Tapaus Marié Digby
Olipa kerran YouTube.com. Sieltä aloitti vuoden 2006 alussa uransa muuan Marié Digby. Hän lähetteli palveluun videoita itsestään ja kitarastaan käsittelemässä hittikappaleita uuteen, herkkään singer / songwriter -balladimuotoon. Rigbyn videoista tuli valtavan suosittuja ja myös hänen omat sävellyksensä (samaa kautta julkituotuina) keräsivät kiitosta yleisöltä.
Ja niinpä sitten kävikin, että Digbylle tarjottiin levytyssopimusta monikansalliselta Hollywood Recordsilta. Nuoren japanilais-irlantilaisen jenkin esikoislevy Unfold julkaistiin tänä vuonna. Tässä jokin aika sitten satuin saamaan ystävältäni linkin Marién YouTube-videoihin, ja tykästyin etenkin tähän herkkään tulkintaan, vaikka kappaleen alku onkin aika haparoiva:
Demoversio Unfold-kappaleesta
Kuulostaako turhan hyvältä ollakseen totta? Sitähän se tietysti onkin, sillä katsokaa, mitä levy-yhtiön sedät tekivät kyseiselle Unfold-biisille:
Levyversio samasta Unfold-kappaleesta
Mitä tapahtui tuon demoversion henkilökohtaisuudesta kumpuavalle, lähestulkoon kyynelehtivälle tulkinnalle?! Levyversion laulu on jotenkin todella tympeää kuunneltavaa, se kuulostaa todella väkinäiseltä. Ja se on niin suuri sääli, sillä tällä kappaleella olisi mielestäni ollut tuollaisella kitara ja laulu -tekniikalla mahtavaa potentiaalia Universaalisti parhaat herkistelybiisit -listalle. Ilmeisesti sanoituksia ei sentään ole menty muuttelemaan, mistä suuri plussa kaikille tahoille. Kyseisen kappaleen sanoitukset kun käsittelevät ilmeisen harvakseltaan lyyrisesti kuvattua perfektionismia ja epävarmuutta koko elämän, ei vain sen suosituimman pojan, osalta.
Onneksi Marién muissa kappaleissa on vielä jonkin verran tunnetta. Harmittaa vaan, että tuo Unfold mentiin pilaamaan. Höh.
The Finnish Nobody: Aamu
Kesäkuun sarastuksen varhaisessa valaistuksessa makuuhuoneeni näyttää seuraavalta: Siivota voisi ja pitäisi, vaatekaapin voisi järjestellä, seinältä pudonneen paperimaalauksen voisi laittaa takaisin paikalleen ja levyhyllynkin siistiä. Paino sanalla ‘pitäisi’.
Heräsin Kodin Anttilasta ostetussa sängyssäni Hemtexin lakanoista ja tarkistin kellonajan Nokian puhelimestani: 12:14. Nousin istumaan ja harjasin hiukseni merkittömällä harjalla. Sen jälkeen menin suihkuun. Pesin hiukseni Biolon-erikoissampoolla, jonka piroctone olamine -tehoaine pitää hiukset ja hiuspohjan virkeänä ja elinvoimaisena ja laitoin sen jälkeen kutreilleni Tigi Bed Head Cosmeticsin Brunette Goddess -hoitoainetta. Sen vaikuttaessa laitoin kasvoilleni Lumenen herkän ihon kuorintaan tarkoitettua voidetta ja annoin sen vaikuttaa hetken. Sitten höyläsin kainaloni Pirkan Sensitive-höylällä (josta on sensitivemäisyys kaukana…) ja pesin vartaloni Pirkan Sport-suihkugeelillä, jonka turvin kuvittelen olevani sporttinen.
Kuivasin itseni merkittömään pyyhkeeseen ja pukeuduin ikivanhaan ja risaiseen kylpytakkiini. Sen jälkeen levitin hiusteni latvoihin Pienen Tuoksukaupan karitevoita estämään kaksihaaraisten muodostumista ja muualle hiuksiin L’Anzan Hair Repair -voidetta paikkaamaan hiusten värjäyksestä aiheutunutta haperoitumista.
Päästyäni ulos kylpyhuoneesta vilkaisin Mauri Kunnaksen Viikinki-kalenteria ja totesin, että tänään on edessä taas yksi tavanomainen mitääntekemättömyyspäivä. Sen jälkeen suuntasin keittiöön, jossa katsoin UPOn jääkaapista jotain syötävää. Havaitsin, että olin jo syönyt kaikki ostamani Ingmanin Jacky-vanukaspurnukat, joten tyydyin Valion mansikkajogurttiin, jota laitoin n. parin dl:n verran merkittömään kulhoon ja seuraksi otin Hackmanin teelusikan. Sitten otin jääkaapista myös Valion 17-prosenttista Edam-juustoa, Pirkan Jahti-leikkelettä ja vihreää vähäsuolaista KevytLeviä. Sen jälkeen kaivoin UPOn pakastimesta kaksi palaa, eli neljä viipaletta, Vaasan-ruisleipiä ja laitoin ne Matsuin mikroaaltouuniin sulamaan puolentoista minuutin ajaksi, mutta jostain syystä otin leivät mikrosta pois nopeammin ja niin levitin KevytLevit puoliksi sulaneille leiville. Sen jälkeen ahdoin leiville päälliset tässä järjestyksessä: Pirkan Jahti-leikkelettä yksi viipale heti KevytLevin päälle ja sen päälle puolestaan Valion 17-prosenttista Edamia. Sen jälkeen laitoin KevytLevin, Jahti-leikkeleen ja Valion 17-prosenttisen Edamin takaisin UPO-jääkaappiin ja otin sieltä kaksi suomalaista tomaattia K-marketin kirkkaanvärisestä hevi-pussista. Huuhtelin suomalaiset tomaatit Oras-hanan alla ja kannoin koko aamupalalliseni makuuhuoneeseeni, jossa avasin tämän Acerin kannettavan tietokoneen.
Käytin Rexonan Sensitive-deodoranttia ja puin ylleni H&M-merkkiset alusvaatteet, Threadless.comin Death – Our Nation’s Number One Killer -t-paidan ja Backstreetista ostamani kolisevat remmihousut, joiden myymistä olen harkinnut jo neljä kuukautta. Pukemisen jälkeen istuuduin tähän syömään aamupalaani ja kirjoittamaan tätä tekstiä.
Jos tuontyylinen tarkka, jokaisen liikkeen huomioiva merkkituotteiden nimiä vilisevä teksti uppoaa, kannattaa lukea paljon minun elämääni hohdokkaampi (ja paljonkin tarkemmin kuvailtu) tarina, nimittäin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko vuodelta 1991 (ensimmäinen suomenkielinen painos vuodelta 1993, suom. Erkki Jukarainen).
Olen itse vielä kirjan alkutaipaleella (kyllä, olen viivytellyt tämän kirjan lukemista jo vuosikaudet, sillä en ole ollut varma kyvyistäni kestää yhtä pikkutarkkaa murhakuvausta), mutta jo nyt olen ihan hämmentynyt Ellisin tavasta kertoa asiat. Kuinka röyhkeää! Kuinka mautonta! Kuinka hurjaa! Ja ennen kaikkea: Kuinka… lumoavaa! Tämä aikanaan valtaisan kohunkin aiheuttanut kirja kannattaa kahlata läpi, veikkaan. Tosin en ole vielä joutunut testaamaan väkivaltakuvausten sietokykyäni, sillä en ole päässyt sellaisiin asti. Olen itse asiassa juuri selvinnyt tuosta Aamu-kohtauksesta (jota siis tuo omakin tekstini mukaili). Tänään voisin lähteä taas kellumaan kirjan maailmaan. Kodin Anttilasta ostetulle sängylleni, Hemtexin lakanoihin. Ja niin edelleen.
Kaksi ja puoli tuntia Sinkkuelämää
Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!
Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.
Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.
Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.
Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.
Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)
(kuvan lähteenä MTV3)
En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.
Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.
Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.
Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.
