Muistojen c-kasetit ja tulevaisuuden traumat
Muistatteko vielä ajan, jolloin musiikit kuunneltiin, ennen cd-formaatin valtaannousua, c-kaseteilta? Minäkin muistan!
Edustan sukupolvea, joka on kasvanut siinä maailmassa, jossa MTV ei tarkoita enää kotoisaa mainostelevisiota vaan ylikansallista musiikin tuotteistamiseen erikoistunutta musiikkivideo- ja sittemmin myös turhanpäiväistä tosi-tv:tä suoltavaa kaapelikanavaa. Olen juossut ensin päivät metsissä leikkien ja tullut sitten ruudun ääreen ihmettelemään esimerkiksi niinkin hämmentäviä videoita kuin Smashing Pumpkinsin Ava Adore ja/tai rallattelemaan hölmöjä kertakäyttöhittejä S.O.A.P.:in This is How We Partyn malliin (kuka vielä muistaa tämän “ihanuuden” vuodelta 1998?)
Kuitenkin c-kasetit olivat tuohon aikaan parhaita kavereitani. Vaikka cd-levy olikin lanseerattu jo aiemmin ja televisiosta näkyi kuvamusiikkia, elivät vanhempani vielä c-kasettiajassa ja hankkivat pikkuisia keloja minulle runsain määrin. 90-luvun kulta-ajalla kuuntelin vielä iloisesti lastenlaulukasetteja; niin iloisesti, että en voinut mennä nukkumaan ilman, että olin kuunnellut yhden tietyn, eri esittäjien lastenlauluja sisältävän kasetin ainakin kahdesti ympäri. Usein laitoin kasetin soimaan ja ajattelin nukahtaa sen soidessa, mutta kun a-puoli ehti naksahtaa loppuun, olin usein vielä hereillä ja alkoi kääntelyrumba – ilmankos minusta tulikin vähän tällainen… Sittemmin mankasta ehti lähteä nappuloita irti ja nauhat ehtivät katkeilla ja minäkin ehdin jotenkin livahtaa teini-ikään ja MTV:llä esiintyvät artistit unohtivat vaatteet kotiinsa ja yhtäkkiä kaikki oli virtuaalista ja interaktiivista ja musiikkivideoidenkin lomassa pyöri rakkauslaskureita ja sitten tulikin jo Spotify. Mitä tapahtui, mistä se kaikki kehitys ilmestyi?
Mikä tämä jaaritteluni pointti sitten on? Satuin vain bongaamaan yksi päivä jostain muotiblogista erään asusteen, joka herätti c-kasettimuisteloni henkiin ja nyt oikeastikin harkitsen ostavani 38 euroa maksavan lompakon ihan vain siitä syystä, että sen tekemisessä on käytetty aitoja c-kasettinauhoja ja ne taas herättävät minussa henkiin sen pienen lapsen, joka säästyi lapsuudessaan nykyajan mp3-medialta ja sai elää maailmassa, jossa MTV oli vielä jännittävä ja siisti ja musiikkivideot ihananhölmön tee-se-itse-hengellä väsättyjä musiikkia palvelleita teoksia musiikkihuoraamisen ja raadollisen pakkomyydä-markkinatalouden turruttamien tuotteiden sijasta.
Olen 20-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi, kun musiikkimaailman valloittavat tämäntyyliset viritelmät:
brokeNCYDE (jep, yhtyeen nimi kirjoitetaan oikeasti noin) – Freaxxx (joltain tulevalta ep:ltä, ei kiinnosta!)
Attack Attack! – Stick Stickly (samannimiseltä albumilta tai jotain, 2008?)
Ihan oikeasti! Ihan oikeasti, iiiiihan oikeasti! Kun tähän on tultu, tekee mieli painua takaisin metsään leikkimään eikä koskaan tulla sieltä pois. Melko surullista. Jostain syystä nämä yhtyeet keksivät, että yhteen kappaleeseen pitää tunkea kaikki mahdolliset elementit (mahdollisimman muovisesti toki), niin ei tarvitse koskaan edes tehdä toista levyä ja silti pääsee maineeseen? Mikä tämän kehityksen voisi enää pysäyttää… Energiajuomat pois myynnistä ihmisiltä, jotka keksivät tämäntyylisiä ideoita? Minulle lobotomia?
Sniif.
Mauttominta hetkeen – Jippu coveroi Kotiteollisuutta
Kotiteollisuus, tuo Lappeenrannan lahja suomenkieliselle junttarockille, julkaisi vuonna 2006 kahdeksannen levynsä nimeltä Iankaikkinen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut.
Jippu, tuo vuonna 2006 esikoislevynsä julkaissut herkkä lauluntekijätär ja laulajatar ja kovia kokenut taiteilia (sic) julkaisi tänä vuonna kakkosalbuminsa Kuka teki minusta tän naisen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut, ja kyseinen kappale on cover yllämainitusta Kotiteollisuuden kappaleesta.
Ja anteeksi vain, mutta… Voiko mauttomampaa olla? Gospel-kuoro ja avoin ylistyshenkisyys ottavat kyllä sydämestä. Aivan väärällä tavalla, tosin. Okei, ihan omaperäinen tulkinta ja siitä Jippua onkin pakko kiitellä, mutta..! Tuo video – etenkin sen loppupuoli – on jotain suhteellisen kuvottavaa. En oikeastaan osaa edes perustella, miksi niin ajattelen. Voin toki aina yrittää.
Jippu mainitsi taannoisessa Popkultin uskontoaiheisessa jaksossa, että Kotiteollisuus on hänen gospelbändisuosikkinsa. Jippu on myös kertonut, että hänellä on ollut todella rancca elämä, joka on tehnyt hänestä Jeesuksen kärsimystä arvostavan ihmisen. Kivat Jipulle, mutta voi tätä myötähäpeän määrää. Tuo musiikkivideo niin sanotusti kruunasi kaiken – facepalm-efekti on taattu. Alkuperäisen kappaleen lakonisesta ja maanläheisestä otteesta on siirrytty ylistykselliseen, verkostomarkkinointihurmiota lähestyvään happyhappyjoyjoy-tanssiin.
Tuli jostakin syystä tuosta videosta mieleen ihan männävuosien näennäisen huoleton, mutta oikeastaan todella ahdistava tv-draamasaippua Enkelin kosketus, jossa enkelit ilmaantuivat ahdistuneiden ihmisten luokse kertomaan, että Jumala rakastaa heitäkin, vaikka he olivat kadottaneet elämänhalunsa, ja lopulta ahdistuneet ihmiset tunsivatkin lämmön sydämessään ja hallelujaa, missio oli taas kerran enkeleiden osalta täytetty. Yle esitti sarjaa riemuksemme suhteellisen monta vuotta uusintoineen päivineen.
Että tuota siis että tuota niin kyllä juu aivan.
Sataa sataa ropisee, laulu päähän kopisee
Kiirettä pitää edelleen, siitä vähän hitaampi päivitystahti. Väliaikaisesti vain, tosin.
Olen onnistunut viimeisen vuoden aikana kehittelemään itselleni matalapainepäänsäryksi kutsumani hassunhauskan kolotusvaivan, joka siis iskee joka kerta, kun ulkona sataa kaatamalla ja ukkosen mahdollisuus ilmaantuu. Se on aika ärsyttävää, voin kertoa, eikä se mene ohi kuin nukkumalla. Ja kun laskee yhteen Suomen yllä leijuvan matalapaineaallon (tai jotain sinnepäin, en ole kovinkaan älykäs tällaisissa asioissa) ja tämän vaivani, voi vetää johtopäätöksen, että olen useammin kuin kerran pohtinut mielessäni, että “IT CAN’T RAIN ALL THE TIME?” (sitaatti elokuvasta The Crow, 1994)
Sade on parhaimmillaan ihanan rauhoittava ja runotytön herkistävä luonnonilmiö, mutta oikeasti, rajansa kaikella, ainakin sateesta tehtyjen kappaleiden suhteen! THESE CAN’T STUCK IN MY HEAD ALL THE TIME? Eli siis kaksi “eivät lähde kulumallakaan” -tittelin omissa tilastoissani ansainnutta kappaletta. Jos se sade ei nyt lopu, niin… se kai sitten jatkuu.
Singin’ in the Rain (säv. Nacio Herb Brown, san. Arthur Freed, 1929, tämä versio samannimisestä Hollywood-musikaalista vuodelta 1952, esittäjänään Gene Kelly.)
Geri Halliwell – It’s Raining Men (alkuperäinen versio vuodelta 1982 The Weather Girlsin esittämänä; tämä versio vuodelta 2001, Gerin albumilta Scream If You Wanna Go Faster)
Äsh, painun kyllä pidemmittä puheitta peiton alle lukemaan kirjaa (Sieppari ruispellossa), alkaa juuri sopivasti taas sataakin.
HUOM! Kaipailisin vinkkejä hyvistä äänikirjoista! Hyvä äänikirja = sellainen, jossa ensinnäkin on mielestäsi hyvä tarina sekä lisäksi myös hyvin ja luontevasti etenevä äänimaailma. Jos siis satut tietämään joitain kuuntelemisen arvoisia teoksia, jätäthän puumerkin kommenttilootaan. :) Otin kommentoinnista nyt pois sähköpostiosoitepakon, eli voitte jättää tästä edespäin kommentteja astetta enemmän anonyymeinä, jos siltä tuntuu. Kiitos jo etukäteen!
Elokuvaelämyksiä II & III: Paris Hilton vastaan Heath Ledgerin Jokeri
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Ugh, olen edelleen puhunut.
Kun julkkiksesta tulee laulaja…
Jotkut näyttelijät ja juorulehtijulkkikset huomaavat tietyssä vaiheessa uraansa, että oma tähti alkaa epämiellyttävästi sammua ja yleisön kiinnostus omaa pärstää kohtaan laantua. Silloin täytyy ryhdistäytyä ja tehdä jotain, jotta saisi taas nimensä santaan ynnä muuta hauskaa. Toisinaan myös agentit tyrkkäävät (yleensä nais)tähdistä laulajia, tosin tämä ilmiö lienee yleisempi Ameriikanmaalla, Suomessa kun tämä agenttihomma on (onneksi?) aika olematonta. Mutta voi eläkevakuutus sentään, miksi näiden tähtösten laulu-uran pitää olla liian usein aivan käsittämättömän korni ja myötähävettävä? Halusin jakaa nämä “helmet” kanssanne.
Paris Hilton – Stars are Blind (levyltä Paris, 2006)
Önngngng. Kirjat, elokuvat ja hajuvedet eivät tainneet riittää täyttämään bisnesjuurisen Paris Hiltonin uratoiveita. Naikkosen urasta laulajana ei ole sittemmin kuultukaan, vaikka hän perusti ihan oman levy-yhtiönkin, Heiress Recordsin. Miksiköhän…
Hayden Panettiere – Wake Up Call (2008)
Aargrhrghrg. Heroes-sarjassa loistanut teini-Hayden on lähtenyt Paris Hiltonin viitoittamalle tielle turhanpäiväiseksi pop-laulajaksi. Kappale on vain niiin… tylsä! Ja videokin on suhteellisen mauton.
Salarakkaat – Salarakas (levyltä Salarakkaat, 2005)
Tajusitteko, salarakkaat! SALARAKKAAT! Martina Aitolehti ja Marika Fingerroos ovat totisesti pistäneet itsensä kaupaksi. Kappale on ehkä surkeimpia tekeleitä hetkeen, eikä tyttöjen lauluduo ollutkaan – jostain kumman syystä – kovinkaan pitkäikäinen. Tyttöjen laulu-ura ilmeisesti katkesi niihin kuuluisiin “henkilökohtaisiin erimielisyyksiin”. Musiikillisia erimielisyyksiä tuskin ehti edes syntyä…
Tässä vielä kammottava “live”-esiintyminen Maikkarin takavuosien Ruben & Joonas -talkshow’sta, jossa Martina ja Marika tulkitsevat ah, niin kornisti yhdeksänkymmenluvun yhden hitin ihmeen, Mascaran, yhtä hitti-ihmettä, eli Erittäin hyvä ellei täydellinen -kappaletta (samannimiseltä levyltä vuodelta 1997):
Esiintymisen onnistumispisteet -100. Myötähäpeäpisteet +100.
Suutari pysyköön lestissään jne.? Tosin herää kysymys, mitä esimerkiksi Parisin ja Suomen tirppasten sitten pitäisi tehdä…
Säännön vahvistava poikkeus
Scarlett Johansson – Falling Down (levyltä Anywhere I Lay My Head, 2008, jolla Scarlett tulkitsee Tom Waitsin kappaleita)
Scarlettin albumi – vaikka se sisältääkin pelkkiä Tom Waits -covereita – osoittaa, että näyttelijäkin voi olla kunnianhimoinen laulaja. Hienoa tulkintaa. Scarlettilla on kauniin vahvanrosoinen ääni. Jään mielenkiinnolla odottelemaan lisää tuotantoa Scarlettilta.
Onks tää sitä seksiä heeeeeeei?
Musiikkivideoissa on olemassa eräs helppo markkinointikeino: seksi. On kuitenkin seksiä ja seksiä. Verratkaapa:
Nancy Sinatra – These Boots Are Made for Walking (samannimiseltä singleltä vuodelta 1966)
Upea kappale upealla videolla, josta löytyy ihanaa ajalleen ominaista glamouria, tyylikkyyttä ja musiikille annettua tilaa, sekä tietty myös tietynlaista naiviutta ja kömpelyyttä. Vaatteet ovat tyrkyhköjä vain alaosastaan ja naisetkin voivat katsoa videota tuntematta itseään halvoiksi makkaroiksi (vaikkakin Nancyn karisman rinnalla monet kalpenevatkin). Okei, se jumppakohtaus on vähän “eh, mitä?” -luokkaa, mutta muuten videossa on mielestäni kiva tunnelma.
Jessica Simpsonin versio samasta kappaleesta (vuodelta 2005. Julkaisun nimestä ei mitään tietoa, sillä valitettavasti kaikki neidistä löytämäni tieto oli ympätty todella huonosti toimiville sivuille, joissa tuntui olevan musiikista kirjoitetun informaation sijasta kaikkea muuta krääsää oman koneeni suoritustehoille sopimattoman paljon.)
Mitä *****ttiä Jessica Simpson(in markkinakoneisto) on oikeasti ajatellut?! Aaargrhrrhgr, tällä hetkellä hyvän musiikin ystävää hajottaa ja huolella. En sattuneista syistä osaa sanoa, onko Jessica seksikäs, mutta ainakin hänestä puuttuu täysin Nancy Sinatran glamour. Katsokaa vaikka itse, miten halvaksi voi itsensä tehdä. Eikä sekään välttämättä väärin ole, mutta onko pakko viedä samaan alelaariin yksi omasta mielestäni maailman hienoimmista kappaleista? Voi yhyy.
Kun kappaleen videolta löytyvät KAIKKI seuraavat kliseet (suhteellisen kronologisessa järjestyksessä):
- Nopeasti kaahaava, hieno auto
- Punaiset nahkakengät
- Lanneliike
- “Hottis” tarjoilija (no hei Jessica!)
- Lähinnä vyötä muistuttavat minishortsit
- Shakiramainen perseenheilutus
- Baari
- Pöydällä tanssiva tarjoilija (no hei Jessica!)
- Pari väkinäistä hillbillyä
- Väkivaltaa
- Huutosakkimainen taustatanssijaryhmä
- Lato
- Bikinit
- Bikineissä autoa pesevä akka (no hei Jessica!)
+ Elämää nähnyt keski-ikäinen cowboy, jonka rooli jäi vähän epäselväksi,
pistää vain miettimään, voiko enää laskelmoidumpaa olla. Aargh. Kappale on lisäksi tehty ihan liian läpinäkyvällä copypaste-meiningillä hyväksikäyttäen edellisen kappaleen mainetta ja suosiota, ja kun tähän vielä yhdistää hyvin ohueksi vedetyt vokaalit (vaikka no-hei-Jessicalla skaalaa tuntuisikin riittävän), voidaan mielestäni ihan oikeutetusti ojentaa Simpsonille pysti noloimmasta esityksestä aikoihin.
Toisaalta, kuten Pieniä poimintoja cover-kappaleista -postauksessani taannoin määrittelin, hyvä cover “–on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään”. Ja sitten puoletaan tätä kompensoiva toisaalta-huomio: “Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla.” Niinpä niiiiiin.
Ei näin. Ja kuin kohtalon ivasta radiossa alkoi juuri soida Vesa-Matti Loirin cover-versio eräästä Suomi-rockin hitistä. (Jos tämä lause ei auennut, vilkaise tuota ylempänä linkkaamaani cover-poiminta-postausta.)
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille (vaikken olekaan täysin varma, mikä päivä tänään on…)!
