Elokuvaelämyksiä IV & V: Musta jää & Miehen työ – Suomi-elokuvan pelastajat?
Katsoin taannoin perättäisinä iltoina ennen nukkumaanmenoa kaksi viime aikojen ehkä kehutuinta Suomi-elokuvaa, nimittäin vuodelta 2007 peräisin olevat Petri Kotwican Mustan jään sekä Aleksi Salmenperän Miehen työn. Molemmat ovat kahmineet paljon palkintoja kansainvälisestikin, ja niitä on kehuttu paljon suomalaisessa mediassa. HUOM! TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA MOLEMMISTA ELOKUVISTA. ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, JOS ET HALUA TIETÄÄ YKSITYISKOHTIA ELOKUVIEN SISÄLLÖSTÄ.
Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.
Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.
Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.
Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.
Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.
Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä
Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.
Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…
Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.
Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.
Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä
Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.
Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)
Aaliyah kuoli lentoturmassa vuonna 2001 + muita vastauksia hakukoneen kautta blogiini päätyneille
Koska WordPress.com on niin hyvä bloggauspalvelu, näyttää se kaikenlaisia koukuttavia tilastoja blogistanian ihmemaailmasta omaan blogiini tietenkin keskittyen. Näiden statistiikkalistojen seasta näen myös, millaisten Google-hakusanojen takaa ihmiset ovat löytäneet blogiini. Olen nyt niin monta kertaa harmitellut, etteivät ihmiset mitä ilmeisemmin ole löytäneet vastausta joihinkin tarkkoihin kysymyksiinsä, että päätin helpottaa “omantunnontuskiani” (jos hitusen liioitellaan…) ja selvitellä vastauksia hakusanoihinne. Vaikka jouduinkin spekuloimaan ihmisten ajatusten kulkua tätä postausta kootessani, toivon, että näistä on jotain hyötyä edes jollekin. :)
HAKUSANA 1:
“laulajatar, lentoturma 2006″
Ettei hakija sattunut tarkoittamaan Aaliyahia? Kyseinen 22-vuotias r’n'b-tähti ja aloitteleva näyttelijä menehtyi yhdessä kahdeksan muun henkilön kanssa lentoturmassa vuonna 2001, kun kuvausryhmä matkusti liian raskaasti pakatulla pienoislentokoneella, jota ohjannut henkilö oli huumeiden vaikutuksen alaisena. Aaliyahin “tärkeimmäksi” näyttelijäntyöksi jäi Akashan rooli Anne Ricen kirjaan perustuneessa Kadotettujen kuningatar -elokuvassa (2002). Leffaa tähditti myös muun muassa Stuart Townsend, ja sen soundtrackista vastasi Korn-yhtyeen Jonathan Davis. Ps. Täytyy sanoa, että kyseinen leffa on naurettavan surkea. Yliyritystä, yliyritystä. Stuart Townsend on tosin ihanan kalpea ja rokkikohtaukset ovat sinällään ihan kivoja (eli aika huonoja), mutta leffa on vain niin… kökkelö.
Tässä Aaliyahin Rock the Boat -musiikkivideo, jonka kuvauksiin lentoturmakin liittyi. Kappale löytyy vuonna 2001 julkaistulta levyltä nimeltä Aaliyah:
HAKUSANA 2:
“house of rock bret jes poison“
Rokkarille morsian -sarjan englanninkielinen nimi oli Rock of Love, House of Rock oli puolestaan brittiläinen satiirinen animaatiosarja edesmenneistä rokkareista. Jos hakija mietti, onko Rokkarille morsian -sarjan rokkari Bret Michaels (Poison-yhtyeestä) vielä yhdessä sarjan voittaneen Jesin kanssa, vastaus on, että ei. Jesillä ei kuulemma ollut tarpeeksi tunteita Bretiä kohtaan. Sarjasta nähdään Suomessa vielä tulevana sunnuntaina reunion-jakso, jossa Bret ja naikkoset käyvät läpi sarjan kulkua talk show -hengessä. Sarjasta ollaan pykätty myös toinen tuotantokausi, ja ilmeisesti vielä kolmattakin ainakin suunnitellaan kovasti. Nämä tiedot kertonevat omaa kieltään löytyneistä tyttöystävistä.
Pieneksi triviatiedoksi, jonka bongasin sarjaa käsitteleestä Wikipedia-artikkelista (HUOM! SPOILEREITA!), voisin mainita, että Rokkarille morsian -sarjan kuvauspaikkana toiminutta taloa on aiemmin käytetty America’s Next Top Model (Huippumalli haussa) -sarjan viidennen tuotantokauden kulisseina.
Lue lisää Rokkarille morsian -sarjasta täältä. HUOM! SPOILEREITA!
Lue lisää House of Rock -animaatiosarjasta täältä.
House of Rock on myös rokkibaari Kouvolassa.
HAKUSANA 3:
“suomennos [kappaleen nimi]“
Kovasti ihmiset tuntuvat etsivän suomennoksia erinäisiin kappaleisiin. Koska olen itse ihan hirmuisen innostunut sekä suomen että englannin kielistä, ajattelin, että voisin suomennella iloksenne joitain kappaleita joskus, sillä se on oikeasti aika hauskaa hommaa (olenko omituinen?) ja lisäksi kartuttaa mukavasti sanavarastoa molempien kielten kohdalla, sillä jotkut ilmaukset suomentuvat sanatarkkoina niiiin tyhmiksi, että jonkinlaisiin toimenpiteisiin on päädyttävä. Saattaa siis olla, että kokoan tänne jossain vaiheessa suomentamiani kappaleita. :)
HAKUSANA 4:
“riitasointuja-sarjan tunnari”
Tätä on etsitty monesti, myös kakkosjakson laulukohtausten kappaleita on haettu. Yritin eräs päivä tutkia ja tonkia niitä intterwebsien ihmemaasta, mutta täytyy sanoa, että se oli äärimmäisen vaikeaa (itse asiassa kyseinen toimenpide vei aikaa niin paljon, että jouduin jättämään homman kesken yöunien puskiessa päälle.) En siis löytänyt mitään tietoa sarjan teemabiisistä sen enempää kuin itse sarjassa soineista kappaleistakaan, vaikka kuinka selailin läpi Wikipediat, Googlet ja IMDb:t.
Suosittelenkin ihmisille, jotka haluavat tunnistaa kappaleita, seuraavanlaista toimintaa: Kun bongaatte jonkun kivan kappaleen, yrittäkää painaa siitä sanoituksia, tai ainakin niiden osia, mieleenne. Google kyllä tunnistaa suhteellisen helposti hakemanne, jos laitatte hakusanaksi vaikkapa pätkän “i am social butterfly lyrics“. Silloin eteenne pälkähtää vaihtoehtoja, joista voitte bongata vaikkapa juuri tuon Kim Heroldin tänä vuonna julkaistun Social Butterfly -sinkun, joka muuten on edelleen yhtä ärsyttävä:
Sanoituksia hakiessa kannattaa aina ensin koittaa laittaa perään englanninkielistä lyrics-sanaa suomiväännösten, kuten “sanoitus”, “sanat”, “lyriikat” sijasta, etenkin englanninkielisten kappaleiden kohdalla.
Hyviä lyriikkasivustoja ovat mielestäni esimerkiksi suomenkielinen Lirama sekä metallisanoituksia kokoava DarkLyrics.
HAKUSANA 5:
“[sarjan/leffan nimi], juonipaljastuksia”
Ensinnäkin kannan jälleen korteni kekoon asian tiimoilta ja sanon, että en ymmärrä ihmisiä, jotka haluavat tietää suosikkisarjojensa (tai muidenkaan) tulevia tapahtumia etukäteen – sehän vie pohjan sarjojen, ja etenkin leffojen, seuraamiselta, jos tietää jo etukäteen, että nuo menevät kohta panemaan ja sitten tuo nainen jättää tuon miehen tuon uuden komean miessivuosahahmon vuoksi, vai olenko ymmärtänyt jotain ihan väärin? Taidan kuulua niihin ihmisiin, jotka vahtaavat suosikkisarjojaan vähän turhankin intensiivisesti ja “tosissaan”… Mutta noh, asiaan.
Juonipaljastuksia englanninkielisten sarjojen/leffojen osalta kannattaa etsiä esimerkiksi IMDb:stä, niiden virallisilta sivuilta tahi erilaisilta fanisivuilta. Googlea kannattaa myös hyödyntää syöttämällä hakukenttään sarjan englanninkielisen nimen lisäksi myös esimerkiksi seuraavia sanoja “plot“, “screenplay“, “series“, “spoilers“. Näihin tosin vaaditaan yleensä myös, että lukija kykenee lukemaan ja ymmärtämään engelskaa.
Kaikille spoilaamisesta kiinnostuneille voisin suositella Threadless.comin Spoilt-paitaa, jonka hurmaava etumus aiheuttanee varmasti monenlaisia reaktioita tietyissä ihmisissä. Paino sanalla voisin, sillä paita on tällä hetkellä loppuunmyyty. Linkin takaa pääsee kuitenkin tutkimaan paitsi paidan painatusta, myös niitä satoja muita loistavia printtejä, joita kyseinen jenkkipulju myy dollarin kurssia huomioon ottamattakin varsin edukkaasti. Shopatkaa ja laittakaa Suomessa satamaan jatkuvasti enemmän (tämän piti olla viittaus lentokonerahtaamiseen, mutta se taisi ontua melko paljon).
Ps. Päivän kappale:
Manowar – Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Elokuvaelämyksiä II & III: Paris Hilton vastaan Heath Ledgerin Jokeri
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Ugh, olen edelleen puhunut.
Elokuvaelämyksiä I: Control, 2007
Katsoin pari päivää sitten Joy Division -laulaja Ian Curtisista kertovan, vuonna 2007 valmistuneen Control-elokuvan. Anton Corbijnin ohjaama sekä Deborah Curtisin (Ianin leski) käsikirjoittama brittielokuva oli taas yksi niistä pienistä suurista elämyksistä, jotka liikuttavat. Katsoin elokuvan pimeässä huoneessa yhdessä äitini kanssa, joka normaalisti on kiinnostunut toisenlaisista elokuvista (esimerkiksi suomalaisista ihmissuhdedraamoista). Itse taas koen tämän tyylilajin (kuolemaa, rokkia ja inhorealismia yhdessä paketissa) elokuvat sydäntäni sykähdyttäviksi. Oli siis varsin mielenkiintoista katsoa tätä elokuvaa yhdessä äitimuorin kanssa.
Joy Division ei ole koskaan lukeutunut suosikkibändeihini, ja jos totta puhutaan, en ole juurikaan heidän tuotantoonsa edes perehtynyt. Minua kuitenkin jostain syystä x kiinnostavat nuorena kuolleet laulajat/kirjailijat, joten jo oletusarvoisesti haluan nähdä tämäntyyliset elokuvat ja tutustua muutenkin tällaisiin kohtaloihin. Ian Curtis kuoli sitä paitsi 23-vuotiaana, mikä on eh, kalmanraikas poikkeus 27-vuotiaana kuolleisiin tähtiin (esim. Kurt Cobain ja Janis Joplin).
Curtis (jota näyttelee loistavasti uusi kyky nimeltään Sam Riley) kuvataan elokuvassa etäisenä, mutta kilttinä nuorenamiehenä, jossa on taivaanrannanmaalarin vikaa sekä silminnähtävää lahjakkuutta musiikin saralla. Hänen vaimonsa Deborah (myöskin upea Samantha Morton) puolestaan näyttäytyy elokuvassa naiivina ja sinisilmäisenä, kunniallisena vaimona. Elokuva pureutuukin ennakko-odotuksiani enemmän myös vaimon rooliin Curtisin tragediassa. Liian nuorena solmittu avioliitto, pieni vauva, taloudelliset ongelmat ja muu varsin kaukana rockglamourista sijaitseva materiaali tuodaan esiin ja kuvataan selittelemättä. Paljonpuhuvat, verkkaiset kohtaukset haastavat katsojan pohtimaan asioita pintaa syvemmältä, ja tätä pariskuntaa katsellessa herää oikeasti kysymyksiä siitä, miksi aina ongelmatapaukset tuntuvat pariutuvan “superpuolison” kanssa, joka kestää, kestää, kestää ja ottaa aina uudelleen turpiinsa, eikä siltikään koskaan jätä kumppaniaan, vaikka voisi sillä teolla pelastaa itsensä ja mahdollisen jälkikasvunsa loputtomilta ongelmilta. Curtis saa rauhassa mennä ja rellestää, ja vaimo katsoo hiljaa vieressä ja antaa miehen laiminlyödä vaimonsa lisäksi myös pientä lastaan.
Jotenkin veikkaan, että lesken kirjaan perustuva käsikirjoitus (jota Deborah Curtis myös oli siis tekemässä tähän elokuvaan) on yksi tämän elokuvan tärkeimpiä tekijöitä. Elokuva on aidoin näkemäni pätkä hetkeen, sillä sen maailmaan pystyy samaistumaan jollain kummallisen vetoavalla tavalla. Rokkielämä näyttäytyy elokuvassa lähinnä arkisena aherruksena (mitä se todellisuudessa myös suurimmaksi osaksi on) eivätkä Joy Divisionin pojat ole mitään varsinaisia ruudinkeksijä-älyköitä – kunhan soittelevat, ilman sen kummempaa myyttisyyttä ympärillään. Ian Curtis oli yhtyeen sielu ja hänen suvereeniytensä jätti muut bändiläiset selkeästi varjoonsa – se tuodaan myös elokuvassa hyvin esille. (Bändin jäsenet perustivat Curtisin kuoleman jälkeen bändin nimeltä New Order, joka saavutti suosiota niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkin silmissä.)
Kun Ian Curtis sitten hirttäytyy (anteeksi, ei ole tarkoitus spoilata, mutta tämä on toisaalta tuotu esille useissa yhteyksissä aiemminkin…), elokuva saa lopun, joka jää mietityttämään. Mustavalkoinen visuaalinen ilme tuo elokuvaan vielä lisätunnelmaa, joka pysyy yllä koko vajaan kaksituntisen ajan, ja tietenkin myös senkin jälkeen… Myös useat hienot bändi- ja keikkakohtaukset sykähdyttävät ja tuovat leffan verkkaiseen tahtiin kivoja temponvaihteluita. Kiva ei tosin ole oikea sana tähän yhteyteen, mutta koska nukahdan aivan näillä minuuteilla, otin vapauden käyttää sitä. Oikeampi termi voisi olla “virkistäviä”. Myös Joy Divisionin musiikki alkaa elokuvan myötä kiinnostaa ihan uudella tavalla, monet kappaleet aiheuttavat uudenlaisia tuntemuksia ja liikuttavat nekin omalla, kummallisella tavallaan.
Suosittelen tätä elokuvaa, jos kestät kuunnella ajatuksia, jotka ilmaantuvat päähäsi leffan rauhallisissa kohdissa. Joy Division -fanit myös pitänevät elokuvan maanläheisyydestä ja tuoreesta näkökulmasta rokkitähteyteen. Myös epilepsiakuvaus on uskottavaa ja onnistunutta. Ihanaa, että joillain on vielä kunnianhimoa tehdä elokuvia, jotka eivät alleviivaa asioita eivätkä aliarvioi katsojaa. Ei olekaan ihme, että tämä elokuva on voittanut 25 palkintoa erinäisillä elokuva-aiheisilla kekkereillä, joista Sam Rileylle on mennyt ansaitusti monta pystiä (lähde: IMDb). Ja pakko myös sanoa, että äitinikin ihastui elokuvaan ikihyviksi. Keskustelimme elokuvan maailmasta vielä pitkään elokuvan jälkeen siinä samaisessa pimeässä huoneessa… Olipahan sekin avartavaa, kannattaa kokeilla.
Listen to the silence, let it ring on.
Eyes, dark grey lenses frightened of the sun.
We would have a fine time living in the night,
Left to blind destruction,
Waiting for our sight.
And we would go on as though nothing was wrong.
And hide from these days we remained all alone.
Staying in the same place, just staying out the time.
Touching from a distance,
Further all the time.
Transmission samannimiseltä seiskatuumaiselta lp-singleltä vuodelta 1979.
Ja tässä sama kappale tästä Control-elokuvasta. Riley on todellakin nappivalinta Curtisin rooliin; mahtavaa roolihahmonsa esikuvan maneereiden omaksumista ja täydellisen uskottavaa eläytymistä.
Kaksi ja puoli tuntia Sinkkuelämää
Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!
Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.
Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.
Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.
Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.
Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)
(kuvan lähteenä MTV3)
En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.
Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.
Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.
Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.
