Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!

PERJANTAIN LUMEET

Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.

Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.

En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!

Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?

Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.

OTHER BANDS PLAY…

Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.

Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.

Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.

Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.

Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?

Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!

Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.

Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.

Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.

Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.

Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.

SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN

Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.

Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…

Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!

Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!

Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).

Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!