Sadonkorjuuta viihdemaailmassa
Muistatko vielä, kun Pertti “Spede” Pasanen kuoli? Entä, kun tieto Heath Ledgerin tapaturmaisesta kuolemasta tuli julkisuuteen? Kuulitko, että David Carradine kuoli hotellihuoneeseensa niin ikään tapaturmaisesti? Ja jos taaksepäin mennään, prinsessa Diana, Elvis, James Dean, Kurt Cobain, River Phoenix sekä kaikki, jotka unohdin (kuten esim. John Lennon)… Sieltä ne tulivat ja tuonne ne hävisivät. Byy-hyy.
Tänään viihdemaailma on kohdannut (ainakin) kaksi kuolemantapausta.
Michael Jackson 1958-2009
Michael Jackson – Thriller (samannimiseltä levyltä, 1982)
Oli miehestä, hänen nenästään, lapsistaan, muista lapsiin liittyvistä asioista, Neverlandistaan, ihonväristään tai muusta mitä mieltä tahansa, niin fakta on se, että kyseinen mies on tehnyt levyn, joka on myynyt tähän päivään mennessä eniten maailmassa (Thriller, lähteenä eri uutispalvelut sekä Wikipedia). Siihen ei näköjään kovin moni pysty, etenkin kun miettii levyn julkaisuvuotta. Tarkemmat tiedot kuolemasta ovat vielä epäselviä, mutta Jacko kuoli mitä ilmeisemmin sydänkohtaukseen 50-vuotiaana, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että hänen 50 keikkaa kattavaa kiertuettaan ei tulla näkemään. Eikä sitä nenää.
Farrah Fawcett 1947-2009
Charlien enkeleiden tähti sairastui paksusuolen syöpään ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Sinnikkäästä taistelusta huolimatta tähti menehtyi syövän uuvuttamana 62 vuoden iässä. Hän ehti mennä kihloihin pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa, mutta suunniteltuja häitä ei ehditty toteuttaa. Charliella on nyt enkeli vähemmän, koska yksi niistä muuttui enkeliksi. Öh.
Millaisia tuntoja nämä uutiset sinussa herättävät? Ärsyttääkö median pateettisuus? Miksi kuolleista tulee aina pyhimyksiä? Kuka lohduttaisi Nyytiä? Itkettääkö? Huvittaako? Eikö herätä mitään tunteita?
Over and out, beat it.
Haluatko julkkikseksi? Mieti vielä hetki…
Jälleen kerran tänä syksynä kansakuntamme saa digivastaanottimiinsa pällisteltäväksi ihmisiä, jotka tunkevat itsensä valokeilaan valokeilan vuoksi kuvitellen, että se on hienoa ja siistiä. Harva tullee ajatelleeksi, että valot häikäisevät ja että niiden hehku saattaa jopa sytyttää hiukset palamaan (opin tämän Rokkarille morsian -sarjasta). Jos julkisuuteen kiilaa Idolsista, voi olla kova paikka, kun joutuukin sitten oikeasti tekemään aivan hitosti töitä. Puolivalmis levy pukataan markkinoille pikkuteinien ostettavaksi ja keikkoja pukkaa Puhdas Elämä Lapselle -konserttiin ja muihin massatapahtumiin. Yöunet jäävät vähäisiksi, selkääntaputtelijoita riittää, mutta “uskottavat musiikkipiirit” eivät ota vakavasti, jokaista sanaansa joutuu pohtimaan ihan eri tavalla kuin ennen ja omat Suuret Musiikilliset Visiot saattavatkin lentää tylysti roskakoriin, kun levy-yhtiöllä on mielessä paljon myyvempiä – ja usein taiteellisessa mielessä mitäänsanomattomampia – ideoita. Iltapäivälehdet kaivavat luurangot kaapista alta aikayksikön ja jos supermegaidolilla sattuu olemaan jotain päivänvaloa kestämätöntä menneisyydessään, voidaan olla varmoja siitä, että juuri niihin asioihin hyeenalehdet kohdistavat parhaimmat spottivalonsa.
Jos taas ponnistaa “kaikkien” tietoisuuteen Big B(r)otherista, voi pikkuhiljaa ärsyttää, kun ei ole julkisuudessa minkään muun kuin oman pärstänsä takia. Jotkut tuntuvat huumaantuvan tästä helposta näkyvyydestä ja alkavat epätoivoisesti provosoida lehtiä saadakseen lisää palstatilaa sen jälkeen, kun ketään ei voisi enää vähempää kiinnostaa heidän tähdenlentonsa ja mitättömät mielipiteensä. Kannattaa miettiä, miksi siellä julkisuudessa loppujen lopuksi on. Suomessa on suhteellisen mahdotonta saavuttaa Paris Hiltonin ja kumppaneiden asemaa pärstäjulkkiksena johtuen monestakin seikasta, mm. väkiluvun pienuudesta (ei tarpeeksi faneja). Toisaalta taas joskus näillä julkisuudenkipeillä tyr- ihmisillä on yllättävänkin paljon vaikutusvaltaa, m.o.t. esimerkiksi Johanna Tukiaisen kohdalla. Kyseinen tapaus lieneekin sen verran poikkeuksellinen, ettei kannata toivoa omalta kohdaltaan yhtä suuria.
Jos haluat siltikin päästä pinnalle ja vippibileisiin vetämään ilmaista viinaa sekä Seiskan sivuille pikku-uutiseen (kävit esimerkiksi huoltoasemalla syömässä rasvaisen pikaruoka-aterian), kannattaa tutustua näihin teoksiin. Suhteellisen usein totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Populaarikulttuurissa on käsitelty julkisuutta ja sen lieveilmiöitä mm. seuraavissa erilaisissa yhteyksissä (paino suomalaisessa näkökulmassa):
Kirjat
- Blåfield, Ville & Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007). Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi jokaiselle yläkoulu- ja lukioikäiselle! Kirja sisältää paljon ajatuksia herättävää materiaalia, mukaanlukien teinien omia kommentteja julkisuudesta, idoleista ja muusta asiaan liittyvästä. Kirjassa on hyödynnetty myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen laajaa Big Brother -aiheista tutkimusta, joka toteutettiin ensimmäisen BB-tuotantokauden aikana.
- Guzenina, Maria: Unelmatehdas – Access All Areas (WSOY 2004). MTV-musiikkikanavan entisen juontajan ja nyttemmin myös kansanedustajan avainromaanina mainostettu teos mediamaailmasta, jossa huumeet ovat arkipäivää, koko ajan on kauhea kiire ja kovan kilpailun vuoksi töissään joutuu juonittelemaan ja jättämään yöunet minimiin, jotta pysyy ajan hermolla.
- Metsämäki, Mikko & Mäkinen, Esa: Kuka kukin luulee olevansa 2005 & 2007 (Ajatus Kirjat 2005 & 2007). Ilmaantumalla julkisuuteen asetat itsesi myös arvostelun kohteeksi. Monet osaavat käyttää sitä hyödyksi, ja monia myös kiinnostavat ilkeät juorut ja toisten mokailu. Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen ovat tehneet jo kaksi julkkishenkilöhakemistoa, joissa nimensä mukaisesti tungetaan jauhot julkkisten suuhun. Haluaisitko olla tällaisessa kirjassa, johon olisi painettu tietoja yksityiselämästäsi ja kommentoitu niitä häijyyn sävyyn?
- Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt (Johnny Kniga 2006). Haastattelukirja kertoo suomalaisten nykyrokkareiden asemasta ja mietteistä liittyen paitsi itse musiikkiin, myös uran luomiseen, julkisuuteen, mammonaan ja muuhun asiaan liittyvään. Plussaa maanläheisyydestä – tämä kirja ottanee luulot pois niiltä, jotka kuvittelevat Suomessa muusikkona olemisen jotenkin helpoksi ja tuottavaksi.
TV
- Riitasointuja (Nelosella maanantaisin klo 21, 11.8. alkaen). En ole tästä sarjasta nähnyt kuin mainoksia, mutta odotan kovasti, mitä britit ovat saaneet aikaan Idols-aiheesta, kun näkökulma sarjaan on nimenomaan unelmien murskautuminen ja mediamaailman kriittisyys.
Musiikki
Tämän listan kokosin omien tulkintojeni pohjalta.
- Apulanta – Jumala (levyltä Hiekka, 2002)
- W.A.S.P. – The Crimson Idol (albumi, 1992). Yhtyeen laulaja Blackie Lawless avaa tässä dokumenttihaastattelussa The Crimson Idol -konseptilevyn muutaman kappaleen ideaa. The Idol -kappale on itselleni ollut yksi vaikuttavimmista elämyksistä musiikin parissa, kyseisen biisin tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Koko The Crimson Idol -levyn sanoitukset löydät täältä.
- The Offspring – The Kids Aren’t Alright (levyltä Americana, 1998. Sanat)
- Matti Nykänen – Mäkikotka ja häkkilintu (levyltä Ehkä otin, ehkä en vuodelta 2006)
- Britney Spears – Lucky (levyltä Oops… I Did It Again, 2000. Sanat.)
- Britney Spears – Piece of Me (levyltä Blackout, 2007. Sanat.)
Edustan itse sitä koulukuntaa, joka arvostaa hikisistä ja homeisista treenikämpistä uransa aloittaneita yhtyeitä paljon näitä tähdenlentoja enemmän. Asiasta voi olla montaa mieltä, mitä te sanotte?
Oikein hauskoja hetkiä tosi-teeveen parissa.
Rihannan sateenvarjon alleko tunkua..?
Rihanna feat. Jay-Z – Umbrella (levyltä Good Girl Gone Bad, 2007)
Kuka olisikaan arvannut, että Umbrella-kappaleesta, joka huhujen mukaan kiersi monella eri poptähdellä ennen kuin vihdoin muuan Rihanna suostui sen esittämään, tuli niin hillitön hitti? Aiemmassa postauksessani mainitsinkin jo tästä Iivo Johanssonin Sontsan alla -versiosta:
Mutta sattumalta havaitsin, että Iivon versio ei suinkaan ole ainoa laatuaan, sillä Umbrellaa on coveroinut mm. niinkin tasokkaana pidetty yhtye kuin brittiläinen Manic Street Preachers. Tältä vuodelta oleva cover on itse asiassa loistava! Biisistä paljastuu ihan uusia puolia, ja sitä voi näiden maanisten katusaarnaajien käsittelemänä jopa kuunnella! Hurjaa! Mitähän ihmettä ovat miehet miettineet tätä väsätessään..? Kokeilkaa, miten toimii teihin:
Toisaalta ilmassa on myös toisenlaista yrittelijää, kun pienemmät ja persoonattomammat rokkibänditkin haluavat saada huomiota suht. helpolla tavalla (kappale loppuu himpsusti kesken tässä videossa):
Vanilla Sky Italiasta.
Sitten on myös niitä “vähän suurempia” ja oman polkunsa löytäneitä bändejä, jotka varmasti tekevät pilaa tämäntyylisistä kappaleista ihan siitä syystä, että he voivat tehdä niin.
Linkin Park (2008, live)
…Nyt herää enää kysymys, miksi koko oletettavasti aivan hitsinpimpulan suuri yleisö osaa koko kappaleen ulkoa? Tosin niin osaan kyllä minäkin, että tuota, haenpa takkini (tai no, pitäisikö sanoa, että sateenvarjoni…) Sinällään nämä hittibiisit on rakennettu varsin toimiviksi, sillä sanat jäävät päähän aika helposti, kun samoja fraaseja toistellaan jatkuvalla syötöllä ja kappaleessa on niinkin syvällistä sanomaa kuin elaa elaa e-e-e.
Tänään ei tarvita sateenvarjoa, aurinko paistaa niin vallattoman kauniisti! Sen kunniaksi voisinkin hankkiutua mahdollisimman kauas kaikenlaisista aparaateista…
Elokuvateatterin hiljaiset säännöt
Olin eilen elokuvissa katsomassa jo toista kertaa uutta Batman-elokuvaa Yön ritari (2008). Elokuvan loputtua jäin katsomaan lopputekstit kokonaisuudessaan, ja minua suorastaan itketti, en tosin osaa määritellä miksi. Kirjoitan elokuvasta myöhemmin lisää (pienehkö kirjoitusblokki ollut tässä päällä muutaman päivän ajan), mutta täytyy vain sanoa, että oli pakko antaa raikuvat aplodit elokuvalle lopputekstien loputtua. Elokuvateatterin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen, sillä salissa oli enää noin kuusi tyyppiä lisäkseni. Hieno elokuva kuitenkin, ja palaan astialle myöhemmin. Tuli tuosta vahdin hymyilystä mieleen muutamia muitakin “kohtauksia” elokuvayleisössä.
Kun olin katsomassa täpötäydessä salissa Simpsonit-leffaa (2007), tuntui suhteellisen hassulta, kun monisatapäinen yleisö oli joissain kohtauksissa kuin yhtä suurta naurumerta. Naurunäänet vaan velloivat ympäri salia suunnilleen aaltomaisella liikkeellä, ja ilmassa oli muutenkin lähestulkoon urheilujuhlan tuntua. Itse elokuvakin oli toki varsin naurattava, mutten tiedä, olisiko sille tullut kotioloissa kuitenkaan räkätettyä yhtä hervottomasti kuin teatterissa niiden satojen muiden katsojien kanssa.
Sitten on niitä extreme-tapauksia, joissa yleisö oikeasti villiintyy. Tässäpä yksi kaverini bongaama otos hullaantuneesta leffayleisöstä, tosin meininki on hieman eri kuin eilen, ja elokuvanakin oli Rambo 4 (2008). Vaikea kuvitella suomalaisessa elokuvateatterissa tällaista käytöstä, mutta ehkä Rambo sitten herätti ihmisissä tarvetta huutamiseen… Katsokaa itse ja todetkaa, onko tämä mielestänne typerää käytöstä vai ymmärrettävä reaktio hyvän elokuvaelämyksen jälkeen. :)
Joskus elokuvat myös järkyttävät katsojiaan, kuten vuonna 1973 ilmestyneen Manaajan kohdalla kävi:
Elokuvissa käyminen on ehdottomasti yksi miellyttävimpiä harrastuksia, mitä kohdalleni voin ajatella. Pari tuntia pimeässä salissa (toivottavasti) hyvän leffan parissa muiden samasta aiheesta kiinnostuneiden ihmisten ympäröimänä, virheetön äänentoisto (joka tosin toisinaan, etenkin action-leffoissa, tuntuu olevan aivan liian kovalla) ja jättimäinen screen yleensä hyvätasoisilla suomennoksilla varustettuna (mitä ei voi sanoa kaikista dvd-julkaisuista…) sekä ihanan pehmeät penkit ja hyvät popkornit eivät vain voi muodostaa huonoa yhdistelmää.
Tosin kannattaa muistaa, että edessä oleva penkki ei ole tarkoitettu potkittavaksi kesken esityksen, eväitä ei tarvitse syödä metodilla “jos mässytän eniten, olen kovin jätkä”, ja että siitä elokuvasta voi keskustella kavereiden kanssa leffan jälkeenkin.
Rambo-pätkän YouTube-kommenteista bongasin jonkun pässin harrastavan leffaspoilausta. Eli siis sitä, että katsoo leffan ensin kerran mahdollisesti laittomasti hankittuna versiona ja sitten menee elokuvateatteriin pilaamaan kaikkien muiden katsojien leffanautinnon huutelemalla juonenkäänteitä. Tätä ilmiötä ei ole käsittääkseni Suomessa juuri esiintynyt, ja toivon, ettei tuollainen kulttuuri tänne koskaan rantaudukaan. Joskus on tullut bongattua känniurpoja ja näyttelijäfaneja, jotka mölisevät omiaan leffan päälle, mutta noita näkee onneksi suhteellisen harvoin.
Viihtymistä pimeissä luolissa!
Kun julkkiksesta tulee laulaja…
Jotkut näyttelijät ja juorulehtijulkkikset huomaavat tietyssä vaiheessa uraansa, että oma tähti alkaa epämiellyttävästi sammua ja yleisön kiinnostus omaa pärstää kohtaan laantua. Silloin täytyy ryhdistäytyä ja tehdä jotain, jotta saisi taas nimensä santaan ynnä muuta hauskaa. Toisinaan myös agentit tyrkkäävät (yleensä nais)tähdistä laulajia, tosin tämä ilmiö lienee yleisempi Ameriikanmaalla, Suomessa kun tämä agenttihomma on (onneksi?) aika olematonta. Mutta voi eläkevakuutus sentään, miksi näiden tähtösten laulu-uran pitää olla liian usein aivan käsittämättömän korni ja myötähävettävä? Halusin jakaa nämä “helmet” kanssanne.
Paris Hilton – Stars are Blind (levyltä Paris, 2006)
Önngngng. Kirjat, elokuvat ja hajuvedet eivät tainneet riittää täyttämään bisnesjuurisen Paris Hiltonin uratoiveita. Naikkosen urasta laulajana ei ole sittemmin kuultukaan, vaikka hän perusti ihan oman levy-yhtiönkin, Heiress Recordsin. Miksiköhän…
Hayden Panettiere – Wake Up Call (2008)
Aargrhrghrg. Heroes-sarjassa loistanut teini-Hayden on lähtenyt Paris Hiltonin viitoittamalle tielle turhanpäiväiseksi pop-laulajaksi. Kappale on vain niiin… tylsä! Ja videokin on suhteellisen mauton.
Salarakkaat – Salarakas (levyltä Salarakkaat, 2005)
Tajusitteko, salarakkaat! SALARAKKAAT! Martina Aitolehti ja Marika Fingerroos ovat totisesti pistäneet itsensä kaupaksi. Kappale on ehkä surkeimpia tekeleitä hetkeen, eikä tyttöjen lauluduo ollutkaan – jostain kumman syystä – kovinkaan pitkäikäinen. Tyttöjen laulu-ura ilmeisesti katkesi niihin kuuluisiin “henkilökohtaisiin erimielisyyksiin”. Musiikillisia erimielisyyksiä tuskin ehti edes syntyä…
Tässä vielä kammottava “live”-esiintyminen Maikkarin takavuosien Ruben & Joonas -talkshow’sta, jossa Martina ja Marika tulkitsevat ah, niin kornisti yhdeksänkymmenluvun yhden hitin ihmeen, Mascaran, yhtä hitti-ihmettä, eli Erittäin hyvä ellei täydellinen -kappaletta (samannimiseltä levyltä vuodelta 1997):
Esiintymisen onnistumispisteet -100. Myötähäpeäpisteet +100.
Suutari pysyköön lestissään jne.? Tosin herää kysymys, mitä esimerkiksi Parisin ja Suomen tirppasten sitten pitäisi tehdä…
Säännön vahvistava poikkeus
Scarlett Johansson – Falling Down (levyltä Anywhere I Lay My Head, 2008, jolla Scarlett tulkitsee Tom Waitsin kappaleita)
Scarlettin albumi – vaikka se sisältääkin pelkkiä Tom Waits -covereita – osoittaa, että näyttelijäkin voi olla kunnianhimoinen laulaja. Hienoa tulkintaa. Scarlettilla on kauniin vahvanrosoinen ääni. Jään mielenkiinnolla odottelemaan lisää tuotantoa Scarlettilta.
Kaksi ja puoli tuntia Sinkkuelämää
Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!
Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.
Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.
Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.
Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.
Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)
(kuvan lähteenä MTV3)
En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.
Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.
Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.
Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.
