True Norwegian Sex and the City in Black and Metal
Allekirjoittaneen täytyy tehdä tunnustus: Hänen elämässään on kaksi eri populaarikulttuurin haaraa, joita molempia hän rakastaa ja jotka eivät tunnu sopivan yhteen sitten mitenkään: hömpäksi mielletyt sinkkunaisille suunnatut tv-sarjat sekä black metal, metallimusiikin ideologisin ja rankin alalaji. Kontrasti on melkoinen, vai mitä sanotte?
(kuva nappaistu mediabistro.comista)
Sinkkuelämää
(kuva nappaistu Alex1349:n Photobucket-galleriasta)
Mayhem, norjalaisen black metal -skenen ytimessä operoinut ja operoiva metalliyhtye
Olen ollut molemmista ilmiöistä kiinnostunut niin kauan kuin kykenen muistamaan. Sinkkuelämää on ehdottomimpia suosikkisarjojani, voin sarjaa katsomalla käydä läpi lähes kaikki tunteet haikeudesta inhoreaktioon, ja rakastan sarjan vaatteita, kenkiä, laukkuja, miljöötä (Manhattan on kuvattu niin ihanana), hahmoja kaikessa överiydessään ja niin ja niin edelleen. Ihastelen Carrien ja kumppaneiden elämää, johon kuuluvat tosi siistit ammatit, himmeä palkka ja silti työtunteja viikossa ehkä hikiset kuusi! Ja aikaa ja rahaa on kenkien shoppailun ohessa myös kavereiden ja miesten näkemiselle ja erilaisten kahviloiden, kuppiloiden ja kutsuvierasbileiden läpi koluamiselle. Vaikka tietenkin tiedän, että sarja on yhtä realistinen kuin Paris Hiltonin kesämökki vantaalaisessa lähiössä, olen silti aivan koukussa ja jaksan sarjan johdosta inspiroitua vöiden lajitteluun tai spontaaniin kahvihetkeen kaupungilla ja saan siitä paljon riemua ja piristettä päiviini.
Toisaalta minussa elää vahvana kiinnostus ihmisen pimeään (ja samalla mielestäni kirkkaimpaan) puoleen. Esoteria, filosofia, aatteellinen misantropia, satanismi, okkultismi – kaikki lähellä sydäntäni. En lähde sen kummemmin tässä yhteydessä erittelemään, mitä näillä termeillä tarkoitan, sillä se menee jo liian henkilökohtaiseksi tämän bloginkin puitteissa. Sen voin kuitenkin mainita, että musiikki toimii hyvänä kanavana käsitellä tätäkin aihepiiriä. Paitsi omakohtaisista syistä, olen kiinnostunut black metalista yleisesti – sen historiasta ja nykytilasta paitsi osana populaarikulttuuria myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Olenkin vuosien saatossa kolunnut läpi useita kymmeniä, ellen jopa satoja aiheesta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita (mukaan lukien erilaiset bändihaastattelut). Olen arkistoinut niitä itselleni talteen valtavat määrät. Minua kiehtoo etenkin ilmiön ristiriitaisuus sekä se, millaiset ihmiset ja millä tavoin he kiinnostuvat ko. kulttuurin karsinasta. En väitä tietäväni asiasta juuri mitään, mutta olen valtavan kiinnostuksen vallassa ottanut asiasta selvää jo pidemmän aikaa.
Sinkkuelämää-sarjan lisäksi rakastan ns. chick-lit-kirjallisuutta, eli juuri sitä hömppää, joka saa silti liikuttumaan ja naurattamaan. Pidän höppänistä rakkausjuonista ajanvietteenä. Niistä tarinoista, joissa päähenkilö on juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja oho hups, hän ihastuukin varattuun/maailman ärsyttävimpään/täysin erilaiseen pomoonsa, jota ei voi tietenkään saada – paitsi 400 sivun päästä. Tällainen hömppä on eskapismia parhaimmillaan ja pahimmillaan – eihän elämä näin koskaan mene, mutta on se silti niin kirpeän viihdyttävää kuvitella, että entäs jos menisikin. Söpöä ja ihanaa, ja heti kun kannet sulkeutuvat, juoni unohtuu. Oman elämän pystyy ainakin vartin ajan näkemään hattaralasien läpi.
Voisinkin tähän listata suosikkejani niin hömpän kuin synkänkin osalta.
IHANAT HÖMPÄT
Sarjat: Sinkkuelämää, Gossip Girl, Cashmere Mafia, Lipstick Jungle, Dirty Sexy Money.
Seuraavien kirjailijoiden tuotanto: Marian Keyes, Helen Fielding, Candace Bushnell, Lauren Weisberg, Sophie Kinsella, Cecelia Ahern, Jane Green.
Elokuvat (moni näistä perustuu kirjoihin): Sinkkuelämää-elokuva (bloggaukseni leffasta täällä), Paholainen pukeutuu Pradaan, Lainakengissä, Blondin kosto, Notting Hill, Uptown Girls.
PIMEÄN HEHKU
Musiikki (omia suosikkejani): Mayhem, Darkthrone, Carpathian Forest, Mercyful Fate, Anaal Nathrakh, Urfaust, Burzum, Ulverin bm-kausi; suomalaisista Horna, Woods of Belial, Alghazanth ja Enochian Crescent sekä Tapio Kotkavuoren ritual ambient ja Sunn O))). Näidenkin genremäärittelyistä voidaan olla montaa mieltä. Jos tunnet tarvetta päteä, voit toki tehdä sitä täällä, mutta suoraan sanottua minua ei kiinnosta lähteä mukaan juupas-eipäs-leikkiin yhtään kenenkään kanssa etenkään tästä aiheesta.
Dokumenteista kannattaa tarkistaa esimerkiksi Once Upon a Time in Norway.
Listaan lisäksi pari sellaista kirjaa, joiden avulla black metalia voi lähestyä “helposta”, populaarikulttuurillisesta näkökulmasta. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Gavin Baddeleyn Lucifer Rising – Sin, Devil Worship & Rock’n'roll (Plexus 1999) sekä Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu (Johnny Kniga 2008). Itse en oikein lämmennyt jälkimmäisen vähän turhan sosiaalipornomaiselle otteelle, mutta – pienistä epätarkkuuksista ja suoranaisista asiavirheistä huolimatta – näistä kirjoista saavat varmaan jotain irti sekä aiheeseen perehtyneet että perehtymättömät seikkailijat.
Voisin vielä sen mainita koko lajista, että kannattaa pysyä poissa syvistä vesistä, jos ei osaa uida.
En itse koe, että nämä kaksi maailmaa olisivat ristiriidassa keskenään, vaan koen pikemminkin, että elämästä saa eniten irti, kun pystyy hyväksymään asiat asioina ja jaksaa olla avoin ja utelias monenlaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan. Voin päiväni kuluttaa Sinkkuelämää-maratonien ja rantakirjallisuuden parissa välillä naistenlehtiä selaillen ja kynsiä lakkaillen ja yöt pyhittää aivan toisenlaiselle kulttuurin saralle usein eri tavoin. Seison aidosti molempien kiinnostuksenkohteideni takana ja rakastan niiden loppumatonta suota ja siinä samoamista.
Löytyykö lukijoiden joukosta ihmisiä, jotka niin ikään rakastavat ääripäitä?
Lempikirjoja meemistellen
Subbari Kipinöitä & sisustuksia -blogista heitti minua varsin kutkuttavalla haasteella, joka osoittautui mielenkiintoisen lisäksi yllättävän haastavaksi.
Haastehan kuuluu näin:
“Kerro viidestä lempikirjastasi, miksi ne ovat suosikkejasi ja kenelle suosittelisit niitä”. Kun olet vastannut haasteeseen, kerro ja haasta sitten kuusi kanssabloggaria, jos haluat.
—
1. Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006)
Loputonta itseni toistamista välttääkseni linkkaan tähän väliin aiemman blogipostaukseni Yksi elämäni kirjoista, jossa käsittelen tätä teosta syvemmin. Suosittelisin tätä kirjaa oikeastaan kaikille, joita kiinnostaa pohdinta siitä, mikä tekee ihmisestä pahan/hyvän. Ja koulusurmien maailmassa tämä kirja on pelottavankin ajankohtainen.
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
Tätä kirjaa lukiessa koin katsovani jotain hienovireisesti lynchmäistä ja (minullekin tyypillisesti) hyvin symbolista painajaisunta. Valloittavan viehättävä kirja. En malttanut laskea tätä käsistäni, kunnes tuli kohtaus, jonka johdosta minun oli pakko heittää teos seinään, koska ahdistuin niin suuresti (tämä vastaa varmaan hetkeä, jolloin herää painajaisesta omaan huutoonsa tai jotain.) Hetken aikaa panikoituani hain kirjan nurkasta vähin äänin ja jatkoin lukemista. Kun pääsin viimeiselle sivulle, luin viimeiset rivit oikein ahnehtien, kunnes tajusin, että kirja tosiaan loppui. Loppui, the end, finito, tästä hetkestä alkaa Celine Dionin My Heart Will Go On jne. Pitäisi lukea tämä uudestaan, varmaan aukenisi uusia tasoja, joita ei ole aiemmin huomannut. Harvoin törmään näin vahvatunnelmaisiin kirjoihin, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti kauhua missään selkeässä muodossa.
3. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
Itkosen kirja rokkari Summer Maplesta ja tämän katoamisesta poikaystävän ja äidin näkökulmasta oli myöskin ihanan valloittava. Löysin itsestäni paljon samaa kuin Vaahteran Suvista, ja kirjan lukeminen muistuttikin paikoitellen jotain eteen kannettua itsetutkiskelutarjotinta. Itkonen onnistui mielestäni luomaan ihanan saippuaoopperamaisen rock-miljöön, joka liikkui koko ajan uskottavuuden ja korniuden välimaastossa. Toimi minulle siis. Kieli on tässä kirjassa ihanan vähäeleistä ja silti mahtipontista.
4. Sofi Oksanen: Baby Jane (WSOY 2005)
“Saatananpalvojan näköinen virolainen gootikko Sofia joku kirjailija, jonka loppunimeä Johanna Tukiainen ei enää muista” ei sykähdyttänyt minua varsinaisesti Stalin lehmillä, ja Finlandia-Puhdistustakin olen päässyt vasta aloittelemaan, mutta Baby Jane sykähdytti heti alkuunsa. Luin senkin yhdeltä istumalta. Paniikkihäiriökuvaus oli mielestäni tämän kirjan ehdoton kärkijuoni, niin osuvasti Oksanen siitä kirjoitti. Ikävä kyllä joudun veikkaamaan, että Puhdistus saattaa lunastaa Baby Janen paikan suosikkieni joukossa, mutta tällä kirjalla on silti kirkkaanpinkki paikka jossakin sydämeni pienessä sopukassa (tai vasemmassa aivopuoliskossa, mutta kuitenkin).
5. Mötley Crüe & Neil Strauss: Törkytehdas (The Dirt, Like 2002)
Rokkikirjojen kruunaamaton kuningas. Kiteyttää kaiken, saa itkemään ja nauramaan, kauhistelemaan ja palvomaan. Toista samanlaista ei voi olla, vaikka tämä kirja jonkinlaisen rock-draamakirjabuumin aloittikin.
Haastan seuraavat bloggaajat blogiensa takaa miettimään suosikkejaan:
Unikissa (Unikissan blogi) (salaa seuraan)
pazi-i-j (Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura (jos blogistaniassa seikkailevan kirjailijan hengentuotos löytyy top-listaltani, mitä muutakaan tekisin kuin haastaisin maestron tähän?)
Golden Girl (Ostolakossa) (vaikka kauneusaiheisista kirjoista)
Stella (Paras aika vuodesta) (löytyisiköhän Stellalta musiikkivinkkien lisäksi myös minuun uppoavia kirjavinkkejä?)
Jonna (Polka dots) (koska can’t buy me love -paita on niin hieno!)
sekä
Janne Toivoniemi (SchizoBlog) (teräviä huomioita, suosittelen)
Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia РBreathe Me (l̦ytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
Haluatko julkkikseksi? Mieti vielä hetki…
Jälleen kerran tänä syksynä kansakuntamme saa digivastaanottimiinsa pällisteltäväksi ihmisiä, jotka tunkevat itsensä valokeilaan valokeilan vuoksi kuvitellen, että se on hienoa ja siistiä. Harva tullee ajatelleeksi, että valot häikäisevät ja että niiden hehku saattaa jopa sytyttää hiukset palamaan (opin tämän Rokkarille morsian -sarjasta). Jos julkisuuteen kiilaa Idolsista, voi olla kova paikka, kun joutuukin sitten oikeasti tekemään aivan hitosti töitä. Puolivalmis levy pukataan markkinoille pikkuteinien ostettavaksi ja keikkoja pukkaa Puhdas Elämä Lapselle -konserttiin ja muihin massatapahtumiin. Yöunet jäävät vähäisiksi, selkääntaputtelijoita riittää, mutta “uskottavat musiikkipiirit” eivät ota vakavasti, jokaista sanaansa joutuu pohtimaan ihan eri tavalla kuin ennen ja omat Suuret Musiikilliset Visiot saattavatkin lentää tylysti roskakoriin, kun levy-yhtiöllä on mielessä paljon myyvempiä – ja usein taiteellisessa mielessä mitäänsanomattomampia – ideoita. Iltapäivälehdet kaivavat luurangot kaapista alta aikayksikön ja jos supermegaidolilla sattuu olemaan jotain päivänvaloa kestämätöntä menneisyydessään, voidaan olla varmoja siitä, että juuri niihin asioihin hyeenalehdet kohdistavat parhaimmat spottivalonsa.
Jos taas ponnistaa “kaikkien” tietoisuuteen Big B(r)otherista, voi pikkuhiljaa ärsyttää, kun ei ole julkisuudessa minkään muun kuin oman pärstänsä takia. Jotkut tuntuvat huumaantuvan tästä helposta näkyvyydestä ja alkavat epätoivoisesti provosoida lehtiä saadakseen lisää palstatilaa sen jälkeen, kun ketään ei voisi enää vähempää kiinnostaa heidän tähdenlentonsa ja mitättömät mielipiteensä. Kannattaa miettiä, miksi siellä julkisuudessa loppujen lopuksi on. Suomessa on suhteellisen mahdotonta saavuttaa Paris Hiltonin ja kumppaneiden asemaa pärstäjulkkiksena johtuen monestakin seikasta, mm. väkiluvun pienuudesta (ei tarpeeksi faneja). Toisaalta taas joskus näillä julkisuudenkipeillä tyr- ihmisillä on yllättävänkin paljon vaikutusvaltaa, m.o.t. esimerkiksi Johanna Tukiaisen kohdalla. Kyseinen tapaus lieneekin sen verran poikkeuksellinen, ettei kannata toivoa omalta kohdaltaan yhtä suuria.
Jos haluat siltikin päästä pinnalle ja vippibileisiin vetämään ilmaista viinaa sekä Seiskan sivuille pikku-uutiseen (kävit esimerkiksi huoltoasemalla syömässä rasvaisen pikaruoka-aterian), kannattaa tutustua näihin teoksiin. Suhteellisen usein totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Populaarikulttuurissa on käsitelty julkisuutta ja sen lieveilmiöitä mm. seuraavissa erilaisissa yhteyksissä (paino suomalaisessa näkökulmassa):
Kirjat
- BlÃ¥field, Ville & Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007). Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi jokaiselle yläkoulu- ja lukioikäiselle! Kirja sisältää paljon ajatuksia herättävää materiaalia, mukaanlukien teinien omia kommentteja julkisuudesta, idoleista ja muusta asiaan liittyvästä. Kirjassa on hyödynnetty myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen laajaa Big Brother -aiheista tutkimusta, joka toteutettiin ensimmäisen BB-tuotantokauden aikana.
- Guzenina, Maria: Unelmatehdas – Access All Areas (WSOY 2004). MTV-musiikkikanavan entisen juontajan ja nyttemmin myös kansanedustajan avainromaanina mainostettu teos mediamaailmasta, jossa huumeet ovat arkipäivää, koko ajan on kauhea kiire ja kovan kilpailun vuoksi töissään joutuu juonittelemaan ja jättämään yöunet minimiin, jotta pysyy ajan hermolla.
- Metsämäki, Mikko & Mäkinen, Esa: Kuka kukin luulee olevansa 2005 & 2007 (Ajatus Kirjat 2005 & 2007). Ilmaantumalla julkisuuteen asetat itsesi myös arvostelun kohteeksi. Monet osaavat käyttää sitä hyödyksi, ja monia myös kiinnostavat ilkeät juorut ja toisten mokailu. Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen ovat tehneet jo kaksi julkkishenkilöhakemistoa, joissa nimensä mukaisesti tungetaan jauhot julkkisten suuhun. Haluaisitko olla tällaisessa kirjassa, johon olisi painettu tietoja yksityiselämästäsi ja kommentoitu niitä häijyyn sävyyn?
- Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt (Johnny Kniga 2006). Haastattelukirja kertoo suomalaisten nykyrokkareiden asemasta ja mietteistä liittyen paitsi itse musiikkiin, myös uran luomiseen, julkisuuteen, mammonaan ja muuhun asiaan liittyvään. Plussaa maanläheisyydestä – tämä kirja ottanee luulot pois niiltä, jotka kuvittelevat Suomessa muusikkona olemisen jotenkin helpoksi ja tuottavaksi.
TV
- Riitasointuja (Nelosella maanantaisin klo 21, 11.8. alkaen). En ole tästä sarjasta nähnyt kuin mainoksia, mutta odotan kovasti, mitä britit ovat saaneet aikaan Idols-aiheesta, kun näkökulma sarjaan on nimenomaan unelmien murskautuminen ja mediamaailman kriittisyys.
Musiikki
Tämän listan kokosin omien tulkintojeni pohjalta.
- Apulanta – Jumala (levyltä Hiekka, 2002)
- W.A.S.P. – The Crimson Idol (albumi, 1992). Yhtyeen laulaja Blackie Lawless avaa tässä dokumenttihaastattelussa The Crimson Idol -konseptilevyn muutaman kappaleen ideaa. The Idol -kappale on itselleni ollut yksi vaikuttavimmista elämyksistä musiikin parissa, kyseisen biisin tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Koko The Crimson Idol -levyn sanoitukset löydät täältä.
- The Offspring – The Kids Aren’t Alright (levyltä Americana, 1998. Sanat)
- Matti Nykänen – Mäkikotka ja häkkilintu (levyltä Ehkä otin, ehkä en vuodelta 2006)
- Britney Spears – Lucky (levyltä Oops… I Did It Again, 2000. Sanat.)
- Britney Spears – Piece of Me (levyltä Blackout, 2007. Sanat.)
Edustan itse sitä koulukuntaa, joka arvostaa hikisistä ja homeisista treenikämpistä uransa aloittaneita yhtyeitä paljon näitä tähdenlentoja enemmän. Asiasta voi olla montaa mieltä, mitä te sanotte?
Oikein hauskoja hetkiä tosi-teeveen parissa.
On syksy niin ihmeellinen
Päässäni soi tänään rikkinäisen sateenvarjon alla kävellessä tuo lastenlaulu, jota tuli hoilattua ala-asteella enemmän kuin tarpeeksi, siitä otsikko. Valitettavasti kappaletta ei löytynyt Juutuubasta, joten saatte tässä postauksessa tyytyä vain noin miljardiin muuhun YouTube-videoon. ;)
Liian aikaisin alkaneen syksyn kunniaksi tuli mieleeni listailla erilaisia pimeneviin iltoihin sopivia (enemmän tai vähemmän) kulttuurillisia teoksia. Kannattaa nauttia syysflunssaa lievittävän tuoreen inkiväärin, lämpimän kaakaon ja kaulaliinasta suuhun eksyvän nukan seurassa.
Kirjat
Syksyllä hömppäkirjat jäävät vähemmälle ja keskittyminen siirtyy laadukkaaseen tekstiin tai aiheeltaan vakavampiin teoksiin. Toisaalta hömppä vetää puoleensa arjen keskellä, jolloin tulee helposti luettua kaikenlaista elämäntaito-oppaista ihmissuhde-chick-litiin. Luki mitä tahansa, on kuitenkin kiveen hakattu Totuus ja Ainoa Oikea Mielipide, että syksy on lukemisen kulta-aikaa. Kun ei voi enää kesäisessä luonnossakaan tarpoa.
- Tove Janssonin Muumit (ihan mikä tahansa; talveen sijoittuvat kirjat kannattaa tosin säästää talvelle)
- Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004). Päähenkilö on nimeltään Syksy, mutta kirjan tunnelmakin on varsin syksyinen. Tyttö juoksee, kuolema on läsnä, kieli on usvaisen kuulaista ja lehtikasoissa ryvetettyä parhaan syyspäivän tapaan.
- Kontula, Aino: Rexi on homo ja opettajat hullui! – Opettajan päiväkirja (Ajatus Kirjat 2005). Syksyn kunniaksi haluat ehkä palauttaa mieleesi, miltä tuntui olla yläkoulussa, tai ehket sittenkään… Kontulan kirjan yläkoulu on suoranainen tikareilla vuorattu pätsi, jonne ei ihan mielellään astuisi.
- Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) & saman kirjailijan Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005). Juha Itkosen kieli on juuri sopivaa syksyyn: herkkää, tummasävyistä ja koskettavaa. Näitä kirjoja lukee ennen nukkumaanmenoa hehkulampun valossa, kun tuuli vinkuu ikkunoissa. Saattaapa olla, että unohtaa vallan nukkua, sen verran tehokkaasti etenkin jälkimmäisen kirjan maailma imaisee mukaansa.
- Hornby, Nick: Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996) & saman tekijän Alas on pitkä matka (WSOY 2006). Nick Hornbyn kieli on rikasta ja sen lisäksi teksti vilisee herkullisia viittauksia populaarikulttuuriin. Nämä kirjat ovat suosikkejani, molemmissa on herkullinen aihemaailma ja omintakeista, ironista huumoria.
- Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena kustannus 2006). Aimoannoksen laadukasta eskapismia tarjoilee tämä mysteeriromaani. Sen maaginen maailma nappaa mennessään ja itse luinkin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta. Kun illat pimenevät, tapahtuu jänniä juttuja… Jäniksenselkäläinen kylä (sen yhteisöstä puhumattakaan) on tunnelmaltaan varsin kammottava, mutta vetää silti puoleensa juuri sen takia. Äärimmäisen sopivaa syyslukemistoa.
- By, Oddbjørn: Memo – Helppo tapa parantaa muistia (Bazar 2008). Kerrankin niin sanottu self-help-opus, jonka olen kokenut oikeasti hyödylliseksi! Norjalainen opiskelijamiekkonen ja nykyinen muistimestari Oddbjørn By antaa kirjassaan helppoja ja ennen kaikkea toimivia muistinparannusvinkkejä kaikille koululaisista vanhuksiin. Kirjassa on myös runsaasi hyödyllistä materiaalia oppimistekniikkaansa tarkastaville sekä kaikille niille, jotka nauttivat piin likiarvon 1000 ensimmäisen desimaalin muistamisesta. Itse olen tämän kirjan avulla oppinut jo monta matemaattista kaavaa. Ihan hyvä muistaa ne, mutta toisaalta tekisi ihan hyvää oppia myös niiden tarkoitus…
- Kinsella, Sophie: Himoshoppaaja-kirjat (WSOY). Jo viidenteen osaan ehtinyt kirjasarja kertoo täysin epätodellisen tarinan täysin hysteeriseen tapaan täysin shoppailuun seonneesta britti-Beckystä, joka nolaa itsensä joka toisella sivulla ja ostaa ainakin yhden laukun lähes jokaisella. Fiktiivistä tarinaa ostohysteriasta on hauska lukea, etenkin kun se on vedetty näin yli. Jos tarinalla olisi enemmän realistinen sävy, sen lukeminen alkaisi ahdistaa, sillä jos kaikki olisivat yhtä beckymäisiä ostokäyttäytymisessään, maapallomme olisi jo ajat sitten tipahtanut kuolemaan.
Elokuvat
Syksyllä elokuvien pitää olla puhuttelevia ja/tai kannustavia. Kaikki omien kuvioiden pohdiskelut saavat mukavasti pohjaa, kun on ensin katsonut jonkun hyvän elokuvan ja sen jälkeen unohtunut elokuvan tunnelmiin peilaten niitä omaan elämäänsä ja olemukseensa.
- No se Batman – Yön ritari (2008). Kolmestakin syystä: 1) Tunnelma on synkkä ja karu, 2) Jokerin rooli pistää kylmäämään juuri sopivasti ja 3) Kaikki puhuvat tästä elokuvasta tänä syksynä.
- Vuosi nuoruudestani (1999). Tositapahtumiin perustuva kuvaus Susanna Kaysen -nimisen ahdistuneen tytön ajasta 1960-luvun jenkkiläisessä mielisairaalassa. Angelina Jolie sai sivuosa-Oscarin roolistaan vaikeasti häiriintyneenä sosiopaatti-Lisana. Eikä suotta, jos minulta kysytään. Elokuva on ahdistavimpia, joita olen koskaan nähnyt.
TV
Syksyllä television pariin rynnätään suoraan sateesta ja velvollisuuksien väsyttäminä. Silloin tulee helposti valittua kaikkea vähemmän älykästä katsottavaa niiden ikisuosikkidraamojen lisäksi. Televisio tarjoaa tätä nykyä himputisti huonoa tosi-tv:tä, mutta se kieltämättä toimii stressintappajana aina toisinaan. Kun raskaan päivän angstit on selätetty, ehtiikin sitten juuri sopivasti laatudraamojen ääreen.
- Idolsin neljäs tuotantokausi (alkaa MTV3:lla 11.9.). Pakko näitä maineenhakuisia “laulaja”tallukoita on taas kerran kyylätä. Saas nähdä, onko Ari Koivusen nappaama edellisen Idolsin voitto poikinut tälle kaudelle entistä enemmän ärsyttäviä ja noloja “hevi”yrittelijöitä. Kotisohvalta on helppo huudella.
- Eri maiden Huippumalli haussa -tuotantokausia (Pyörivät Nelosella arkisin kuuden aikaan). Luvassa Kanadaa, Australiaa, Iso-Britanniaa ja myöhemmin myös sitä kaikista naurettavinta ja sen vuoksi myös viihdyttävintä, eli jenkkiversiota, ihan uusin jaksoin.) Mallimaailma on kummallinen paikka, ja ehkä vetää puoleensa juuri mahdottomuutensa vuoksi.
- Riitasointuja (Nelosella 11.8. alkaen). Hyvää vastapainoa Idolsille on katsoa fiktiivistä draamasarjaa – aiheenaan tietysti Idols-tyyppisen laulukisan raadollisuus ja unelmien murskautuminen. Odotan tätä kovasti.
- Rooma (toinen tuotantokausi Nelosella 20.8. alkaen). Eeppistä historiadraamaa isolla budjetilla tuotettuna. Kyllähän tätäkin katselee, vaikka jokaiselle historiaa vähänkin lukeneelle tapahtumien kulku on melkoisen ennalta-arvattava…
- Maria! (Nelosella 27.8. alkaen). Maria Veitolan vetämä “räväkäksi” ennakoitu talkshow. Kai tällekin voi antaa vielä mahdollisuuden, tunninpituiseen ohjelmaan mahtunee enemmän asiaa kuin Ylen taannoiseen show’hun, jota Veitola myöskin juonsi.
- 5 kulmaa kosmologiaan (YLE1, 11.8. alkaen). Esko “Parta” Valtaojan keskusteluohjelma kiinnostaa myös “kosmista maallikkoa”, sillä Valtaoja on puhujana karismaattinen ja toivon tähtitiede-ekspertin saavan vieraistaankin irti paljon painavaa sanottavaa. Kun ohjelmaan on kutsuttu vieraaksi esimerkiksi uskontotieteilijä, en voi väittää, ettenkö olisi entistä kiinnostuneempi katsomaan ohjelmaa. Toivottavasti asia on puettu meille tallukoillekin passeliin muotoon.
Musiikki
Yleisesti ottaen omalla kohdallani syksy on suomenkielisen musiikin luvattua aikaa. Perisuomalainen melankolia on autenttisimmillaan, kun taivas itkee vettä valtoimenaan ja stereoissa pauhaa jynkkykitaroin maustettu raskaampi rock, jota värittävät kunnon itkuvirsimäiset sanoitukset, joita vielä on yleensä tulkitsemassa keski-ikää lähestyvä, sinnepäin laulava suomalainen uros. Voilá, tai PERKELE, jos sallitte.
- Viikate – Ei enkeleitä (levyltä Marraskuun lauluja I, 2007)
- Kotiteollisuus – Vieraan sanomaa (levyltä 7, 2005)
- Stam1na – Edessäni (levyltä Uudet kymmenen käskyä, 2006)
- CMX – Minne paha haudattiin (levyltä Isohaara, 2002)
- Mokoma – Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)
Muita syksyn suosikkeja: Brittiläinen melankolian mestariyhtye Anathema (Alternative 4 -levy vuodelta 1998 on virallinen sadepäiväin soundtrack!) sekä tuomiollinen Swallow the Sun, jolta ilmestyy uusi, 35 minuutin teoksen sisältävä levy syyskuussa. Haastattelua aiheen tiimoilta (in English):
Hyvää alkavaa syksyä!
Yksi elämäni kirjoista
Opin lukemaan kuuden vanhana. En muista ensimmäisiä lukukokemuksiani kovinkaan tarkkaan, joten hyppään ajassa reippaasti eteenpäin ja totean, että olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta kirjaa. Asiasta tekee kuitenkin hauskan se, etten oikein osaa luetella lukemiani kirjoja, sillä olen aina onnistunut välttämään “arvostetuimmat” ja “klassikoimmat” kirjat, vaikka olen siis ollut useasti pitkiä aikoja nenä pelkästään kirjassa kiinni. Mistä lie sekin sitten johtuu… Täytyy kuitenkin sanoa, että olen silti vaikuttunut muutamasta kirjasta, toisista aivan äärimmäisyyksiin asti. Muistan kyllä niitä upeita (tai muilla tavoin mieleen syöpyneitä) lukukokemuksia pitkienkin aikojen päähän. Nyt halusin tämän unettoman yön kunniaksi paljastaa teille minuun viime vuosina eniten vaikuttaneen teoksen.
Poikani Kevin (Avain 2005, alkuperäisteos We Need To Talk About Kevin julkaistu vuonna 2003)
Pohjaksi täytyy sanoa, että kirjan kirjoittaja, yhdysvaltalainen Lionel Shriver (s. 1957) löi läpi tällä romaanillaan. Kirja voitti myös arvostetun Orange-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 ja aiheutti siinä ohessa valtaisan mediamylläkän, sillä Shriverin tapaa kirjoittaa perinteisistä perhemalleista ja äitiydestä pidettiin konservatiivisten tahojen toimesta hyvin vääränä ja järkyttävänä petturuutena omaa sukupuolta ja perinteisiä perhearvoja kohtaan. Aivan kuin näillä titteleillä tai koirien haukkumisella olisi mitään merkitystä, sillä kirja toimii jo yksinään, ilman minkäänlaista hypeä ympärillään, erittäin vahvasti ja vaikuttavasti. Itse luin kirjan vuonna 2006, pian sen suomentamisen jälkeen.
Kirja kertoo paitsi keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisperheestä Kevin-poikineen, myös “pahuuden” ilmentymisestä määrittelemättömänä ja käsittämättömänä asiana. Kevin on syntymästään lähtien erikoisen julma ja vaikea tapaus. Hän ei siitä muutu, ja seuraukset ovatkin kammottavat (tai vaihtoehtoisesti hyvin odotettavissa olevat), kun Kevin päätyy kulmakuntia järisyttävään rikokseen. Kirjan maailma on kotikutoisen arkinen ja realistinen, ja ehkä juuri sen vuoksi se herättääkin pohtimaan, mitkä seikat ihmisissä ajavat heitä kohti lopullisia ratkaisujaan, kun kaikki on periaatteessa, ainakin päällepäin, täysin “hyvin”. Ja joskus, vaikka se äärimmäisen vaikelta tuntuukin näinä kyökkipsykologian luvattuina aikoina, ei syitä vain löydy. Silloin ei auta kuin tutkia omaa sisintään, jos sieltä löytyisi syy järkytykselle ja pelolle, joita jotkut henkilöt kokevat tämäntyyppisten tapahtumien äärellä, vaikkeivät ole millään tavalla kytköksissä uhreihin henkilökohtaisella tasolla.
Shriverin kirja on taidokkaasti ja erittäin brutaalisti rakennettu tapaus. Yli viisisataasivuinen kirja hätkähdyttää aluksi, mutta suosittelen silti paneutumaan siihen ja lukemaan sen tasan tarkasti alusta loppuun, kronologisessa järjestyksessä. Jokainen arkinen pahuuskuvaus ja muu verkkainen selvittely saa lopussa syyt ja seurauksensa, jotka yllättivät ainakin itseni aivan täysin. En voinut olla ahmimatta kirjaa 250 sivun päivävauhdilla, niin hämmentynyt olin aluksi kuvailun paljoudesta, ja lopulta en vain voinut lakata lukemasta sivuja niiden viiltävien tapahtumien vuoksi. Kun pääsin kirjan loppuun, en voinut muuta kuin ensin olla aivan hiljaa pitkän tovin ja sitten päästää järkytyksen kyyneleet vellomaan ulos kyynelkanavistani. En oikeastaan loppujen lopuksi osaa edes sanoa, mikä minua kirjassa niin paljon liikutti, mutta se todellakin kolisi luissa asti, sen verran kovat kylmät väreet koin. Tällaiset reaktiot ovat jopa minunlaiseni herkkistelijän kohdalla harvinaisia, joten veikkaan, että tässä kirjassa on oikeasti jotain erityistä. Ehkä eniten hämmensi se seikka, että samastuin Keviniin hänen äitinsä sijasta.
Viimevuotiset kouluissa tapahtuneet murhat nostivat tämänkin kirjan jälleen ajankohtaiseksi teokseksi. Missä mennään toistuvasti vikaan, vai voiko kukaan ennaltaehkäistä nuorta raivoa, angstia, epätoivoa, mitä ne väkivaltaisuuden laukaisevat tunteet sitten lopulta ovatkaan? Voiko ihminen oikeasti vain kertakaikkisesti syntyä normatiivisesti “kieroutuneena”? Onko äidinrakkaus aina täysin vilpitöntä ja ehdotonta, voiko omaa lastaan oikeasti inhota? Muun muassa tällaisia kysymyksiä tämä kirja minussa herätti, ja se toimiikin hyvänä pohjana omille pohdinnoille, sillä Shriver toden totisesti haastaa pohtimaan, muttei anna lainkaan valmiita, eikä etenkään helppoja vastauksia. Kirjan maailmaan ei todellakaan halua palata, mutta silti siitä ei pääse eroon. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se koskettaa vielä päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosienkin päästä. Ja siinä Poikani Kevin onnistuu.
Suosittelen kaikille, myös muille heikkohermoisille.
Lisätietoa kirjasta kustantaja Avaimen sivuilta.
