionin My Heart Will Go On:ia reippaasti nuotin vierestä kädet levälläni ihan niin kuin kanukittarella siinä musiikkivideossa. Sääli, että naisen Suomen-konsertin liput kustansivat vajaat 200 euroa, muuten olisin jopa ehkä mahdollisesti saattanut käydä kuuntelemassa tuon keikan vain kuullakseni My Heart Will Go Onin. Joudun siis tyytymään YouTubestakin löytyvään musiikkivideoon:

Katsoin muutama viikko sitten tämän suuren elokuvan n. viiden vuoden tauon jälkeen, ja havaitsin yhä edelleen osaavani kaikki vuorosanat ulkoa. Lisäksi havaitsin mielissäni retoristen taitojeni kehittyneen viime kerroista, sillä monet vuorosanat aukesivat ihan uudella tavalla. Samalla huomasin nynnyileväni parissa kohtauksessa… (Mutta onhan se nyt vaikuttavaa, kun kaksi toisensa “kielletysti” löytänyttä kaunista ihmistä pussaa laivan kärjessä eikä mailla eikä halmeilla näy niiden päälle kakkaavia lokkeja eikä mistään kuulu ruotsinlaivakaraokea, vaan kaikki on herkkää ja romanttista ja yhtäkkiä, zipzap, kuva feidautuu laivan hylkyyn.)

Viime yönä luin pitkästä aikaa leffan käsikirjoituksen ja sekin oli valtaisan jännittävä elämys. Joo.

“The ship GROANS and SHUDDERS. The man ahead of Jack is walking like a
zombie.

MAN

Yeah, though I walk through the valley of the shadow of death–

JACK

You wanna walk a little faster through that valley, fella?”

(lähde alkuperäiskäsikirjoitus, IMDb)

Pointti: Upposi matkalla, mutta veikkaan, että ehkä on ihan hyvä, että sitä on sittemmin tullut maltillistuttua monen asian suhteen…

Ps. SE ON OIKEASTI HYVÄ LEFFA, ETTE VAIN TAJUA.

Osoiterakenne 1 kommentti