Päivän kappale 7.11.2009
Valitettavasti YouTube ei löytänyt kappaletta, mutta se löytyy Spotifystä tämän linkin takaa.
Sturmgeist – Sturmgeist_89 (levyltä Manifesto Futurista, 2009)
Why did you do it
You bloody moron
Put an end to your problems
By killing innocents
Time cannot be turned
But shootings be averted
There is a way out of it
The gun is not that way
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose destruction
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll iterate my question
Why did you do it
Now I’ll be their villain
Sturmgeist 77
Because of your murders
The nine lives that you took
Natural selector
What a bunch of bull
Your victims were innocent
You chose them at random
This world is full of garbage
You didn’t make it better
Never will a suicide
Resurrect the victims
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose not to believe
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll demand an answer
Why did you do it
Sturmgeist 89
Why did you do it
Sturmgeist89-nimellä internetissä esiintynyt tuusulalainen abiturientti Pekka-Eric Auvinen surmasi kahdeksan lukiotoveriaan sekä itsensä 7.11.2007 Jokelassa. Norjalaisen industrial-vivahteisen black metal -bändi Sturmgeistin laulaja/biisintekijä Cornelius von Jackhelln joutui vastentahtoisesti keskelle kohua, sillä hänen bändiään syytettiin väkivaltaan yllyttämisestä ja jopa Auvisen teosta. Tämä kappale on vo Jackhellnin “avoin kirje” Auviselle koulusurmien jälkeen. Wikipedia-artikkeli Jokelan koulusurmista.
Kaksi vuotta, kaksi koulusurmaa myöhemmin: Onko mikään muuttunut? Vielä viime vuonna jaksettiin laulaa nuorten mielenterveyshoidon puolesta, mutta nyt sillä rintamalla on taas hiljaista. Mielenterveyspalveluista on leikattu entistä enemmän taantuman(kin?) johdosta; luokkakoot, opetussuunnitelma ja muut käytännön asiat ovat pysyneet ennallaan. Aselakiin kyllä ollaan puututtu erittäin innokkaasti, mutta loppujen lopuksi on jälleen kerran unohdettu se, että games don’t make people aggressive, lag does (pelit eivät tee ihmistä aggressiiviseksi, niiden hidastelu kylläkin). Musiikin kuuntelu ei tee kenestäkään koulusurmaajaa eikä aselain muuttaminen paranna yhdenkään koulun tilannetta sieltä, missä tarvetta olisi. Pennuilla menee ihan oikeasti melko huonosti tässä maassa. Miksi? Minkä takia?
Myös työikäisillä, etenkin korkeasti koulutetuilla henkilöillä on koko ajan enemmän ja enemmän burn outeja, masennusta, mielenterveysongelmia ja sairauseläkkeellekin lähtee väkeä kuin U2:n keikalle (eli ihan pipona). Eikö tämän maan pitäisi olla yksi maailman kehittyneimmistä valtioista niin teknologisesti kuin vaikkapa terveydenhoidonkin suhteen?
Vai onko juuri se meidän ongelmamme; kompastumme juuri siihen, että olemme paperilla niin hyvinvoiva valtio, jossa kaikilla pitäisi kaiken järjen mukaan olla ihan ällistyttävän mukavaa ja kivaa ja helppoa ja turvallista? Olemmeko tottuneet liian hyvään, vai onko meiltä viety viimeisetkin ihmisyyden rippeet sen suhteen, että nykyään koneet tekevät puolestamme lähes kaiken ja meidän tehtäväksemme jää enää turhautua ja ahdistua, etenkin silloin, jos huomaamme itsessämme jonkin epänormaalin vian, virheen systeemissä.
Minun kaikennäkevät silmäni näkisivät, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tapahtumia ei suinkaan sovi pitää kertaluontoisina tragedioina, sillä vaikka aseet kiellettäisiin, kouluihin asennettaisiin viimeisen päälle tasokkaat metallinpaljastimet, hälyttimet ja turvakamerat, ei yksikään meistä olisi turvassa, sillä kun ihmismieli hajoaa tarpeeksi, eivät mitkään lait tai rajoitukset estä väkivaltaa, jos tekijä on tekonsa jo päättänyt toteuttaa. Ja minusta tämä on se kaikista huolestuttavin osuus: Miten on tultu tähän pisteeseen, että niin moni nuori tarvitsisi hoitoa mielenterveysongelmiinsa?
Niinpä.
Katso myös aiemmin kirjoittamani postaukset tämän aiheen tiimoilta:
Päivän kappale 23.9.2008
Ongelmakatalogi, eli miksi nuoret voivat pahoin (30.9.2008)
Huonoa huumoria suoraan Suomesta
Minun on nyt pakko hehkuttaa teille erittäin huonon (tai hyvän, kuten itse asian koen) huumorin kukkasta, jonka kaverini löysi jokin aika sitten minulle näytettäväksi.
Kyseessä on ilmeisesti jonkinlaisen sketsiporukan (Castle Street Productions) toteuttama, kuvitteellisen Suamenleijona-yhtyeen herkkä balladi, Keppana viimeinen.
YouTubeen tyypit ovat kirjoittaneet kappaleesta näin:
“This is the latest music video of a finnish band called “Suamenleijona”. It’s traditional finnish rock and finns are usually very thrilled of this kinda down to earth thing. This song is kinda sappy tough.” (sic)
Ja täytyy sanoa, että olen aivan myyty! Etenkin herkät isänmaaviittaukset sanoituksissa (“meidän kaunis äidinkieli ja uljas isänmaa, kun Jani sut näen, mä vedän sua turpaan”, “nousuhumala ja isänmaa, kohta Jani saa turpaan”) toimivat lähes häikäisevästi! Tällaista huumorinlajia on vaikea pukea sanoiksi, mutta kaltaiseni sarkastis-ironiset paskiaiset ainakin löytävät tästä ja tämänkaltaisista vedoista hyvin, hyvin paljon tarttumapintaa. Tuo englanninkielinen kuvaus kruunaa kaiken.
Kyseessä on todellakin Klamydian, Niskalaukauksen ja kahden pennin “Karjala takas vaikka pullo kerrallaan, öriöri!” -autotallibändin yhteenkietoutunut hybridi, joka jaksaa naurattaa ainakin neljä kertaa. Toimii! Ja ennen kuin huomaakaan, tämän kappaleen kertsi soi päässä kuin Lady Gaga kevään aikana…
Kannattaa katsoa myös porukan muita videoita, ne löydät YouTubesta.
PS. Kappaleen video sisältää oksentamista ja muutakin hämärähköä materiaalia, joten jos tunnet itsesi herkäksi sieluksi, muista, että varoitin asiasta.
Tärkeitä miksi-kysymyksiä!
Joskus jonkin sortin viihde”uutisia” tulee selattua, vaikka niiden tärkeys ja informaatioarvo lähentelevätkin sukkahien aromien analysoinnin vastaavia tasoja. Usein nämä uutiset tuntuvat toistavan itseään, ja olenkin miettinyt muutaman kerran “miksi?” Ajattelin listata nämä minua askarruttaneet kysymykset ihan yhdeksi listaksi tänne, esimerkiksi sen varalta, että joltakulta löytyisi vastauksia. Tässä siis (vahvasti kärjistettynä, yleistettynä ja dramatisoituna):
- Miksi miljonäärijulkkikset eivät juuri koskaan ota avioehtoa? Paul McCartney joutui maksamaan Heather Millsille ihan helvetisti rahaa (23,7 miljoonaa puntaa, eli päälle kolmekymmentä miljoonaa euroa)
- Miksi julkkikset tatuoivat rakkaansa nimen ihoonsa ja vieläpä melko lyhyen ajan jälkeen suhteen alkamisesta? Viimeksi näin taisi tehdä Keith Urban, näyttelijä Nicole Kidmanin mielitietty.
- Miksi julkkikset ottavat Botoxia huuliinsa? Onko “muhkeahuulisuus” oikeasti niin tärkeää, että sen vuoksi pilataan ulkonäkö joskus kokonaan?
- Miksi 27-vuotiaina kuolleista muusikoista ja näyttelijöistä tulee lähestulkoon uskonnollisia ikoneja?
- Miksi Bruce Springsteen on vieläkin pinnalla?
- Miten Amy Winehouse on vieläkin elossa?
- Miksi julkisuudenhenkilöt menevät niin mielellään Afrikkaan poseeraamaan köyhien ja nälkään kuolevien lasten viereen ja seuraavalla viikolla ostavat kymmenen miljoonan dollarin talon Hollywoodista?
- Miksi Jussi69 sheivaa genitaalialueensa ja pitää vielä ihan liian matalavyötäröisiä nahkapöksyjä? Samaan syssyyn voisi kysyä, miksi Jyrki69 laulaa matalammalta kuin miten hänen olisi äänelleen sopivasti luonnollisinta?
- Miksi 7 päivää -lehti laittaa sivuilleen kuvia julkkisten roskisten sisällöistä? Kiinnostaako jotakuta oikeasti, mitä kuukautissuojamerkkiä Jennifer Aniston käyttää?
- Miksi ihmiset oikeasti hakeutuvat Big Brotheriin? Onko olemassa mahdollisia muita, kenties syvempiä syitä, kuin raha ja/tai julkisuus?
- Miten Coldplay voi kenenkään mielestä olla hyvä livebändi, kun ainakin keikkatallenteilla bändi on näyttäytynyt yhtä eläväisenä kuin tylsistynyt kirjolohiparvi? Ja miksi Chris Martin esiintyy niin… höhlästi?
- Miksi suomalaisten raskasrockbändien pitää ympätä dvd-julkaisuilleen kännisekoilumateriaalia? Ei sillä, etteikö sellainen voisi olla viihdyttävääkin katseltavaa, mutta toisaalta meininki on usein niin pöljää, että katsojaakin nolottaa. Mikä on se pointti?
- Miksi nuoriin vetoavista kirjailijoista (muistakin kuin J.K. Rowlingista) ei ole juuri koskaan henkilöhaastatteluja oikeastaan missään nuorten suosimassa lehdessä? Vai eikö nuoria kiinnosta mitkään muut kirjat Pottereiden lisäksi? Voi ei, se olisi aika surullista.
- Miksi Slayer käy Suomessa ilmeisesti kaksi-kolme kertaa joka vuosi? Tänä vuonna he ovat vielä eksymässä Pohjolaan Unholy Alliance 2008 -kiertueensa kanssa yhdessä Triviumin, Mastodonin ja Amon Amarthin kanssa. Sitä ennen tämä varsin (ainakin 80-luvulla) mainio bändi kävi ilonamme ja riemunamme heinäkuun Tuska-festareilla. En itse asiassa kykene muistamaan, oliko näiden pieksijöiden Tuskaa edeltänyt Suomen-keikka tämän vuoden puolella… Eikä Googlekaan auttanut, sniif.
Mutta ennen kaikkea:
- MIKSI KETÄÄN KIINNOSTAA MIETTIÄ TÄLLAISIA?!
E-Type – Life (levyltä Euro IV Ever, 2001)
Haluatko julkkikseksi? Mieti vielä hetki…
Jälleen kerran tänä syksynä kansakuntamme saa digivastaanottimiinsa pällisteltäväksi ihmisiä, jotka tunkevat itsensä valokeilaan valokeilan vuoksi kuvitellen, että se on hienoa ja siistiä. Harva tullee ajatelleeksi, että valot häikäisevät ja että niiden hehku saattaa jopa sytyttää hiukset palamaan (opin tämän Rokkarille morsian -sarjasta). Jos julkisuuteen kiilaa Idolsista, voi olla kova paikka, kun joutuukin sitten oikeasti tekemään aivan hitosti töitä. Puolivalmis levy pukataan markkinoille pikkuteinien ostettavaksi ja keikkoja pukkaa Puhdas Elämä Lapselle -konserttiin ja muihin massatapahtumiin. Yöunet jäävät vähäisiksi, selkääntaputtelijoita riittää, mutta “uskottavat musiikkipiirit” eivät ota vakavasti, jokaista sanaansa joutuu pohtimaan ihan eri tavalla kuin ennen ja omat Suuret Musiikilliset Visiot saattavatkin lentää tylysti roskakoriin, kun levy-yhtiöllä on mielessä paljon myyvempiä – ja usein taiteellisessa mielessä mitäänsanomattomampia – ideoita. Iltapäivälehdet kaivavat luurangot kaapista alta aikayksikön ja jos supermegaidolilla sattuu olemaan jotain päivänvaloa kestämätöntä menneisyydessään, voidaan olla varmoja siitä, että juuri niihin asioihin hyeenalehdet kohdistavat parhaimmat spottivalonsa.
Jos taas ponnistaa “kaikkien” tietoisuuteen Big B(r)otherista, voi pikkuhiljaa ärsyttää, kun ei ole julkisuudessa minkään muun kuin oman pärstänsä takia. Jotkut tuntuvat huumaantuvan tästä helposta näkyvyydestä ja alkavat epätoivoisesti provosoida lehtiä saadakseen lisää palstatilaa sen jälkeen, kun ketään ei voisi enää vähempää kiinnostaa heidän tähdenlentonsa ja mitättömät mielipiteensä. Kannattaa miettiä, miksi siellä julkisuudessa loppujen lopuksi on. Suomessa on suhteellisen mahdotonta saavuttaa Paris Hiltonin ja kumppaneiden asemaa pärstäjulkkiksena johtuen monestakin seikasta, mm. väkiluvun pienuudesta (ei tarpeeksi faneja). Toisaalta taas joskus näillä julkisuudenkipeillä tyr- ihmisillä on yllättävänkin paljon vaikutusvaltaa, m.o.t. esimerkiksi Johanna Tukiaisen kohdalla. Kyseinen tapaus lieneekin sen verran poikkeuksellinen, ettei kannata toivoa omalta kohdaltaan yhtä suuria.
Jos haluat siltikin päästä pinnalle ja vippibileisiin vetämään ilmaista viinaa sekä Seiskan sivuille pikku-uutiseen (kävit esimerkiksi huoltoasemalla syömässä rasvaisen pikaruoka-aterian), kannattaa tutustua näihin teoksiin. Suhteellisen usein totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Populaarikulttuurissa on käsitelty julkisuutta ja sen lieveilmiöitä mm. seuraavissa erilaisissa yhteyksissä (paino suomalaisessa näkökulmassa):
Kirjat
- Blåfield, Ville & Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007). Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi jokaiselle yläkoulu- ja lukioikäiselle! Kirja sisältää paljon ajatuksia herättävää materiaalia, mukaanlukien teinien omia kommentteja julkisuudesta, idoleista ja muusta asiaan liittyvästä. Kirjassa on hyödynnetty myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen laajaa Big Brother -aiheista tutkimusta, joka toteutettiin ensimmäisen BB-tuotantokauden aikana.
- Guzenina, Maria: Unelmatehdas – Access All Areas (WSOY 2004). MTV-musiikkikanavan entisen juontajan ja nyttemmin myös kansanedustajan avainromaanina mainostettu teos mediamaailmasta, jossa huumeet ovat arkipäivää, koko ajan on kauhea kiire ja kovan kilpailun vuoksi töissään joutuu juonittelemaan ja jättämään yöunet minimiin, jotta pysyy ajan hermolla.
- Metsämäki, Mikko & Mäkinen, Esa: Kuka kukin luulee olevansa 2005 & 2007 (Ajatus Kirjat 2005 & 2007). Ilmaantumalla julkisuuteen asetat itsesi myös arvostelun kohteeksi. Monet osaavat käyttää sitä hyödyksi, ja monia myös kiinnostavat ilkeät juorut ja toisten mokailu. Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen ovat tehneet jo kaksi julkkishenkilöhakemistoa, joissa nimensä mukaisesti tungetaan jauhot julkkisten suuhun. Haluaisitko olla tällaisessa kirjassa, johon olisi painettu tietoja yksityiselämästäsi ja kommentoitu niitä häijyyn sävyyn?
- Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt (Johnny Kniga 2006). Haastattelukirja kertoo suomalaisten nykyrokkareiden asemasta ja mietteistä liittyen paitsi itse musiikkiin, myös uran luomiseen, julkisuuteen, mammonaan ja muuhun asiaan liittyvään. Plussaa maanläheisyydestä – tämä kirja ottanee luulot pois niiltä, jotka kuvittelevat Suomessa muusikkona olemisen jotenkin helpoksi ja tuottavaksi.
TV
- Riitasointuja (Nelosella maanantaisin klo 21, 11.8. alkaen). En ole tästä sarjasta nähnyt kuin mainoksia, mutta odotan kovasti, mitä britit ovat saaneet aikaan Idols-aiheesta, kun näkökulma sarjaan on nimenomaan unelmien murskautuminen ja mediamaailman kriittisyys.
Musiikki
Tämän listan kokosin omien tulkintojeni pohjalta.
- Apulanta – Jumala (levyltä Hiekka, 2002)
- W.A.S.P. – The Crimson Idol (albumi, 1992). Yhtyeen laulaja Blackie Lawless avaa tässä dokumenttihaastattelussa The Crimson Idol -konseptilevyn muutaman kappaleen ideaa. The Idol -kappale on itselleni ollut yksi vaikuttavimmista elämyksistä musiikin parissa, kyseisen biisin tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Koko The Crimson Idol -levyn sanoitukset löydät täältä.
- The Offspring – The Kids Aren’t Alright (levyltä Americana, 1998. Sanat)
- Matti Nykänen – Mäkikotka ja häkkilintu (levyltä Ehkä otin, ehkä en vuodelta 2006)
- Britney Spears – Lucky (levyltä Oops… I Did It Again, 2000. Sanat.)
- Britney Spears – Piece of Me (levyltä Blackout, 2007. Sanat.)
Edustan itse sitä koulukuntaa, joka arvostaa hikisistä ja homeisista treenikämpistä uransa aloittaneita yhtyeitä paljon näitä tähdenlentoja enemmän. Asiasta voi olla montaa mieltä, mitä te sanotte?
Oikein hauskoja hetkiä tosi-teeveen parissa.
Elokuvateatterin hiljaiset säännöt
Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.
Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.
Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen. :)
Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:
Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.
Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.
Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.
Viihtymistä pimeissä luolissa!
Kun julkkiksesta tulee laulaja…
Jotkut näyttelijät ja juorulehtijulkkikset huomaavat tietyssä vaiheessa uraansa, että oma tähti alkaa epämiellyttävästi sammua ja yleisön kiinnostus omaa pärstää kohtaan laantua. Silloin täytyy ryhdistäytyä ja tehdä jotain, jotta saisi taas nimensä santaan ynnä muuta hauskaa. Toisinaan myös agentit tyrkkäävät (yleensä nais)tähdistä laulajia, tosin tämä ilmiö lienee yleisempi Ameriikanmaalla, Suomessa kun tämä agenttihomma on (onneksi?) aika olematonta. Mutta voi eläkevakuutus sentään, miksi näiden tähtösten laulu-uran pitää olla liian usein aivan käsittämättömän korni ja myötähävettävä? Halusin jakaa nämä “helmet” kanssanne.
Paris Hilton – Stars are Blind (levyltä Paris, 2006)
Önngngng. Kirjat, elokuvat ja hajuvedet eivät tainneet riittää täyttämään bisnesjuurisen Paris Hiltonin uratoiveita. Naikkosen urasta laulajana ei ole sittemmin kuultukaan, vaikka hän perusti ihan oman levy-yhtiönkin, Heiress Recordsin. Miksiköhän…
Hayden Panettiere – Wake Up Call (2008)
Aargrhrghrg. Heroes-sarjassa loistanut teini-Hayden on lähtenyt Paris Hiltonin viitoittamalle tielle turhanpäiväiseksi pop-laulajaksi. Kappale on vain niiin… tylsä! Ja videokin on suhteellisen mauton.
Salarakkaat – Salarakas (levyltä Salarakkaat, 2005)
Tajusitteko, salarakkaat! SALARAKKAAT! Martina Aitolehti ja Marika Fingerroos ovat totisesti pistäneet itsensä kaupaksi. Kappale on ehkä surkeimpia tekeleitä hetkeen, eikä tyttöjen lauluduo ollutkaan – jostain kumman syystä – kovinkaan pitkäikäinen. Tyttöjen laulu-ura ilmeisesti katkesi niihin kuuluisiin “henkilökohtaisiin erimielisyyksiin”. Musiikillisia erimielisyyksiä tuskin ehti edes syntyä…
Tässä vielä kammottava “live”-esiintyminen Maikkarin takavuosien Ruben & Joonas -talkshow’sta, jossa Martina ja Marika tulkitsevat ah, niin kornisti yhdeksänkymmenluvun yhden hitin ihmeen, Mascaran, yhtä hitti-ihmettä, eli Erittäin hyvä ellei täydellinen -kappaletta (samannimiseltä levyltä vuodelta 1997):
Esiintymisen onnistumispisteet -100. Myötähäpeäpisteet +100.
Suutari pysyköön lestissään jne.? Tosin herää kysymys, mitä esimerkiksi Parisin ja Suomen tirppasten sitten pitäisi tehdä…
Säännön vahvistava poikkeus
Scarlett Johansson – Falling Down (levyltä Anywhere I Lay My Head, 2008, jolla Scarlett tulkitsee Tom Waitsin kappaleita)
Scarlettin albumi – vaikka se sisältääkin pelkkiä Tom Waits -covereita – osoittaa, että näyttelijäkin voi olla kunnianhimoinen laulaja. Hienoa tulkintaa. Scarlettilla on kauniin vahvanrosoinen ääni. Jään mielenkiinnolla odottelemaan lisää tuotantoa Scarlettilta.
Onks tää sitä seksiä heeeeeeei?
Musiikkivideoissa on olemassa eräs helppo markkinointikeino: seksi. On kuitenkin seksiä ja seksiä. Verratkaapa:
Nancy Sinatra – These Boots Are Made for Walking (samannimiseltä singleltä vuodelta 1966)
Upea kappale upealla videolla, josta löytyy ihanaa ajalleen ominaista glamouria, tyylikkyyttä ja musiikille annettua tilaa, sekä tietty myös tietynlaista naiviutta ja kömpelyyttä. Vaatteet ovat tyrkyhköjä vain alaosastaan ja naisetkin voivat katsoa videota tuntematta itseään halvoiksi makkaroiksi (vaikkakin Nancyn karisman rinnalla monet kalpenevatkin). Okei, se jumppakohtaus on vähän “eh, mitä?” -luokkaa, mutta muuten videossa on mielestäni kiva tunnelma.
Jessica Simpsonin versio samasta kappaleesta (vuodelta 2005. Julkaisun nimestä ei mitään tietoa, sillä valitettavasti kaikki neidistä löytämäni tieto oli ympätty todella huonosti toimiville sivuille, joissa tuntui olevan musiikista kirjoitetun informaation sijasta kaikkea muuta krääsää oman koneeni suoritustehoille sopimattoman paljon.)
Mitä *****ttiä Jessica Simpson(in markkinakoneisto) on oikeasti ajatellut?! Aaargrhrrhgr, tällä hetkellä hyvän musiikin ystävää hajottaa ja huolella. En sattuneista syistä osaa sanoa, onko Jessica seksikäs, mutta ainakin hänestä puuttuu täysin Nancy Sinatran glamour. Katsokaa vaikka itse, miten halvaksi voi itsensä tehdä. Eikä sekään välttämättä väärin ole, mutta onko pakko viedä samaan alelaariin yksi omasta mielestäni maailman hienoimmista kappaleista? Voi yhyy.
Kun kappaleen videolta löytyvät KAIKKI seuraavat kliseet (suhteellisen kronologisessa järjestyksessä):
- Nopeasti kaahaava, hieno auto
- Punaiset nahkakengät
- Lanneliike
- “Hottis” tarjoilija (no hei Jessica!)
- Lähinnä vyötä muistuttavat minishortsit
- Shakiramainen perseenheilutus
- Baari
- Pöydällä tanssiva tarjoilija (no hei Jessica!)
- Pari väkinäistä hillbillyä
- Väkivaltaa
- Huutosakkimainen taustatanssijaryhmä
- Lato
- Bikinit
- Bikineissä autoa pesevä akka (no hei Jessica!)
+ Elämää nähnyt keski-ikäinen cowboy, jonka rooli jäi vähän epäselväksi,
pistää vain miettimään, voiko enää laskelmoidumpaa olla. Aargh. Kappale on lisäksi tehty ihan liian läpinäkyvällä copypaste-meiningillä hyväksikäyttäen edellisen kappaleen mainetta ja suosiota, ja kun tähän vielä yhdistää hyvin ohueksi vedetyt vokaalit (vaikka no-hei-Jessicalla skaalaa tuntuisikin riittävän), voidaan mielestäni ihan oikeutetusti ojentaa Simpsonille pysti noloimmasta esityksestä aikoihin.
Toisaalta, kuten Pieniä poimintoja cover-kappaleista -postauksessani taannoin määrittelin, hyvä cover “–on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään”. Ja sitten puoletaan tätä kompensoiva toisaalta-huomio: “Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla.” Niinpä niiiiiin.
Ei näin. Ja kuin kohtalon ivasta radiossa alkoi juuri soida Vesa-Matti Loirin cover-versio eräästä Suomi-rockin hitistä. (Jos tämä lause ei auennut, vilkaise tuota ylempänä linkkaamaani cover-poiminta-postausta.)
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille (vaikken olekaan täysin varma, mikä päivä tänään on…)!
Mistä on huumorintajumme tehty? Olli Hokkasesta ja kahden kilon siiasta?
YouTube nostaa toisinaan hämmentäviäkin juttuja suorastaan kaikille tutuiksi ilmiöiksi. Jos muistatte esimerkiksi Kola-Ollin…
Parikymppisen nuorukaisen lievähkösti nolo epäonnistuminen television ennätyskilpailussa johti YouTube-videon räjähdysmäiseen leviämiseen ympäri internetiä ja ihmisten mieliä ja lentävien lauseiden, kuten Ei pysty ja Liian hapokasta syntyyn sekä myöhemmin myös paitoihin, mukeihin, Kola-Ollin haastatteluihin ja ilmeisesti myös miehen työllistäytymiseen elokuvaohjaajana. Myöhemmin mies myös onnistui tavoitteessaan juoda paljon kolajuomaa ihan helvetin nopeasti.
Uusin megahitti taitaa olla jo tämä epämääräisen suuret mittasuhteet vitsinä saanut siikavideo:
Jo lähemmäs 284 000 katselukertaa, ja lisäksi jo mm. Muumi-remix samasta pätkästä:
Mikä näissä oikeasti naurattaa noin älyttömän pitkään ja paljon? Haluaisiko joku vähän selventää? Itsekin tosin olen Ennätystehtaan jaksolle nauranut, sillä mielestäni on vain ihan kirpeän hauskaa, jos suora lähetys menee jotenkin pieleen, sillä on hienoa seurata ruudussa möllöttävien ihmisten totaalista (nauruun) hajoamista sekä tilanteen korjaamisyrityksiä. Mitä se kertookaan minusta? Jaa-a. Sen sijaan siikavideon hauskuutta en vain tajua.
Ps. Taipuuko sana ’siika’ oikeasti otsikonmukaisesti?
Yksi elämäni kirjoista
Opin lukemaan kuuden vanhana. En muista ensimmäisiä lukukokemuksiani kovinkaan tarkkaan, joten hyppään ajassa reippaasti eteenpäin ja totean, että olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta kirjaa. Asiasta tekee kuitenkin hauskan se, etten oikein osaa luetella lukemiani kirjoja, sillä olen aina onnistunut välttämään “arvostetuimmat” ja “klassikoimmat” kirjat, vaikka olen siis ollut useasti pitkiä aikoja nenä pelkästään kirjassa kiinni. Mistä lie sekin sitten johtuu… Täytyy kuitenkin sanoa, että olen silti vaikuttunut muutamasta kirjasta, toisista aivan äärimmäisyyksiin asti. Muistan kyllä niitä upeita (tai muilla tavoin mieleen syöpyneitä) lukukokemuksia pitkienkin aikojen päähän. Nyt halusin tämän unettoman yön kunniaksi paljastaa teille minuun viime vuosina eniten vaikuttaneen teoksen.
Poikani Kevin (Avain 2005, alkuperäisteos We Need To Talk About Kevin julkaistu vuonna 2003)
Pohjaksi täytyy sanoa, että kirjan kirjoittaja, yhdysvaltalainen Lionel Shriver (s. 1957) löi läpi tällä romaanillaan. Kirja voitti myös arvostetun Orange-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 ja aiheutti siinä ohessa valtaisan mediamylläkän, sillä Shriverin tapaa kirjoittaa perinteisistä perhemalleista ja äitiydestä pidettiin konservatiivisten tahojen toimesta hyvin vääränä ja järkyttävänä petturuutena omaa sukupuolta ja perinteisiä perhearvoja kohtaan. Aivan kuin näillä titteleillä tai koirien haukkumisella olisi mitään merkitystä, sillä kirja toimii jo yksinään, ilman minkäänlaista hypeä ympärillään, erittäin vahvasti ja vaikuttavasti. Itse luin kirjan vuonna 2006, pian sen suomentamisen jälkeen.
Kirja kertoo paitsi keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisperheestä Kevin-poikineen, myös “pahuuden” ilmentymisestä määrittelemättömänä ja käsittämättömänä asiana. Kevin on syntymästään lähtien erikoisen julma ja vaikea tapaus. Hän ei siitä muutu, ja seuraukset ovatkin kammottavat (tai vaihtoehtoisesti hyvin odotettavissa olevat), kun Kevin päätyy kulmakuntia järisyttävään rikokseen. Kirjan maailma on kotikutoisen arkinen ja realistinen, ja ehkä juuri sen vuoksi se herättääkin pohtimaan, mitkä seikat ihmisissä ajavat heitä kohti lopullisia ratkaisujaan, kun kaikki on periaatteessa, ainakin päällepäin, täysin “hyvin”. Ja joskus, vaikka se äärimmäisen vaikelta tuntuukin näinä kyökkipsykologian luvattuina aikoina, ei syitä vain löydy. Silloin ei auta kuin tutkia omaa sisintään, jos sieltä löytyisi syy järkytykselle ja pelolle, joita jotkut henkilöt kokevat tämäntyyppisten tapahtumien äärellä, vaikkeivät ole millään tavalla kytköksissä uhreihin henkilökohtaisella tasolla.
Shriverin kirja on taidokkaasti ja erittäin brutaalisti rakennettu tapaus. Yli viisisataasivuinen kirja hätkähdyttää aluksi, mutta suosittelen silti paneutumaan siihen ja lukemaan sen tasan tarkasti alusta loppuun, kronologisessa järjestyksessä. Jokainen arkinen pahuuskuvaus ja muu verkkainen selvittely saa lopussa syyt ja seurauksensa, jotka yllättivät ainakin itseni aivan täysin. En voinut olla ahmimatta kirjaa 250 sivun päivävauhdilla, niin hämmentynyt olin aluksi kuvailun paljoudesta, ja lopulta en vain voinut lakata lukemasta sivuja niiden viiltävien tapahtumien vuoksi. Kun pääsin kirjan loppuun, en voinut muuta kuin ensin olla aivan hiljaa pitkän tovin ja sitten päästää järkytyksen kyyneleet vellomaan ulos kyynelkanavistani. En oikeastaan loppujen lopuksi osaa edes sanoa, mikä minua kirjassa niin paljon liikutti, mutta se todellakin kolisi luissa asti, sen verran kovat kylmät väreet koin. Tällaiset reaktiot ovat jopa minunlaiseni herkkistelijän kohdalla harvinaisia, joten veikkaan, että tässä kirjassa on oikeasti jotain erityistä. Ehkä eniten hämmensi se seikka, että samastuin Keviniin hänen äitinsä sijasta.
Viimevuotiset kouluissa tapahtuneet murhat nostivat tämänkin kirjan jälleen ajankohtaiseksi teokseksi. Missä mennään toistuvasti vikaan, vai voiko kukaan ennaltaehkäistä nuorta raivoa, angstia, epätoivoa, mitä ne väkivaltaisuuden laukaisevat tunteet sitten lopulta ovatkaan? Voiko ihminen oikeasti vain kertakaikkisesti syntyä normatiivisesti “kieroutuneena”? Onko äidinrakkaus aina täysin vilpitöntä ja ehdotonta, voiko omaa lastaan oikeasti inhota? Muun muassa tällaisia kysymyksiä tämä kirja minussa herätti, ja se toimiikin hyvänä pohjana omille pohdinnoille, sillä Shriver toden totisesti haastaa pohtimaan, muttei anna lainkaan valmiita, eikä etenkään helppoja vastauksia. Kirjan maailmaan ei todellakaan halua palata, mutta silti siitä ei pääse eroon. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se koskettaa vielä päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosienkin päästä. Ja siinä Poikani Kevin onnistuu.
Suosittelen kaikille, myös muille heikkohermoisille.
Lisätietoa kirjasta kustantaja Avaimen sivuilta.
