Spontaaneja seikkailuja populaarikulttuuriviidakossa

Allekirjoittaneen täytyy tehdä tunnustus: Hänen elämässään on kaksi eri populaarikulttuurin haaraa, joita molempia hän rakastaa ja jotka eivät tunnu sopivan yhteen sitten mitenkään: hömpäksi mielletyt sinkkunaisille suunnatut tv-sarjat sekä black metal, metallimusiikin ideologisin ja rankin alalaji. Kontrasti on melkoinen, vai mitä sanotte?

(kuva nappaistu mediabistro.comista)
Sinkkuelämää

(kuva nappaistu Alex1349:n Photobucket-galleriasta)
Mayhem, norjalaisen black metal -skenen ytimessä operoinut ja operoiva metalliyhtye

Olen ollut molemmista ilmiöistä kiinnostunut niin kauan kuin kykenen muistamaan. Sinkkuelämää on ehdottomimpia suosikkisarjojani, voin sarjaa katsomalla käydä läpi lähes kaikki tunteet haikeudesta inhoreaktioon, ja rakastan sarjan vaatteita, kenkiä, laukkuja, miljöötä (Manhattan on kuvattu niin ihanana), hahmoja kaikessa överiydessään ja niin ja niin edelleen. Ihastelen Carrien ja kumppaneiden elämää, johon kuuluvat tosi siistit ammatit, himmeä palkka ja silti työtunteja viikossa ehkä hikiset kuusi! Ja aikaa ja rahaa on kenkien shoppailun ohessa myös kavereiden ja miesten näkemiselle ja erilaisten kahviloiden, kuppiloiden ja kutsuvierasbileiden läpi koluamiselle. Vaikka tietenkin tiedän, että sarja on yhtä realistinen kuin Paris Hiltonin kesämökki vantaalaisessa lähiössä, olen silti aivan koukussa ja jaksan sarjan johdosta inspiroitua vöiden lajitteluun tai spontaaniin kahvihetkeen kaupungilla ja saan siitä paljon riemua ja piristettä päiviini.

Toisaalta minussa elää vahvana kiinnostus ihmisen pimeään (ja samalla mielestäni kirkkaimpaan) puoleen. Esoteria, filosofia, aatteellinen misantropia, satanismi, okkultismi – kaikki lähellä sydäntäni. En lähde sen kummemmin tässä yhteydessä erittelemään, mitä näillä termeillä tarkoitan, sillä se menee jo liian henkilökohtaiseksi tämän bloginkin puitteissa. Sen voin kuitenkin mainita, että musiikki toimii hyvänä kanavana käsitellä tätäkin aihepiiriä. Paitsi omakohtaisista syistä, olen kiinnostunut black metalista yleisesti – sen historiasta ja nykytilasta paitsi osana populaarikulttuuria myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Olenkin vuosien saatossa kolunnut läpi useita kymmeniä, ellen jopa satoja aiheesta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita (mukaan lukien erilaiset bändihaastattelut). Olen arkistoinut niitä itselleni talteen valtavat määrät. Minua kiehtoo etenkin ilmiön ristiriitaisuus sekä se, millaiset ihmiset ja millä tavoin he kiinnostuvat ko. kulttuurin karsinasta. En väitä tietäväni asiasta juuri mitään, mutta olen valtavan kiinnostuksen vallassa ottanut asiasta selvää jo pidemmän aikaa.

Sinkkuelämää-sarjan lisäksi rakastan ns. chick-lit-kirjallisuutta, eli juuri sitä hömppää, joka saa silti liikuttumaan ja naurattamaan. Pidän höppänistä rakkausjuonista ajanvietteenä. Niistä tarinoista, joissa päähenkilö on juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja oho hups, hän ihastuukin varattuun/maailman ärsyttävimpään/täysin erilaiseen pomoonsa, jota ei voi tietenkään saada – paitsi 400 sivun päästä. Tällainen hömppä on eskapismia parhaimmillaan ja pahimmillaan – eihän elämä näin koskaan mene, mutta on se silti niin kirpeän viihdyttävää kuvitella, että entäs jos menisikin. Söpöä ja ihanaa, ja heti kun kannet sulkeutuvat, juoni unohtuu. Oman elämän pystyy ainakin vartin ajan näkemään hattaralasien läpi.

Voisinkin tähän listata suosikkejani niin hömpän kuin synkänkin osalta.

IHANAT HÖMPÄT

Sarjat: Sinkkuelämää, Gossip Girl, Cashmere Mafia, Lipstick Jungle, Dirty Sexy Money.

Seuraavien kirjailijoiden tuotanto: Marian Keyes, Helen Fielding, Candace Bushnell, Lauren Weisberg, Sophie Kinsella, Cecelia Ahern, Jane Green.

Elokuvat (moni näistä perustuu kirjoihin): Sinkkuelämää-elokuva (bloggaukseni leffasta täällä), Paholainen pukeutuu Pradaan, Lainakengissä, Blondin kosto, Notting Hill, Uptown Girls.

PIMEÄN HEHKU

Musiikki (omia suosikkejani): Mayhem, Darkthrone, Carpathian Forest, Mercyful Fate, Anaal Nathrakh, Urfaust, Burzum, Ulverin bm-kausi; suomalaisista Horna, Woods of Belial, Alghazanth ja Enochian Crescent sekä Tapio Kotkavuoren ritual ambient ja Sunn O))). Näidenkin genremäärittelyistä voidaan olla montaa mieltä. Jos tunnet tarvetta päteä, voit toki tehdä sitä täällä, mutta suoraan sanottua minua ei kiinnosta lähteä mukaan juupas-eipäs-leikkiin yhtään kenenkään kanssa etenkään tästä aiheesta.

Dokumenteista kannattaa tarkistaa esimerkiksi Once Upon a Time in Norway.

Listaan lisäksi pari sellaista kirjaa, joiden avulla black metalia voi lähestyä “helposta”, populaarikulttuurillisesta näkökulmasta. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Gavin Baddeleyn Lucifer Rising – Sin, Devil Worship & Rock’n'roll (Plexus 1999) sekä Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu (Johnny Kniga 2008). Itse en oikein lämmennyt jälkimmäisen vähän turhan sosiaalipornomaiselle otteelle, mutta – pienistä epätarkkuuksista ja suoranaisista asiavirheistä huolimatta – näistä kirjoista saavat varmaan jotain irti sekä aiheeseen perehtyneet että perehtymättömät seikkailijat.

Voisin vielä sen mainita koko lajista, että kannattaa pysyä poissa syvistä vesistä, jos ei osaa uida.

En itse koe, että nämä kaksi maailmaa olisivat ristiriidassa keskenään, vaan koen pikemminkin, että elämästä saa eniten irti, kun pystyy hyväksymään asiat asioina ja jaksaa olla avoin ja utelias monenlaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan. Voin päiväni kuluttaa Sinkkuelämää-maratonien ja rantakirjallisuuden parissa välillä naistenlehtiä selaillen ja kynsiä lakkaillen ja yöt pyhittää aivan toisenlaiselle kulttuurin saralle usein eri tavoin. Seison aidosti molempien kiinnostuksenkohteideni takana ja rakastan niiden loppumatonta suota ja siinä samoamista.

Löytyykö lukijoiden joukosta ihmisiä, jotka niin ikään rakastavat ääripäitä?