Sadonkorjuuta viihdemaailmassa
Muistatko vielä, kun Pertti “Spede” Pasanen kuoli? Entä, kun tieto Heath Ledgerin tapaturmaisesta kuolemasta tuli julkisuuteen? Kuulitko, että David Carradine kuoli hotellihuoneeseensa niin ikään tapaturmaisesti? Ja jos taaksepäin mennään, prinsessa Diana, Elvis, James Dean, Kurt Cobain, River Phoenix sekä kaikki, jotka unohdin (kuten esim. John Lennon)… Sieltä ne tulivat ja tuonne ne hävisivät. Byy-hyy.
Tänään viihdemaailma on kohdannut (ainakin) kaksi kuolemantapausta.
Michael Jackson 1958-2009
Michael Jackson – Thriller (samannimiseltä levyltä, 1982)
Oli miehestä, hänen nenästään, lapsistaan, muista lapsiin liittyvistä asioista, Neverlandistaan, ihonväristään tai muusta mitä mieltä tahansa, niin fakta on se, että kyseinen mies on tehnyt levyn, joka on myynyt tähän päivään mennessä eniten maailmassa (Thriller, lähteenä eri uutispalvelut sekä Wikipedia). Siihen ei näköjään kovin moni pysty, etenkin kun miettii levyn julkaisuvuotta. Tarkemmat tiedot kuolemasta ovat vielä epäselviä, mutta Jacko kuoli mitä ilmeisemmin sydänkohtaukseen 50-vuotiaana, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että hänen 50 keikkaa kattavaa kiertuettaan ei tulla näkemään. Eikä sitä nenää.
Farrah Fawcett 1947-2009
Charlien enkeleiden tähti sairastui paksusuolen syöpään ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Sinnikkäästä taistelusta huolimatta tähti menehtyi syövän uuvuttamana 62 vuoden iässä. Hän ehti mennä kihloihin pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa, mutta suunniteltuja häitä ei ehditty toteuttaa. Charliella on nyt enkeli vähemmän, koska yksi niistä muuttui enkeliksi. Öh.
Millaisia tuntoja nämä uutiset sinussa herättävät? Ärsyttääkö median pateettisuus? Miksi kuolleista tulee aina pyhimyksiä? Kuka lohduttaisi Nyytiä? Itkettääkö? Huvittaako? Eikö herätä mitään tunteita?
Over and out, beat it.
Mauttominta hetkeen – Jippu coveroi Kotiteollisuutta
Kotiteollisuus, tuo Lappeenrannan lahja suomenkieliselle junttarockille, julkaisi vuonna 2006 kahdeksannen levynsä nimeltä Iankaikkinen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut.
Jippu, tuo vuonna 2006 esikoislevynsä julkaissut herkkä lauluntekijätär ja laulajatar ja kovia kokenut taiteilia (sic) julkaisi tänä vuonna kakkosalbuminsa Kuka teki minusta tän naisen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut, ja kyseinen kappale on cover yllämainitusta Kotiteollisuuden kappaleesta.
Ja anteeksi vain, mutta… Voiko mauttomampaa olla? Gospel-kuoro ja avoin ylistyshenkisyys ottavat kyllä sydämestä. Aivan väärällä tavalla, tosin. Okei, ihan omaperäinen tulkinta ja siitä Jippua onkin pakko kiitellä, mutta..! Tuo video – etenkin sen loppupuoli – on jotain suhteellisen kuvottavaa. En oikeastaan osaa edes perustella, miksi niin ajattelen. Voin toki aina yrittää.
Jippu mainitsi taannoisessa Popkultin uskontoaiheisessa jaksossa, että Kotiteollisuus on hänen gospelbändisuosikkinsa. Jippu on myös kertonut, että hänellä on ollut todella rancca elämä, joka on tehnyt hänestä Jeesuksen kärsimystä arvostavan ihmisen. Kivat Jipulle, mutta voi tätä myötähäpeän määrää. Tuo musiikkivideo niin sanotusti kruunasi kaiken – facepalm-efekti on taattu. Alkuperäisen kappaleen lakonisesta ja maanläheisestä otteesta on siirrytty ylistykselliseen, verkostomarkkinointihurmiota lähestyvään happyhappyjoyjoy-tanssiin.
Tuli jostakin syystä tuosta videosta mieleen ihan männävuosien näennäisen huoleton, mutta oikeastaan todella ahdistava tv-draamasaippua Enkelin kosketus, jossa enkelit ilmaantuivat ahdistuneiden ihmisten luokse kertomaan, että Jumala rakastaa heitäkin, vaikka he olivat kadottaneet elämänhalunsa, ja lopulta ahdistuneet ihmiset tunsivatkin lämmön sydämessään ja hallelujaa, missio oli taas kerran enkeleiden osalta täytetty. Yle esitti sarjaa riemuksemme suhteellisen monta vuotta uusintoineen päivineen.
Että tuota siis että tuota niin kyllä juu aivan.
I cry when Avril deserves to…
Tämä synkkä syyskuu näemmä saa minut (ainakin aihevalinnoista päätellen) hieman ärsyyntyneeksi. No, eiköhän jatketa samaa linjaa. Olen käsitellyt cover-kappaleita ennenkin, ja aion tehdä niin jatkossakin. Tykkään tutkia näitä, se on useimmiten varsin viihdyttävää.
Tällä kertaa tosin törmäsin johonkin suhteellisen surkeaan. Avril Lavigne yritti coveroida System of a Downin Chop Suey! -kappaletta – paino sanalla yritti. Ei näin, sopiiko?
Alkuperäinen kappalehan on siis tämä taannoinen jättihitti omintakeiselta yhdysvaltalais-armenialaisrokkibändiltä System of a Downilta, ja se kuulostaa tältä:
(levyltä Toxicity, 2001)
Avril Lavigne on puolestaan kyseenalaista mainetta kerännyt entinen purkkapunkkari, nykyinen aikuistunut nuori nainen, ja hän pilaa kappaleen unohtamalla sanat, huutamalla ja olemalla muutenkin melkoisen vaivaannuttava. Kuunnelkaa erityisen tarkkaan bändin ja yleisön reaktiota, jotka ovat tästä klipistä kuultavissa:
(Keikalta ilmeisesti vuonna 2007.)
Kokoonpano olisi voinut esimerkiksi kerran ennen esitystä harjoitella kyseisen kappaleen läpivientiä…
Hmmph.
Tärkeitä miksi-kysymyksiä!
Joskus jonkin sortin viihde”uutisia” tulee selattua, vaikka niiden tärkeys ja informaatioarvo lähentelevätkin sukkahien aromien analysoinnin vastaavia tasoja. Usein nämä uutiset tuntuvat toistavan itseään, ja olenkin miettinyt muutaman kerran “miksi?” Ajattelin listata nämä minua askarruttaneet kysymykset ihan yhdeksi listaksi tänne, esimerkiksi sen varalta, että joltakulta löytyisi vastauksia. Tässä siis (vahvasti kärjistettynä, yleistettynä ja dramatisoituna):
- Miksi miljonäärijulkkikset eivät juuri koskaan ota avioehtoa? Paul McCartney joutui maksamaan Heather Millsille ihan helvetisti rahaa (23,7 miljoonaa puntaa, eli päälle kolmekymmentä miljoonaa euroa)
- Miksi julkkikset tatuoivat rakkaansa nimen ihoonsa ja vieläpä melko lyhyen ajan jälkeen suhteen alkamisesta? Viimeksi näin taisi tehdä Keith Urban, näyttelijä Nicole Kidmanin mielitietty.
- Miksi julkkikset ottavat Botoxia huuliinsa? Onko “muhkeahuulisuus” oikeasti niin tärkeää, että sen vuoksi pilataan ulkonäkö joskus kokonaan?
- Miksi 27-vuotiaina kuolleista muusikoista ja näyttelijöistä tulee lähestulkoon uskonnollisia ikoneja?
- Miksi Bruce Springsteen on vieläkin pinnalla?
- Miten Amy Winehouse on vieläkin elossa?
- Miksi julkisuudenhenkilöt menevät niin mielellään Afrikkaan poseeraamaan köyhien ja nälkään kuolevien lasten viereen ja seuraavalla viikolla ostavat kymmenen miljoonan dollarin talon Hollywoodista?
- Miksi Jussi69 sheivaa genitaalialueensa ja pitää vielä ihan liian matalavyötäröisiä nahkapöksyjä? Samaan syssyyn voisi kysyä, miksi Jyrki69 laulaa matalammalta kuin miten hänen olisi äänelleen sopivasti luonnollisinta?
- Miksi 7 päivää -lehti laittaa sivuilleen kuvia julkkisten roskisten sisällöistä? Kiinnostaako jotakuta oikeasti, mitä kuukautissuojamerkkiä Jennifer Aniston käyttää?
- Miksi ihmiset oikeasti hakeutuvat Big Brotheriin? Onko olemassa mahdollisia muita, kenties syvempiä syitä, kuin raha ja/tai julkisuus?
- Miten Coldplay voi kenenkään mielestä olla hyvä livebändi, kun ainakin keikkatallenteilla bändi on näyttäytynyt yhtä eläväisenä kuin tylsistynyt kirjolohiparvi? Ja miksi Chris Martin esiintyy niin… höhlästi?
- Miksi suomalaisten raskasrockbändien pitää ympätä dvd-julkaisuilleen kännisekoilumateriaalia? Ei sillä, etteikö sellainen voisi olla viihdyttävääkin katseltavaa, mutta toisaalta meininki on usein niin pöljää, että katsojaakin nolottaa. Mikä on se pointti?
- Miksi nuoriin vetoavista kirjailijoista (muistakin kuin J.K. Rowlingista) ei ole juuri koskaan henkilöhaastatteluja oikeastaan missään nuorten suosimassa lehdessä? Vai eikö nuoria kiinnosta mitkään muut kirjat Pottereiden lisäksi? Voi ei, se olisi aika surullista.
- Miksi Slayer käy Suomessa ilmeisesti kaksi-kolme kertaa joka vuosi? Tänä vuonna he ovat vielä eksymässä Pohjolaan Unholy Alliance 2008 -kiertueensa kanssa yhdessä Triviumin, Mastodonin ja Amon Amarthin kanssa. Sitä ennen tämä varsin (ainakin 80-luvulla) mainio bändi kävi ilonamme ja riemunamme heinäkuun Tuska-festareilla. En itse asiassa kykene muistamaan, oliko näiden pieksijöiden Tuskaa edeltänyt Suomen-keikka tämän vuoden puolella… Eikä Googlekaan auttanut, sniif.
Mutta ennen kaikkea:
- MIKSI KETÄÄN KIINNOSTAA MIETTIÄ TÄLLAISIA?!
E-Type – Life (levyltä Euro IV Ever, 2001)
Yksi televisiohistorian vaivaannuttavimmista kohtauksista?
Jos perussaippuasarjojen (kuten esimerkiksi Kauniit ja rohkeat) jaksoja leuka-Ridgeineen, ikinuorine Brookeineen sekä dramaattisine katseineen ei lasketa, voisin veikata, että tämä synnytyskohtaus 90-luvun menestyssarjasta Tohtori tuli kaupunkiin (Doctor Quinn, Medicine Woman, 1993-1998) on yksi vaivaannuttavimmista televisiosarjakohtauksista ikinä. Katsokaa nyt itse (jos kykenette…)!
Okei, sarja on voittanut Emmyjä ja sitä on kiitelty ja hehkutettu kovasti, mutta ööh… Dr. Mike (Jane Seymour) ja Joe Landon esittämä inkkari-Sully menevät tässä kohtauksessa hieman yli äyräiden. Miksi kohtauksen pitää ensinnäkin kestää yli yhdeksän minuuttia? Onko tuota kaikkea ähinää ja puhinaa oikeasti pakko näyttää noin kauan?
En ole synnyttänyt enkä ollut mukana kenenkään muunkaan synnytyksessä, joten en voi sanoa, kuinka realistista tuollainen ääntely oikeasti on, mutta ainakin katsojalle tulee selväksi, että kipeää tekee. Eihän siinä. Se tosin olisi käynyt selväksi paljon vähemmälläkin.
Seuraavaksi päästäänkin ihmettelemään synnytyspaikkana toimivaa ihanan puun edustaa. Melko romanttisessa hengessä tunnutaan näytettävän tuollainen puun katveessa synnyttäminen. En tiedä, mutta voisin veikata, että tuollainen hiekkaisa(kin) maaperä ei välttämättä ole kaikista otollisin erinäisten paikkojen tilaa ajatellen. Mutta mitäs pienistä… Voisi tosin kuvitella, että synnytystä edeltänyttä ähinäpuhina-”realismi”linjaa olisi jatkettu vähän kunnianhimoisemmin itse synnytykseenkin.
Ja tuo vauva… Nauhalta värisevät itkut, epäluonnollisen puhdas ja liian isokokoinen vauva sekä Jane Seymourin kahden pennin jeesus -hymy eivät suinkaan tuo kohtaukseen herkkyyttä ja liikuttavuutta, vaan pikemminkin tahatonta koomisuutta ja ällötystä. Kyseessä oli sentään eräänlainen lääkärisarja, kai nyt edes vauva olisi voinut olla vähän autenttisemman oloinen heti synnyttyään! No joo, ehkä ne eritteet ja muu möhnä olisivat rikkoneet sarjan lämminhenkistä tunnelmaa vähän liikaa.
“JUST HOLD ME!” – Dr. Mike Sullylle. Hetken päästä nainen otti miehekkeensä päästä kiinni.
Kun julkkiksesta tulee laulaja…
Jotkut näyttelijät ja juorulehtijulkkikset huomaavat tietyssä vaiheessa uraansa, että oma tähti alkaa epämiellyttävästi sammua ja yleisön kiinnostus omaa pärstää kohtaan laantua. Silloin täytyy ryhdistäytyä ja tehdä jotain, jotta saisi taas nimensä santaan ynnä muuta hauskaa. Toisinaan myös agentit tyrkkäävät (yleensä nais)tähdistä laulajia, tosin tämä ilmiö lienee yleisempi Ameriikanmaalla, Suomessa kun tämä agenttihomma on (onneksi?) aika olematonta. Mutta voi eläkevakuutus sentään, miksi näiden tähtösten laulu-uran pitää olla liian usein aivan käsittämättömän korni ja myötähävettävä? Halusin jakaa nämä “helmet” kanssanne.
Paris Hilton – Stars are Blind (levyltä Paris, 2006)
Önngngng. Kirjat, elokuvat ja hajuvedet eivät tainneet riittää täyttämään bisnesjuurisen Paris Hiltonin uratoiveita. Naikkosen urasta laulajana ei ole sittemmin kuultukaan, vaikka hän perusti ihan oman levy-yhtiönkin, Heiress Recordsin. Miksiköhän…
Hayden Panettiere – Wake Up Call (2008)
Aargrhrghrg. Heroes-sarjassa loistanut teini-Hayden on lähtenyt Paris Hiltonin viitoittamalle tielle turhanpäiväiseksi pop-laulajaksi. Kappale on vain niiin… tylsä! Ja videokin on suhteellisen mauton.
Salarakkaat – Salarakas (levyltä Salarakkaat, 2005)
Tajusitteko, salarakkaat! SALARAKKAAT! Martina Aitolehti ja Marika Fingerroos ovat totisesti pistäneet itsensä kaupaksi. Kappale on ehkä surkeimpia tekeleitä hetkeen, eikä tyttöjen lauluduo ollutkaan – jostain kumman syystä – kovinkaan pitkäikäinen. Tyttöjen laulu-ura ilmeisesti katkesi niihin kuuluisiin “henkilökohtaisiin erimielisyyksiin”. Musiikillisia erimielisyyksiä tuskin ehti edes syntyä…
Tässä vielä kammottava “live”-esiintyminen Maikkarin takavuosien Ruben & Joonas -talkshow’sta, jossa Martina ja Marika tulkitsevat ah, niin kornisti yhdeksänkymmenluvun yhden hitin ihmeen, Mascaran, yhtä hitti-ihmettä, eli Erittäin hyvä ellei täydellinen -kappaletta (samannimiseltä levyltä vuodelta 1997):
Esiintymisen onnistumispisteet -100. Myötähäpeäpisteet +100.
Suutari pysyköön lestissään jne.? Tosin herää kysymys, mitä esimerkiksi Parisin ja Suomen tirppasten sitten pitäisi tehdä…
Säännön vahvistava poikkeus
Scarlett Johansson – Falling Down (levyltä Anywhere I Lay My Head, 2008, jolla Scarlett tulkitsee Tom Waitsin kappaleita)
Scarlettin albumi – vaikka se sisältääkin pelkkiä Tom Waits -covereita – osoittaa, että näyttelijäkin voi olla kunnianhimoinen laulaja. Hienoa tulkintaa. Scarlettilla on kauniin vahvanrosoinen ääni. Jään mielenkiinnolla odottelemaan lisää tuotantoa Scarlettilta.
Onks tää sitä seksiä heeeeeeei?
Musiikkivideoissa on olemassa eräs helppo markkinointikeino: seksi. On kuitenkin seksiä ja seksiä. Verratkaapa:
Nancy Sinatra – These Boots Are Made for Walking (samannimiseltä singleltä vuodelta 1966)
Upea kappale upealla videolla, josta löytyy ihanaa ajalleen ominaista glamouria, tyylikkyyttä ja musiikille annettua tilaa, sekä tietty myös tietynlaista naiviutta ja kömpelyyttä. Vaatteet ovat tyrkyhköjä vain alaosastaan ja naisetkin voivat katsoa videota tuntematta itseään halvoiksi makkaroiksi (vaikkakin Nancyn karisman rinnalla monet kalpenevatkin). Okei, se jumppakohtaus on vähän “eh, mitä?” -luokkaa, mutta muuten videossa on mielestäni kiva tunnelma.
Jessica Simpsonin versio samasta kappaleesta (vuodelta 2005. Julkaisun nimestä ei mitään tietoa, sillä valitettavasti kaikki neidistä löytämäni tieto oli ympätty todella huonosti toimiville sivuille, joissa tuntui olevan musiikista kirjoitetun informaation sijasta kaikkea muuta krääsää oman koneeni suoritustehoille sopimattoman paljon.)
Mitä *****ttiä Jessica Simpson(in markkinakoneisto) on oikeasti ajatellut?! Aaargrhrrhgr, tällä hetkellä hyvän musiikin ystävää hajottaa ja huolella. En sattuneista syistä osaa sanoa, onko Jessica seksikäs, mutta ainakin hänestä puuttuu täysin Nancy Sinatran glamour. Katsokaa vaikka itse, miten halvaksi voi itsensä tehdä. Eikä sekään välttämättä väärin ole, mutta onko pakko viedä samaan alelaariin yksi omasta mielestäni maailman hienoimmista kappaleista? Voi yhyy.
Kun kappaleen videolta löytyvät KAIKKI seuraavat kliseet (suhteellisen kronologisessa järjestyksessä):
- Nopeasti kaahaava, hieno auto
- Punaiset nahkakengät
- Lanneliike
- “Hottis” tarjoilija (no hei Jessica!)
- Lähinnä vyötä muistuttavat minishortsit
- Shakiramainen perseenheilutus
- Baari
- Pöydällä tanssiva tarjoilija (no hei Jessica!)
- Pari väkinäistä hillbillyä
- Väkivaltaa
- Huutosakkimainen taustatanssijaryhmä
- Lato
- Bikinit
- Bikineissä autoa pesevä akka (no hei Jessica!)
+ Elämää nähnyt keski-ikäinen cowboy, jonka rooli jäi vähän epäselväksi,
pistää vain miettimään, voiko enää laskelmoidumpaa olla. Aargh. Kappale on lisäksi tehty ihan liian läpinäkyvällä copypaste-meiningillä hyväksikäyttäen edellisen kappaleen mainetta ja suosiota, ja kun tähän vielä yhdistää hyvin ohueksi vedetyt vokaalit (vaikka no-hei-Jessicalla skaalaa tuntuisikin riittävän), voidaan mielestäni ihan oikeutetusti ojentaa Simpsonille pysti noloimmasta esityksestä aikoihin.
Toisaalta, kuten Pieniä poimintoja cover-kappaleista -postauksessani taannoin määrittelin, hyvä cover “–on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään”. Ja sitten puoletaan tätä kompensoiva toisaalta-huomio: “Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla.” Niinpä niiiiiin.
Ei näin. Ja kuin kohtalon ivasta radiossa alkoi juuri soida Vesa-Matti Loirin cover-versio eräästä Suomi-rockin hitistä. (Jos tämä lause ei auennut, vilkaise tuota ylempänä linkkaamaani cover-poiminta-postausta.)
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille (vaikken olekaan täysin varma, mikä päivä tänään on…)!
Mistä on huumorintajumme tehty? Olli Hokkasesta ja kahden kilon siiasta?
YouTube nostaa toisinaan hämmentäviäkin juttuja suorastaan kaikille tutuiksi ilmiöiksi. Jos muistatte esimerkiksi Kola-Ollin…
Parikymppisen nuorukaisen lievähkösti nolo epäonnistuminen television ennätyskilpailussa johti YouTube-videon räjähdysmäiseen leviämiseen ympäri internetiä ja ihmisten mieliä ja lentävien lauseiden, kuten Ei pysty ja Liian hapokasta syntyyn sekä myöhemmin myös paitoihin, mukeihin, Kola-Ollin haastatteluihin ja ilmeisesti myös miehen työllistäytymiseen elokuvaohjaajana. Myöhemmin mies myös onnistui tavoitteessaan juoda paljon kolajuomaa ihan helvetin nopeasti.
Uusin megahitti taitaa olla jo tämä epämääräisen suuret mittasuhteet vitsinä saanut siikavideo:
Jo lähemmäs 284 000 katselukertaa, ja lisäksi jo mm. Muumi-remix samasta pätkästä:
Mikä näissä oikeasti naurattaa noin älyttömän pitkään ja paljon? Haluaisiko joku vähän selventää? Itsekin tosin olen Ennätystehtaan jaksolle nauranut, sillä mielestäni on vain ihan kirpeän hauskaa, jos suora lähetys menee jotenkin pieleen, sillä on hienoa seurata ruudussa möllöttävien ihmisten totaalista (nauruun) hajoamista sekä tilanteen korjaamisyrityksiä. Mitä se kertookaan minusta? Jaa-a. Sen sijaan siikavideon hauskuutta en vain tajua.
Ps. Taipuuko sana ’siika’ oikeasti otsikonmukaisesti?
Festaritunnelmia IV: Tuska Open Air 2008, sunnuntai
Sunnuntaina festariväsymys alkoi jo toden teolla näkyä. Alue ei totta puhuakseni enää tuntunut yhtä houkuttavalta kuin aiempina päivinä ja niukat yöunet näkyivät jälleen kerran naamassa ja pääkopassa. Valuimme kuitenkin jälleen kaverini kanssa hyvissä ajoin paikalle. Halusin nähdä Korpiklaanin (tein sitten sen lopullisen päätöksen korpisoiden kuninkaiden hyväksi) ja kaverini puolestaan Jenkkilän nimellä paiskatun death metal -nousukkaan, Job for a Cowboyn. Noh, meitäpä ja paria muutakin paiskattiin sitten vallan hämmentävillä uutisilla: Korpiklaanin esiintyminen oli peruttu heidän soittotekniikkansa juututtua Belgiaan(!), ja Job for a Cowboy joutui heittämään instrumentaalikeikan, sillä heidän laulajansa oli saanut jonkinlaisen keuhkoinfektion ja oli ehdottomassa musiikintahtiinääntelykiellossa. Kunnia bändille keikan läpiviemisestä, vaikka laulaja uupuikin.
Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.
Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.
Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti… Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa…
Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään… Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, “saatana vittu kippis” -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.
Illan ja koko tämänvuotisen “Mega-Tuskan” päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja “yeah dude awesome” -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.
Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt… Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.
Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä…) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa…
Primordial – Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)
* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.
