Festaritunnelmia: Provinssirock 2009
Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!
PERJANTAIN LUMEET
Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.
Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.
En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!
Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?
Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.
OTHER BANDS PLAY…
Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.
Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.
Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.
Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.
Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?
Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!
Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.
Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.
Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.
Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.
Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.
SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN
Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.
Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…
Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!
Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!
Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).
Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!
Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Kesän festariherkut I: Provinssirock 2009
Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.
PLACEBO
Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.
MANOWAR
Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…
NICK CAVE AND THE BAD SEEDS
Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!
Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:
FM2000
Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!
EMILIANA TORRINI
Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!
SEASICK STEVE
Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)
Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:
JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja Veeti “Kuorosota” Kallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.
Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.
Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?
Elokuvaelämyksiä IV & V: Musta jää & Miehen työ – Suomi-elokuvan pelastajat?
Katsoin taannoin perättäisinä iltoina ennen nukkumaanmenoa kaksi viime aikojen ehkä kehutuinta Suomi-elokuvaa, nimittäin vuodelta 2007 peräisin olevat Petri Kotwican Mustan jään sekä Aleksi Salmenperän Miehen työn. Molemmat ovat kahmineet paljon palkintoja kansainvälisestikin, ja niitä on kehuttu paljon suomalaisessa mediassa. HUOM! TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA MOLEMMISTA ELOKUVISTA. ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, JOS ET HALUA TIETÄÄ YKSITYISKOHTIA ELOKUVIEN SISÄLLÖSTÄ.
Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.
Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.
Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.
Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.
Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.
Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä
Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.
Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…
Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.
Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.
Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä
Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.
Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
Kömpelöitä lyriikkasuomennoksia I: Evanescence – My Immortal
Edellisessä postauksessa varoittelin jo, että saatan joku kerta laittaa esille näitä nolostuttavia lyriikkasuomennoksia, joita ihmiset tuntuvat kovasti etsivän kerta kerran jälkeen. On ehkä syitä siihen, miksei kukaan peruskouluikäisiä fanityttöjä lukuun ottamatta halua tähän hommaan ryhtyä. Kaikki kunnia runojen suomentajille…
Ensimmäiseksi uhriksi valitsin Evancescencen My Immortalin siitä syystä, että siihen on eniten tunnuttu suomennosta kaipaavan. Suomentamiseni on todella kömpelöä, mutta englantia taitamattomille tästä voi olla iloa. Koomisuus on tahallista, siitä syystä kaikki ‘-merkit ja muu höhöttely. Mutta se selittelystä.
Evanescence – My Immortal (levyltä Fallen, 2003)
I’m so tired of being here
Suppressed by all my childish fears
And if you have to leave
I wish that you would just leave
‘Cause your presence still lingers here
And it won’t leave me alone
Olen niin väsynyt olemaan täällä
Tukahdettuna lapsellisista peloistani
Ja jos sun täytyy mennä
Toivon, että vain menisit
Sun läsnäolos leijuu täällä
Eikä jätä mua rauhaan
These wounds won’t seem to heal
This pain is just too real
There’s just too much that time cannot erase
Haavani eivät tunnu paranevan
Tämä tuska on vain liikaa
On niin paljon asioita, joita aika ei voi parantaa
[Chorus:]
When you cried I’d wipe away all of your tears
When you’d scream I’d fight away all of your fears
And I held your hand through all of these years
But you still have
All of me
Kun sä itkit, mä pyyhin pois sun kyyneleet
Ja kun huusit, mä autoin sut peloistas’ pois
Ja mä pidin kädestäs’ kaikki nää vuodet
Ja silti sä vaikutat kaikkeen minussa
You used to captivate me
By your resonating light
Now I’m bound by the life you left behind
Your face it haunts
My once pleasant dreams
Your voice it chased away
All the sanity in me
Sun oli tapana vangita mut
Mulle sopivalla valollas’ (???????)
Nyt oon sidottuna elämään, jonka jätit taakses’
Sun kasvot vainoaa
Mun kerran ihania unelmiain
Sun äänes työnsi pois
Kaiken järjen minusta
These wounds won’t seem to heal
This pain is just too real
There’s just too much that time cannot erase
Haavani eivät tunnu paranevan
Tämä tuska on vain liikaa
On niin paljon asioita, joita aika ei voi parantaa
[Chorus]
I’ve tried so hard to tell myself that you’re gone
But though you’re still with me
I’ve been alone all along
Oon yrittänyt niin paljon kertoa itselleni, että oot poissa
Mut vaikka ootkin kanssani
Oon ollut koko ajan yksin
Jos bongailette virheitä, olisin halukas kuulemaan niistä. :) Saa myös toivoa suomennettavia biisejä, mikäli siltä tuntuu. Oma vakaa ajatukseni on, että sanatarkka kappaleiden suomentaminen saa lyriikan oikeasti kuulostamaan täysin kömpelöltä ja pöhlältä. Mutta kivaa ajanvietettä silti. Ja nyt loppuu tämä turhanpäiväinen selittely, joo.
Lisää aiheesta “Pyhä sukeltaja ja muita korneja lyriikkasuomennoksia” -postauksessa.
Alkuperäiset lyriikat tarjosi internetin ihmemaa.
Elokuvaelämyksiä II & III: Paris Hilton vastaan Heath Ledgerin Jokeri
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Ugh, olen edelleen puhunut.
