Mistä on huumorintajumme tehty? Olli Hokkasesta ja kahden kilon siiasta?
YouTube nostaa toisinaan hämmentäviäkin juttuja suorastaan kaikille tutuiksi ilmiöiksi. Jos muistatte esimerkiksi Kola-Ollin…
Parikymppisen nuorukaisen lievähkösti nolo epäonnistuminen television ennätyskilpailussa johti YouTube-videon räjähdysmäiseen leviämiseen ympäri internetiä ja ihmisten mieliä ja lentävien lauseiden, kuten Ei pysty ja Liian hapokasta syntyyn sekä myöhemmin myös paitoihin, mukeihin, Kola-Ollin haastatteluihin ja ilmeisesti myös miehen työllistäytymiseen elokuvaohjaajana. Myöhemmin mies myös onnistui tavoitteessaan juoda paljon kolajuomaa ihan helvetin nopeasti.
Uusin megahitti taitaa olla jo tämä epämääräisen suuret mittasuhteet vitsinä saanut siikavideo:
Jo lähemmäs 284 000 katselukertaa, ja lisäksi jo mm. Muumi-remix samasta pätkästä:
Mikä näissä oikeasti naurattaa noin älyttömän pitkään ja paljon? Haluaisiko joku vähän selventää? Itsekin tosin olen Ennätystehtaan jaksolle nauranut, sillä mielestäni on vain ihan kirpeän hauskaa, jos suora lähetys menee jotenkin pieleen, sillä on hienoa seurata ruudussa möllöttävien ihmisten totaalista (nauruun) hajoamista sekä tilanteen korjaamisyrityksiä. Mitä se kertookaan minusta? Jaa-a. Sen sijaan siikavideon hauskuutta en vain tajua.
Ps. Taipuuko sana ’siika’ oikeasti otsikonmukaisesti?
Parhaita paloja tv-peleistä
Jokainen on varmaan viime vuosikymmenen aikana törmännyt jossain tilanteessa televisiokanavien tekstiviestichatteihin ja sittemmin myös erilaisiin tv-tietopeleihin ja juonnettuihin rahapeleihin. Ne ovat myös aivan kävyn tylsää ja typerää seurattavaa hysteerisine juontajineen ja halpoine grafiikkoineen. Tekstiviestichatteja tutkiessa tulee toisinaan sellainen fiilis, että “mikä näitä ihmisiä vaivaa, elämmekö samalla pallolla?” Erilaisista “arvaa kuva ja voita 427 euroa” -peleistä puolestaan tulee vain turhautunut tunne siitä, että ihmiset saattavat kuluttaa kymmeniä euroja tuonne haaveillessaan helposta rahasta, joka ei kuitenkaan ole loppujen lopuksi niin ilmaista kuin he saattavat luulla.
Tässä kuitenkin pieniä poikkeuksia siihen noloon ylihysteeriseen “SOITTAKAA, JEE KIVAA, ULKONA PAISTAA AURINKO, TOSI JÄNNÄÄ OLLA TÄÄLLÄ STUDIOSSA NÄISSÄ PARATIISITAUSTOISSA, HEHE KIVA JUTTU, JUURI SINÄKIN VOIT VOITTAA TÄMÄN POTIN MIHIN KÄYTTÄISIT SEN MINÄ SÖISIN EKANA JÄÄTELÖÄ JEE!” -menoon. (Ja kyllä, minulla on toisinaan ollut liikaa aikaa.)
Ensin vähän mallia Ruotsin puolelta.
Naisjuontaja oksentaa suorassa lähetyksessä ja alkaa sitten avautua kuukautiskiertonsa vaiheista. Avautua, avautua, avautua…
Tässä oli muuten juontajalla aika hiton huono päivä, haha. Soittajiakaan ei oikein näkynyt. Tässä siis kooste Matkakassa-ohjelman pässeimmistä hetkistä viime kesän eräästä lähetyksestä, ja niitähän riittää. “Onks sulla stringit?”
Niin ikään samaisesta Matkakassa-ohjelmasta tämäkin pätkä. Tekniikka siis meni ja hajosi kesken lähetyksen. Suoran, tietenkin.
Nyt menee tytöllä kovaa. Se on “ansainnut“.
Nelosen yöchat kohtasi monta ikävää sattumusta saman lähetyksen aikana. Viestejä pääsi juontajan myöhästymisen, uuden tekniikan ja teknikon sairaustapauksen vuoksi läpi televisioon ilman mitään sensuuria yhteensä 45 minuutin ajan. (Lähde)
Okei okei okei, ei kiinnosta teidän päiväkahviseurat! Tämä juontaja on hämmentävin hetkeen.
Onneksi voi aina sulkea television. Onneksi.
Generoi oma Anssi Kela -nimesi! + muita puujalkoja
Jos joltain on tämä mauttoman huumorin helmi päässyt vilahtamaan ohi, kannattaa ehdottomasti testata Anssi Kela -nimigeneraattori. Oma Anssi Kela -nimeni on Aliisa Kela. Hah hah haa!
Jos kärsit tarpeettoman suuresta tylsyydestä ja tiedät nippelitietoa eri metallibändeistä, kannattaa testata Hevivitsit v2 -sivustoa, jolle on kerätty metallimediaportaali Imperiumi.netin keskustelupalstan (eli messulaudan) käyttäjiltä metalliaiheisia puujalkavitsejä.
“Ei siis hai?” vaan kaikille!
Mistä uusi lyhenne RMJ-festivaalille?
Kuten varmasti moni tarkkasilmäinen on jo huomannutkin, Suomen suurimpiin kesärientoihin lukeutuva Raumanmeren juhannus (RMJ) -festivaali on kymmenentenä vuotenaan siirretty kokonaan Raumalta Porin Kirjurinluodolle. Festivaalin nimi pysyy kuitenkin RMJ:nä, ja koska minulla on tällä hetkellä melko tylsää, päätin keksiä uusia nimiehdotuksia kyseisille kekkereille, jotta nimen lyhenne pysyisi vielä järkevänä.
Tässä muutama “eh, eh” -ideani:
Raumalta Maallistuneet Juhlijat
Tämä nimi olisi hyvin perinnetietoinen (Rauma mainittu), mutta sisältäisi myös pilkettä silmäkulmassa ja tietenkin pientä kettuilua entistä isännöitsijäpaikkaa kohtaan.
Ruumiit Mielellään Jossain muualla
Koska festareilla, etenkin veden ääressä (tai 20 km:n päässä, mutta kuitenkin), saattaa toisinaan tapahtua ex tempore -kuolemisia, olisi Sedun jengiltä varsin ystävällinen veto muistuttaa jo festarin nimessä, että paikan päällä saa (ja tavallaan pitääkin…) pitää huolta itsestään ja kanssajuhlijoistaan. Onhan festivaalin edustajisto jo kunnostautunut kehottamalla ihmisiä tulemaan juhlinkeihin julkisilla kulkuvälineillä, kuten esimerkiksi lentokoneella. Lisää Hyvä Ihminen -pisteitä jaossa!
Rempseän Mielen Juhlahumua
Kaikista kliseisin ja mitäänsanomattomin viritelmä, toimisi ainakin 200 ihmiseen koko festareiden oletetusta kävijämäärästä (110 000 henkilöä, lähde HS.fi)
Rahastetaan Melkein-Julkkiksia
Kiinnostaako oma sisäänkäyntikaista ja “ilmainen” kana-caesarsalaatti? Omat vippibaarit ja tietenkin näkyvyys päälavalle? Normaalin kolmen päivän lipun maksaessa 95 euroa, pääset kätevästi 175 euron hinnalla kokemaan “luxusta”… Varmuuden vuoksi asiasta kannattaa mainita jo festarin nimessä, jotta kaikki halukkaat saavat tiedon vippimahdollisuuksistaan.
Raumanmeretön Juhannus
Hihihi hihi hehhe ehhehe, vähänkö olisi nokkela, hihi hihi hhehehe.
Parempien juttujen tiistaita kaikille!
Elähtäneelle rokkarille vosu? Oikeasti?
En voinut välttyä tältä aiheelta, sillä tämä ilta on tullut pyöriteltyä silmiä, hämmästeltyä ja naurettua Subilla pyörivälle Rokkarille morsian (Rock of Love, 2007) -”tosi-tv”-sarjalle. Sarja on ilmeisesti vasta alkanut, sillä tänään (teknisesti ottaen eilen) tuli vasta toinen jakso tästä ilmeisen moniosaisesta spektaakkelista. Subin Netti-TV näyttää sarjasta uusimman osan heti tv-lähetyksen jälkeen, ja jaksoa voi katsoa niin monta kertaa kuin huvittaa aina seuraavaan tv-lähetykseen asti, joka sattuu olemaan aina sunnuntaisin kello 20-21. Tästä pääset vahtaamaan sarjaa.
Kyseessä on aivan tyypillinen Unelmien poikamies (eli että alussa oli mies ja 25 naista, lopussa yksi mies ja yksi nainen) -formaatti, mutta tästä ohjelmasta on kyllä kaikki tyypillisyys kaukana… Sarjassa etsitään siis yhä aktiivisen kasariglamrockbändi Poisonin laulajalle, Bret Michaelsille, “parempaa puoliskoa”. Voi olla astetta vaikeampi tehtävä noiden neitosten joukosta… Bretin pitää ensinnäkin miettiä, haluaako hän kumppaniltaan löytyvän jonkun seuraavista, eh, ominaisuuksista: solariutunut olemus, aivan järjettömän överit maitorauhaset (paino sanalla överit, etenkin suhteessa vyötäröön), stripparitausta, alkoholin ja tupakan pilaama iho tai samojen substanssien pilaama ääni (aivosoluista puhumattakaan); kyky haukkua kaikki kilpailijansa asuntovaunuhuoriksi, sirkustisseiksi tai muiksi yhtä mielikuvituksellisiksi; kaksi ajatusta (1. Bret on paras, 2. Olen aina halukas seksiin), puhkiblondattu tukka ja/tai valmius nuolemaan kaikkia kilpailijoitaan ja etenkin Bretiä milloin tahansa, missä tahansa, kenen tahansa edessä. Jos Bret kaipaa jotain muuta, ovat markkinat aika hiljaiset.
Bret itse vaikuttaa vähän epämääräiseltä. Ihan mukavalta perusrokkarilta, jolla tuntuu olevan hyvä sarkasmintaju, mutta toisaalta hän tuntuu olevan myös yksi maailman suurimmista tissifaneista ja muutenkin arvottaa naisia aika hassulla tavalla. “Hänellä on kaikki valot päällä, muttei ketään kotona. Mitä tuhlausta”, mies muun muassa totesi yhdestä kilpailijasta. En voinut olla nauramatta.
Sarjaa seuraa epäuskoisen hämmentyneenä. Ensin miettii, että “ei voi olla todellista!” Sitten toivoo, että sarja ei ole millään tavalla dokumentaarinen ja lopulta rupeaa jo veikkaamaan käsikirjoittajien määrää. Toisaalta esimerkiksi Erin-nimisen kilpailijan ulkomuoto tuskin on näytelty… Selkää alkaa melkein myötätuntokrampata, mutta onneksi vain melkein. Näitä naisia kohtaan ei tunne kyllä yhtään mitään, ainakaan positiivista.
Toisaalta sarja on ihan täydellinen tappamaan aivoja tylsinä kesäsunnuntaina. Pakko kai loputkin jaksot on tutkailla ja tuntea itsensä niiden jälkeen hetken verran viisaammaksi, kunnes joutuu toteamaan itselleen, että tuli taas tuhlanneeksi tunnin elämästään johonkin hyvin turhaan.
Poison – Talk Dirty To Me (levyltä Look What The Cat Dragged In, 1986)
PS. Sarjasta on tehty toinenkin tuotantokausi, joten Bret ei tainnut löytää sitä lumpeenkukkaansa ainakaan tältä ensimmäiseltä kierrokselta. Ja jos totta puhutaan, en ihmettele lainkaan.
Kaksi ja puoli tuntia Sinkkuelämää
Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!
Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.
Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.
Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.
Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.
Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)
(kuvan lähteenä MTV3)
En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.
Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.
Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.
Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.
