Parhaat koreografiat. Ikinä. Missään.
Syyskuu sen kuin jatkuu ja vetää kaiken harmaaksi, harmaaksi ja harmaaksi. Jotain piristystä kaipaisi. Esimerkiksi ihania menohittejä, joista tulisi hyvä mieli. Siispä katse takavuosiin, jolloin kaikki oli vielä ah-niin-viatonta ja sympaattista! Seuraavissa videoissa on ihana tekemisen meininki sekä vallan viehättäviä tuulahduksia entisajoista. Ja mitkä hittikappaleet! Ihanaa! Mahtavaa! Oi syksy!
Nisa Soraya – Anna rakas raju hetki (1985)
Armi ja Danny – I Want to Love You Tender (1978)
Triviatietoa: Danny on näiden esiintyjien kohdalla yhdistävä tekijä. Nisa Soraya esiintyi joskus kauan sitten Dannyn kiertueilla ilmeisesti taustalaulajattarena.
Ihanaa! Ihanaa! Ihanaa! (Jep, olen vähän väsynyt.)
Elokuvateatterin hiljaiset säännöt
Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.
Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.
Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen. :)
Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:
Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.
Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.
Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.
Viihtymistä pimeissä luolissa!
Hittejä menneiltä vuosikymmeniltä (sekä cover-versioita tältä vuosituhannelta)
Jokin aika sitten kuuntelimme äitini, joka eli teini-ikänsä 60-luvun Suomessa, kanssa YouTubesta ns. ikivihreitä musiikkihelmiä. Etukäteen ajattelin teinimäiseen tapaan(i), että kaikki hänen teiniaikansa suosikit kuulostaisivat omaan korvaani siis ihan nolon lällyiltä, mutta havaitsinkin, että fiilistelin itsekin kappaleita suurella intensiteetillä. Tässä muutamia esiin tulleita helmiä, näissä on oikeasti Tunnelmaa! Jostain syystä muistin myös muutamat hitit 2000-luvun alusta, joissa on hyödynnetty näitä ikivihreitä kappaleita. Niistä alempana.
Petula Clark – Downtown (samannimiseltä levyltä vuodelta 1964, tämä esitys samalta vuodelta Britannian suositusta Top of the Pops -musiikkiohjelmasta)
- Petula Clark (s. 1932) on edelleen elossa ja ilmeisesti yhä aktiivinen urallaan laulajana, näyttelijänä ja säveltäjänä. (lähde)
Carola Standertskjöld – Rakkauden jälkeen (samannimiseltä levyltä vuodelta 1968)
- Carola-nimeä käyttänyt (kuka ihmettelee, miksi sukunimeä ei otettu mukaan taiteilijanimeen?) tummaääninen laulajatar kuoli viisikymppisenä nopeasti edenneeseen Alzheimerin tautiin (lähteenä edellämainittu Wikipedia-linkki).
Don McLean – American Pie (samannimiseltä levyltä vuodelta 1971)
- Paljon huomiota useista populaarikulttuuriviittauksistaan saanut kappale on alunperin omistettu lentoturmassa kuolleelle rock-lupaus Buddy Hollylle, joka kuoli juuri ennen uransa huippua hyvin nuorena. Tässä jonkun kyhäämässä YouTube-pätkässä pyritään avaamaan kappaleen monitulkintaisia sanoituksia. Kappale on muuten pisin Yhdysvaltain singlelistan ykköspaikan lunastanut tekele ilmeisesti koko listan historiassa (lähde). Don McLean on julkaissut tuotantoa aivan viime vuosiin saakka.
The Carpenters – Yesterday Once More (levyltä Now and Then, 1973)
- Upealla alttoäänellä varustettu Karen Carpenter kuoli 1980-luvulla anoreksian aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Duon toinen osapuoli, Richard Carpenter, jatkoi sittemmin soolouralla. (lähde)
…ja näitä onkin sitten coveroitu taikka niiden ominaisuuksia hyödynnetty 2000-luvulla muutamaan otteeseen, mm. näin:
Ezkimo featuring Anna Kuoppamäki – Entinen (Ezkimon levyltä Iso E, 2002)
- Ööh, tuota… Jos Carolan kappale oli ajankuva 60-luvun Suomesta ja Ezkimon versio 2000-luvun Suomesta, jossain tosiaan soi, suorastaan helisee, kolisee ja kilisee. Melkoista melodraamaa.
Madonna – American Pie (levyn Music, 2000, kansainvälisen painoksen bonusraita)
- Jotenkin omaan korvaani tämä kuulostaa tosi lössähtäneeltä ja tyhjältä verrattuna alkuperäisen kappaleen merkityksellisyyteen ja vahvaan tunteeseen.
Laurent Voulzy – Yesterday Once More (en osaa ranskaa, joten en löytänyt lisätietoja kappaleesta julkaisuvuotta 2006 lukuun ottamatta. Nainen videolla näyttää kovasti joltakulta irlantilaisen The Corrs -yhtyeen laulajattarelta, mutten mene vannomaan.)
- Melko hämmentävä versiointi. Toisaalta kuulostaa todella täyteläiseltä ja nätiltä, toisaalta taas täysin hengettömältä ja ohuelta. Hmm.
Emma Bunton (Spice Girlsissä Baby Spicena vaikuttanut laulajatar) – Downtown (esitys vuodelta 2006, myöskin Top of the Popsista)
- Vähän nenä-ääntä ilmassa? Vähän tylsää väkisinväännettyä uudelleenlämmittelyä haistettavissa?
Niin ne vuodet vain vierivät. Tämä teksti on omistettu rakkaalle äidilleni, joka taisi omistaa 60-luvulla kellohameen jos toisenkin.
Kära, vill du vänta på mej!
Olen tässä jo muutaman yön tunnelmoinut Seminaarinmäen mieslaulajia ystäväni ja ystäväni YouTuben avulla. Ensikosketuksen kyseiseen a capella -mieskuoroon sain jo pienenä tyttönä, kun tuijotin television välityksellä heidän konserttiaan. Siitä on ainakin kymmenen vuotta, ja muistan yhä, kuinka minuun vaikutti etenkin kappale Susien teillä.
Valitettavasti en löytänyt kyseistä kappaletta sinäputkesta, mutta tästä pääset käsiksi paitsi kappaleen sanoituksiin (joihin törmäsin itsekin vasta nyt ensimmäistä kertaa), myös pieneen ääninäytteeseen kyseisestä laulusta. Kuvitelkaa lavallinen mukavia miehiä (itse asiassa 20 kappaletta kuoronjohtajansa kera), jolle upeat valot hoitavat lisäkarismaa jo valmiiksi hienojen olemusten päälle, tarkoin hiottu lavaliikehdintä tuo vaikuttavuutta ja jonka äänet sointuvat tarkasti yhteen lopputuloksen kuulostaessa yksinkertaisesti komealta. Tarkoitukseni ei ole hehkuttaa heitä henkihieveriin, mutta en voi kuin ihailla kovan työn ja varmasti tunteja ja taas tunteja kestäneiden harjoitusten hedelmiä, joista tosin olen tähän mennessä saanut nauttia vain median kautta.
Viime yönä pohdimme ensin ystäväni kanssa, että Semmareissa viehättää heidän “tavallisuutensa”. Mukavan ja sympaattisen oloisia, huumorintajuisia suomalaisia miehiä. Sitten rupesimme kuitenkin pohdiskelemaan asiaa hieman syvemmin, ja tajusimme, että eiväthän nuo 20 miestä voi olla tavallisia. Heistä jokainen osaa laulaa, tanssia ja kykenee myös toimimaan ryhmän, jonka yhteistoiminta vaatii kemioiden toimimista enemmän kuin monissa muissa yhteyksissä, jäsenenä huolitellusti ja tarkasti. Ja siihen päälle vielä esitykset ja päivätyöt. He tuntuvat myös olevan hämmentävien ideoiden ja hassun huumorin mestareita. Näissä miehissä on siis ikään kuin pakko olla jotain erityistä, vähintäänkin yhtyeenä.
Älkääkä nyt käsittäkö väärin, “tavallisuudessa” ei ole mitään vikaa, emmekä oleta ystäväni kanssa, että “tavalliset” suomalaiset miehet olisivat jotenkin epämusikaalisia, huonolla koordinaatiokyvyllä varustettuja ja yhteistyökyvyttömiä vätyksiä, joilla ei ole lainkaan huumoria tai esiintymisvalmiuksia. Ehei. Mutta ehkä pointin tuosta jo ymmärsi, en haluaisi laittaa tälle tekstille avainsanaksi “pseudofilosofista pohdintaa”. Ehkä pointti oli vielä näin rautalangasta vääntäen siinä, että olemme mielissämme, että juuri nämä tietyt miessukupuolen edustajat ovat liittyneet tällaiseksi kokoonpanoksi. (Oliko tarpeeksi diplomaattista, huh? :))
Nimesin mielessäni tämän kokoonpanon hyvän mielen yhtyeeksi, sillä tätä katsoessa ja kuunnellessa ei voi muuta kuin hymyillä leveästi, leveämmin, leveimmin.
Kära-kappaletta ei ole ilmeisesti levytetty lainkaan, mikä on melkoinen sääli. Kappale on soinut päässäni nyt kokonaisen vuorokauden, enkä ole havainnut kyllästymisen merkkejä. Etenkin tuo “kertosäe” (“kära, vill du vänta på mej”) kuulostaa omaan korvaani aivan loistavalta.
Tätä lisää, oikeasti! Minun on lisäksi ikään kuin pakko päästä kokemaan Semmarit livenä, niin paljon olen heitä kuullut kehuttavan. Sitä odotellessa!
(Huomaa, että otin yhtyeen positiivisesta asenteesta kyllä nyt kunnolla vaarin ja lähestulkoon pihanavetankin, sillä olen käyttänyt tässä tekstissä valtavan upean mahtavan hienon paljon kehuvia adjektiiveja. Ehkä minun olisikin siis aika siirtyä nyt unimaailman puolelle, onhan se aurinkokin jo noussut…)
