Festaritunnelmia: Provinssirock 2009

kesäkuu 17, 2009 at 11:04 ip (musiikki, tapahtumat) (, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , )

Noniin, nyt on allekirjoittaneenkin Provinssirock-neitsyys menetetty ja voi että miten herkkä tapahtuma se olikaan. Kylläpä minua ja ainakin 51 999 muuta kävijää hemmoteltiin. Nyt, kun olen vihdoin selvinnyt Nick Caven viiksettömyydestä, lienee aika kertoilla vähän matkakertomusta. Olkaatten hyvät, siis (etenkin sinä, nana)!

PERJANTAIN LUMEET

Perjantaina olin alueella vasta melkoisen myöhään, sillä leirinnässä samoillessani pystyin välttelemään tehokkaasti tylsää Nicolea, niin nähtyjä Von Hertzenin veljeksiä sekä inhokkibändikseni muodostunutta, mielestäni raskaasti ylihypetettyä Volbeatia. Päätinkin, että painun kuningaspaikalle vasta Placebon ajaksi ja suunnitelma toteutuikin kätevästi, sillä kun Britannian ent. yhyy-, nykyiset olemme niin vähemmän yhyy kuin ennen -miekkoset ilmestyivät lavalle noin puoli yhdentoista maissa, olin hyvillä paikoilla yleisön joukossa.

Placebo on yhtye, jota en ole aiemmin liiemmin kuunnellut. Olen kyllä tiennyt heidän hittibiisejään, kuten esimerkiksi Every You Every Men (levyltä Without You I’m Nothing, 1998), mutten ole aiemmin varsinaisesti lämmennyt heille, kunnes sitten Stella vinkkasi eräässä postauksessaan Running Up That Hill -vedosta, joka on cover Kate Bushin samannimisestä kappaleesta ja jota olenkin jo suitsuttanut aiemmin blogissani. Suuri unelmani olikin kuulla tämä cover myös livenä, sillä niin monet kerrat olen sitä fiilistellyt viime aikoina, että kyyneleistäni saisi varmaan purkitettua eliksiiriä kaikille, joilta puuttuu haikeutta elämästään.

En siis kamalasti tuntenut bändin tuotantoa etukäteen, mutta onneksi mukanani olleet ystäväni päivittivät minut ajantasalle kustakin mielestäni hyvältä kuulostaneesta kappaleesta – sellaisia olivat esim. Soulmates, Special Needs, Meds ja Special K. Jostain syystä minut valtasi tällä keikalla mieletön haikeus. Ystävilleni bändi on toiminut teinivuosien angstien taustapohjana ja he liikuttuivat keikalla lähes kyyneliin nostalgian vuoksi, kun minä puolestani tuijotin laulaja Brian Molkoa screeniltä ja liikutuin, koska… Niin, miksi? Monet ovat haukkuneet tätä keikkaa laimeaksi ja jotenkin liian varmaksi ja tasapaksuksi, mutta minun sisälläni jotain selkeästi liikahti, ja se riittää minulle. Keikka oli täten minun kirjoissani aivan mahtavan upea, mutta vähäeleisellä ja haikealla tavalla. Soundit olivat juuri sopivat hentoon märehtimiseen, bändi oli vedossa ja Molkokin näytti juuri niin sympaattiselta, miltä hänen ei todellakaan pitäisi lehtijuttujen antaman kuvan perusteella näyttää. Häntä olisi tehnyt mieli ihan rutistaa! 22-vuotiaan uutukaisen rumpalinkin osalta keikka sujui aivan mallikkaasti, ei valittamista lain. Myös keikan taustalla pyörineet videopätkät ansaitsevat kehuni. Keikan jälkeen saatoin vain yhtyä kavereideni hartaisiin muisteluhetkiin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut hyvästit teinivuosien muistoille, otinkin Placebon osaksi elämääni ja olen Nick Caven lisäksi pyhittänytkin alkuviikkoni kokonaan Placebolle. Hurraa!

Ainoa (joskin äärimmäisen suuri) miinus, minkä keikasta keksin, on se, että vaikka bändi heitti kaksi encorea, he eivät silti voineet soittaa toivomaani Running up that Hilliä. Joo joo, sehän on cover ja lällytilällää, mutta olisin silti niiiin toivonut sitä, etenkin kun bändi on esittänyt sitä myös livenä. No, ehkä ensi kerralla..?

Keikan jälkeen olin niin fiiliksissä, että en halunnut pilata tunnelmaa katsomalla Maj Karmaa tai Kolmatta Naista, ja näin ollen perjantai-iltani päättyikin päässä pyöriviin Placebon keikan nostattamiin haikeilutunnelmiin.

OTHER BANDS PLAY…

Lauantai valkeni ja edellisillan haikeilukin oli vaihtunut suureen odotukseen, sillä lauantaina olisin vihdoin näkevä kauan odottamani Manowarin. Olin jo alkupäivästä hieman täpinöissäni ja pyörin päälavan läheisyydessä heti alueelle päästyäni ihan siltä varalta, että yhtäkkiä hieman yleisökadosta kärsinyt Provinssirock täyttyisikin metallisotureista ja uljaista ratsuista ja taisteluhuudoista ja koko alue menisi tukkoon heidän johdostaan siten, etten näkisi keikasta väläystäkään. Lopulta kaverini sanoivat, että olen kyllä näkevä keikan, mikäli en kuole sitä ennen, joten uskalsin vähän hellittää ja siirtyä myös muiden bändien pariin.

Ensimmäisenä oli tiedossa Veeti Kallion tähdittämä Puolustusvoimien varusmiessoittokunta. Poppoo veivasi Rumbateltassa laadukkaalla otteella ja varmasti, ja etenkin kemiat tuntuivat olevan kohdallaan soittajien välillä, mutta itselleni tunnelma oli vähän turhan jotain-muuta-kuin-mistä-innostun. Veeti oli ihana ja lauloi hyvin, joskin välillä äänessä oli kuultavissa pieniä epäpuhtauksia. Ehkä kesäflunssaa? Leppoisa aloitus päivälle joka tapauksessa.

Seuraava näkemäni bändi olikin kotoisa Kotiteollisuus, joka jätti kyllä allekirjoittaneen täysin kylmäksi. Ensimmäisiä mieleen tulleita adjektiiveja heidän keikastaan: laimea, elähtänyt, keski-ikäinen, tylsä, väsähtänyt. Välispiikeissä oli sentään edes hieman yritystä, mutta muuten mättöön keskittynyt settilista toisti paitsi itseään myös bändin aiempia keikkoja. Biisejä kuultiin monelta levyltä, mutta silti koko keikkaa tuntui vaivaavan krapulantäyteinen tasapaksuus ja jollain tapaa juosten kustu tunnelma. En olisi Kuolleen kukan nimen ilmestyessä, että bändin kehitys on tämä, ja olen asiasta jopa hieman pahoillani. Tuntuu, että he eivät enää nauti siitä, mitä tekevät, mutta eivät myöskään halua lopettaa. Ei näin.

Emiliana Torrinia en jaksanut lähteä katsomaan, mikä harmitti jälkeenpäin, mutta onneksi vain hitusen. Sen sijaan löysin itseni Riston keikalta. Yhtyeen näennäinen sympaattisuus ei jaksanut tällä kertaa iskeä muutamaa kappaletta enemmän (olinpas nihkeällä tuulella!), ja siirryinkin taidokkaiden stemmalaulujen ääreltä hengailemaan toisaalle.

Päädyin sitten Stam1nan keikalle, jota pelkäsin vähän etukäteen Kotiteollisuuden tuottaman pettymyksen jälkeen. Stam1na kun tuppaa mielestäni olemaan keikoilla jollain tapaa Kotiteollisuuden hengenheimolainen – samaan toimivaan kaavaan luotetaan ehkä hieman liikaakin ja keikoilla on uhkana vajota tylsyyden suohon. Onneksi Lemin poikain setti oli energinen ja pureutui bändin jo 13 vuotta kestäneen historian eri aikoihin kiitettävän monipuolisesti. Esimerkiksi Koirapojan kaltaisia vanhempia helmiä oli kiva kuulla, vaikken Stam1nan ylin ystävä olekaan. Välispiikit olivat puoliksi hauskoja ja tyypeistä kyllä huomaa, että he viihtyvät lavalla keskenään. Mitä nyt yksi Hynysen Jouni vielä kävi vähän lurittelemassa yhteen biisiin heidän lisäkseen. Ja taisi siellä joku sukkamieskin vilahtaa… Vai olisikohan se ollut jo Kotiteollisuuden keikalla?

Ystävieni painostuksesta lähdin seuraavaksi katsomaan Raised Fistiä, jota en muistanut koskaan aiemmin edes varsinaisesti kuulleeni. Enkä voi kuin kiittää ystäviäni, sillä keikka oli melkoisen upea! Sytyin etenkin monipuolisista rähinävokaaleista, jotka vaihtelivat kivasti äärimmäisestä aggressiivisuudesta lähes puhtaisiin julistuksiin. Ikävän passiivisesta yleisöstä huolimatta bändillä oli tunnelmanluonti hallussaan ja ainakin tämä neiti viihtyi varsin hyvin, vaikkei normaalisti tällaista musiikkia kuuntelekaan. Tämä keikka olikin siis spontaani hyppy populaarikulttuuriviidakkoon, tällaista minun varmaan kannattaisi harrastaa useamminkin. Hengästyttävän hyvä!

Ruotsin hc-jyrän jälkeen Manowar-kärsivällisyyteni loppui ja siirryin vaivihkaa päälavan läheisyyteen, jonne kutsuin pikkuhiljaa myös kaverini ja siellä tulikin hengailtua pakollisten ruokailujen ja muiden ylimääräisten säätöjen lisäksi koko loppuilta. Opethia tuli sivusilmällä seurattua, mutten oikeastaan saanut heistä vieläkään mitään irti. Mielestäni Opeth on bändi, joka kuuluu hämyisille klubeille, ei aurinkoisille festareiden päälavoille.

Amorphikset ja apulannat saivat mesota suunnissaan, kun tämä tyttö odotteli yhdysvaltalaista järkälettä päälavalle. Ja voi sitä onnen määrää, kun noin puolta tuntia vaille puolen yön nelihenkinen (nykyistä, henkilökohtaisten ongelmien takia keikan peruuttanutta rumpalia tuuraamassa bändin alkuperäinen rumpali Donnie Hamzik) itsensä onnistuneesti Heavy Metal -korokkeelle puskenut bändi ilmestyi lavalle! Häikäisevät valot ja 130 dB:n voimalla sykkinyt äänentoisto, jonka kasaan haaliminen basisti Joey DiMaion vaatimuksesta aiheutti varmasti monelle taholle harmaita hiuksia, tekivät jo ensi sekunneista lähtien selväksi, ketkä määräsivät Seinäjoen yössä.

Bändin settilista noudatti omia toiveitani ihanan uskollisesti Heart of Steelistä ja Warriors of the Worldista aina keikan huipentaneeseen Hail And Killiin asti. Silti jäin itse kaipaamaan esimerkiksi Crown and the Ringiä, jota keikan lopuksi soitettiin nauhalta, kunnes sekin katkaistiin kesken (mitä ihmettä, loppuikohan aika kesken..?) Myös pari muuta suosikkia jäivät soittamatta, kun taas muutamat vedot tuntuivat lähinnä täytepaloilta. Jollain tavalla hieman hämmentävää, että bändin show oli paljon, paljon laadukkaampi kuin heidän soittovireensä. Eric Adamsin laulut olivat välillä tuskaista kuultavaa ja jättimäiset soundit kompastuivat välillä omaan suvereeniyteensä. Älkääkä käsittäkö väärin, mielestäni keikka oli soitannollisestikin hieno, mutta kun miettii, miten massiivinen koko show oli, olisi itse musiikiltakin ehkä odottanut hieman, vain pienen hitusen verran, enemmän.

Bändi muisti kehua suomalaisia fanejaan jatkuvalla syötöllä. Epäilijät naureskelkoot rauhassa, mutta Manowar todella osaa ottaa yleisönsä. Suureellista asennetta ei voi loppujen lopuksi kuin ihailla, sillä Manowarin on luonut täysin oman ulottuvuutensa, jonne päästäkseen täytyy ehdottomasti uskoa heidän edustamaansa agendaan, joka mielestäni menee loppujen lopuksi paljon syvemmälle kuin pelkkään METAL, DRINK AND FUCK (slogan, joka taisi myös esiintyä bändin merchandise-vuoren keskellä myynnissä olleissa kondomipakkauksissa…) -hokemiseen. Bändi edustaa loppujen lopuksi ihan yleisesti ihailtavia arvoja, joihin suomalaisten lienee helppoa samaistua: sinnikkyyttä, periksiantamattomuutta, oman tien kulkemista, unelmiinsa uskomista. Lisäksi keikalla vallitsi yleisön joukossa käsinkosketeltavan yhteisöllinen tunnelma, jota bändi piti yllä paremmin kuin hyvin. Jyrä jopa palkitsi heidät Provinssirockiin järjestäneet Provinssi-promoottorit Balls of Steel -patsailla! Harvinaista, sanoisinko. Yleisö sai muutenkin suitsutusta, kun joukosta valittiin (mielestäni aika läpinäkyvän käsikirjoitutetusti, mutta tästä voi faktatietojen puutteessa olla montaa mieltä) lavalle yksi onnekas miekkonen, joka pääsi soittelemaan kitaraa ovelan tuotesijoittelun merkeissä “maailman parhailla vahvistimilla” ja heittelemään Suomi vs. Ruotsi -aiheista vitsiä bändin kanssa ja sai vielä soittamansa kitarankin itselleen! Mieletöntä.

Keikalla vallitsi muutenkin “juuri kun luulit nähneesi kaiken, saat lisää” -meininki showpuolen osalta. Kitarajannun vanavedessä lavalla pyörivät kaksi tanssityttöä. Seuraavassa hetkessä he olivatkin jo tissit paljaina (ja aiheuttivat tietenkin kukkahattuhenkisissä ihmisissä pahennusta). Keikka päättyi valtavaan ilotulitukseen, jonka aikana taivaalla paloi varmaan Zimbabwen valtion arvosta rahaa. Valtavan karismaattinen ja upea elämys kertakaikkiaan koko keikka, enkä voi kuin olla iloinen siitä, että olen saanut todistaa tämän.

SUNNUNTAINA NICK JOI ITSENSÄ HUMALAAN

Sunnuntaina raahauduin leirinnästä alueelle Vesa-Matti Loiria ihmettelemään. Olenkin jo aiemmin blogissani haukkunut Johnny Cash -reseptin kopioimisen Suomi-maisemiin. Halusin kuitenkin antaa livekeikalle mahdollisuuden näyttää, että olen ollut liian tuomitseva. Ikävä kyllä täytyy sanoa, että vaikka ihmiset ympärilläni varmasti liikuttuivat kyyneliin veteraanilaulajan ja -näyttelijän Suomi-hitti-tulkinnoista, niin minut valtasi jo muutaman kappaleen jälkeen hyvin vaivaantunut tunnelma. Yritin, ihan totta, puhdistaa mieleni ja keskittyä fiilistelemään, mutta en yksinkertaisesti kyennyt. Upeat soittajat ja tietenkin hienosti laulanut Loiri olivat valtavan hyviä, mutta tunnelma oli mielestäni kaikesta huolimatta väkisinväännetty ja teennäinen. Tuntui, että välillä Loiri lähes näytteli herkkyyttä kappaleisiin. Keikka varmasti upposi moneen ja olihan legenda hienoa nähdä elävänä edessään, mutta… ei. En lämmennyt.

Jätin suosiolla väliin myös Sunrise Avenuen, joka edustaa mielestäni juuri kaikkea sitä teennäisyyttä, jota musiikin ja taiteen ylipäänsä ei mielestäni pitäisi missään muodossa tahi nimessä sisältää. Minulta jäi siis välistä myös laulaja-kitaristi Samu Haberin kitaraspektaakkeli. Tavallaan ei haittaa (pun intended)…

Sen sijaan The Crashin viimeinen Provinssirock-keikka jäi mieleen sympaattisena ja pirteän viihdyttävänä. Bändiltä löytyy ihanan kotikutoisen vähäeleistä lavakarismaa vaikka muille (myös Ristolle, joka vaikuttaa välillä vähän feikiltä nörttiolemuksensa kanssa) jaettavaksi. Etenkin laulaja Teemu Brunila onnistui taas olemaan ehkä suloisin ikinä. Eihän tästä voi kuin tykätä! Levyltä en bändiä ole koskaan jaksanut, mutta todistamani livekeikat ovat aina olleet hyviä, eikä tämä veto ollut poikkeus. Jäähyvästit bändille!

Illan kruunasi osaltani Nick Cave Bad Seedseineen. Pääsin hyville paikoille jopa melko lähelle lavaa, ja viiksien odotus saattoi alkaa. Ja myös loppua tylysti, sillä kun yhtye silminnähden humalainen Cave keulanaan astui lavalle, joutui yleisö tyrmistyksen valtaan: Missä olivat viikset?! Cave kertoikin keikan aikana, että hänen vaimonsa oli ajanut ne pois hänen nukkuessaan unilääkeunta. Mikä menetys! Sniif! Kun viiksijärkytyksestä toivuttiin, keikka pääsi kunnolla alkamaan Dig, Lazarus, Digin merkeissä. Siitä eteenpäin keikka eteni ehkä hieman laimeiden biisivalintojen siivittämänä aina Henry Lee -kappaleeseen, jota olin salaa odottanut etukäteen. Jostain pilvien takaa ilmestyi jossain vaiheessa aurinkokin kiusaamaan gootiksikin haukuttua Luolan Nikoa, joka humalaltaankin onnistui antamaan itsestään erittäin karismaattisen vaikutelman. Viihdyin keikalla myös muun yhtyeen vuoksi – pieni mies viulun kanssa pisteli menemään ihanan energisesti, jopa niin paljon, että Nick meinasi välillä jäädä hänen varjoonsa. Cave flirttaili yleisön kanssa persoonalliseen tyyliinsä, tuijotti intensiivisesti yksittäisiä yleisön edustajia silmiin ja kommentoi eturivin meininkejäkin runsaasti. Viihdyin ja nautin ja vielä enemmän, kun bändi heitti The Weeping Songin. Voi kyllä, tulkaa uudelleen tänne vaikka heti klubikeikalle, te ihanat pahat siemenet maanisine laulajinenne!

Mitä haluaisin sanoa Provinssista noi ylipäänsä? Alue oli sopivan kokoinen, ruokaa oli moneen lähtöön ja tuoppisysteemikään ei ollut niin älyttömän hankala, mitä ennakkoon kuvittelin. Sää oli yllättävän hyvä etukäteisennustuksista huolimatta, lokkeja ei ollut Tuskaan verrattuna kuin kaksi, ihmiset olivat monenkirjavaa, mutta sopuista sakkia ja järjestelyt olivat muutenkin kohdillaan. Harmi, että kekkerit jäivät ilmeisen pahastikin tappiolle, mutta no, kesän lukuisat jättiesiintyjät varmasti verottivat hitusen sekä tietenkin se, että taloustilanne on mikä on eivätkä ihmiset välttämättä uskalla käyttää rahaa festarireissuihin (joiden kulut eivät tosiaan jää pelkkään lipunhintaan).

Jos ensi vuonna Törnävälle saadaan lisää hyviä ulkomaaneläviä, saatatte bongata minutkin sieltä!

Osoiterakenne 5 kommenttia

Blogi lomailee Provinssi-viikonlopun

kesäkuu 11, 2009 at 11:04 ap (yleiset) (, , , , , )

…sillä allekirjoittanut keikkuu jossain Törnävällä mm. Manowarin ja Nick Caven keikoilla. Palataan taas ensi viikolla!


ManowarHeart of Steel (levyltä Kings of Metal, 1988, live vuodelta 1999)

Hauskaa festariviikonloppua itse kullekin!

Osoiterakenne 2 kommenttia

Kesän festariherkut I: Provinssirock 2009

toukokuu 26, 2009 at 5:01 ip (tapahtumat) (, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , )

Juuri parahiksi palasin sorvin ääreen – kesä on nimittäin jo alkanut (hellerajat paukkuvat ainakin täällä maailmankolkassa) ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, että myös festarihammasta kolottaa! Ajattelinkin käydä blogissani läpi kesän festareita ja fiilistellä, mitä bändejä itse menisin niille katsomaan. Valitettavasti blogin tiimoilta anonyyminä suomeksi bloggaavana henkilönä minulla ei ole mitenkään varaa päästä näille kaikille kinkereille ja muut ansiotuloni menevätkin jo niin pahasti populaarikulttuurituotteisiin, että jokaisen kesän festarin kiertäminen olisi sula mahdottomuus senkin puolesta, mutta noh, ei anneta realiteettien häiritä eskapistista fiilistelyä! Ensimmäisenä festarifiilistelylistallani vuorossa Provinssirock.

PLACEBO

Running up that Hill (Sleeping With Ghosts -levyn special edition -versiolta, 2003, alkuperäinen esittäjä Kate Bush, 1985.)
Bongaa: Perjantaina 22:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Yleisössä luultavasti käsinkosketeltavan eteerinen ja lähes harras tunnelma.

MANOWAR

Warriors of the World United (levyltä Warriors of the World, 2002)
Bongaa: Lauantaina 23:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Koska muut bändit ehkä soittavat, mutta Manowar tappaa! Öljytyt muskelit, lähes paatoksellisuuteen asti yltyvä hurmos, metallimaailmaa muuttaneet legendaariset kappaleet sekä upea laulaja Eric Adams, jonka äänen kestämisen puolesta ei tarvitse pelätä missään vaiheessa. Jos et ole yhtään kiinnostunut metallitotuudesta, voit edes uteliaisuudesta tulla vilkaisemaan, miltä näyttää, kun tuhannet ja tuhannet tästä keikasta ikionnelliseksi tulleet metallisoturit laulavat yhteen ääneen Heart of Steel -kappaleen rivejä: Stand and fight, live by your heart. Always one more try, I’m not afraid to die. Stand and fight, say what you feel. Born with a heart of steeeeeeel…

NICK CAVE AND THE BAD SEEDS

Lie Down Here (& Be My Girl) (levyltä Dig, Lazarus, Dig!!!, 2008)
Bongaa: Sunnuntaina 19:30 Mainland Stagelta.
Miksi: Australian vaihtoehtorocksuuruus on näillä leveysasteilla melkoisen harvinaista herkkua. Maaginen, riehakas, vilpittömän kieroutunut, upea, puhutteleva ja rujo orkesteri, jonka livemenolta ainakin allekirjoittanut odottaa paljon. Niin ja Nick Caven viikset. Huh!

Tämän timanttikolmikon lisäksi kannattaa tarkastaa ainakin nämä hieman pienemmän mittakaavan mielenkiintoisuudet:

FM2000

Yksinäisten poikamiesten mustelma (levyltä Moskovan pasuunat, 2006).
Bongaa: Perjantaina 22:45 Zanzibar-lavalta.
Miksi: Mielenkiintoinen minun kirjoissani vieläkin tulokkaaksi laskettava metallisortin bändi, jonka omintakeiset kappaleet toimivat livenäkin varsin mallikkaasti. Omituista, mutta totta!

EMILIANA TORRINI

Serenade (levyltä Fisherman’s Woman, 2005.)
Bongaa: Lauantaina 16:45 X-Stagelta.
Miksi: Tämän herkän islantilaislaulajattaren laulua kuunnellessa tuntee muuttuvansa samaan aikaan sekä pienemmäksi että suuremmaksi – tajuavansa jotain pientä elämän merkityksettömyydestä ja samalla niistä pienistä hetkistä, jotka tekevät monesta asiasta rämpimisen arvoista. Ehkä kuulemme myös Taru Sormusten herrasta -leffatrilogiasta tutun soundtrack-kappaleen, Gollum’s Songin? Tai sitten emme, mutta Emiliana on silti ihana!

SEASICK STEVE

Walking Man (levyltä I Started Out With Nothin and i Still Got Most of it Left, 2008.)
Bongaa: Sunnuntaina 16:00 X-Stagelta.
Miksi: Tässä papparaisessa on ytyä! Hieman takapajuisen jenkkipunaniskan olemus pettää tuomitsijansa – Steve on suloisen sympaattinen bluesmiekkonen, joka onnistuu paikoillen kuulostamaan jopa J. Karjalaiselta. Jotain perin brittiläistäkin on ehtinyt tähän syntyperäiseen jenkkiin tarttua… Tämän luulisi toimivan sunnuntai-iltapäivän kohmelossa, ainakin kadonnutta kännykkää/lompakkoa/kaveria/pokaa/lähimuistia etsiessä. (Vaihtoehtoisesti vois myös ajatella, että tämän on ansainnut tuona hetkenä.)

Muita katsastamisen arvoisia minun mukaani:

JOENSUU 1685 perjantain ja lauantain välisenä yönä 01:15 @ Zanzibar-lava: Hämmentävän niminen hämmentävää rockia soittava yhtye toiminee yön hämäryydessä.
PUOLUSTUSVOIMIEN VARUSMIESSOITTOKUNTA feat. VEETI KALLIO lauantaina 14:00 @ Rumba Tent: Rock-klassikoita uljaan tahon säestäminä ja VeetiKuorosotaKallion tulkitsemina. Pakko nähdä, tämän revohkan Provinssi-neitsyyskin menee samassa syssyssä.
RISTO lauantaina 17:00 @ Island Stage: Risto on niin hassu ilmiö ja orkesteri, että toiminee yhden festarikeikan ajan varsin mallikkaasti aiheuttaen paljon päänrapsutuksia ja vieruskaverin silityksiä.
ANNA PUU sunnuntaina 13:30 @ Island Stage: Onko tästä Idols-tähdeksi omaperäisestä neitosesta festarivetonaulaksi? Se jäänee nähtäväksi.

Koko Provinssirock 2009:n esiintyjälista ja soittoaikataulut nähtävissä täältä.

Joko Sinä odotat innolla festarikesän alkamista?

Osoiterakenne Kommentoi

Fiilistelyä lumen kirkastamiin päiviin

marraskuu 1, 2008 at 2:15 ip (elokuvat, musiikki) (, , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , )

Niinhän siinä sitten kävi, että monessa osassa Suomea ensilumi on laskeutunut karulle kamaralle, ja muuallakin sataa räntää, vettä ja valkoisia yksisarvisia. Ilo lienee lumen osalta väliaikaista, mutta ah sen tuomaa kirkkautta! Kaamoksen keskelläkin voi näköjään fiilistellä kirkkaita ja valoisia päiviä! Sen myötä en voinut olla kaivamatta esiin suosikkejani talviaiheisista kappaleista. (Pahoittelut sinulle, joka taannoisessa gallupissa halusit vähemmän YouTubea blogiini…)

Viime aikoina olen kaivannut vähän kaihoisampaa ja leijailevampaa musiikkia ainaisen räminän ohelle, ja olenkin löytänyt paljon kauniita kappaleita. Kiitos siitä myös ystävilleni, jotka ovat mestareita keksimään kappaleita, joita veikkaavat minunkin arvostavan.

Ja nyt kaikki ikkunalaudoille tuijottamaan hitaasti leijailevia hiutaleita. Muistakaa lämpimät mummon tekemät villasukat sekä kupillinen mustaa kahvia.


Death Cab for CutieThe Ice is Getting Thinner (levyltä Narrow Stairs, 2008)


Nick Cave and the Bad Seeds ft. PJ Harvey, Anita Lane, Shane MacGowan, Kylie Minogue, Blixa Bargel & Thomas Wydler (levyltä Murder Ballads, 1996. Cover Bob Dylanin alkuperäisestä kappaleesta, joka löytyy herran levyltä Down in the Groove, 1988)


Sarah BrightmanWho Wants to Live Forever? (levyltä Time to Say Goodbye / Timeless, 1997. Cover Queenin alkuperäisestä kappaleesta, joka löytyy yhtyeen levyltä A Kind of Magic, 1986)


ShamRainSound of Snow (ep:ltä Deeper into the Night, 2006)


SiaBreathe Me (levyltä Colour the Small One, 2004)

Ja sitten loppuun vielä Se Kaikista Virallisin Talvikappale:


AmorphisBlack Winter Day (levyltä Tales from the Thousand Lakes, 1994)

Jostain syystä miellän Sofia Coppolan elokuvan Lost in Translation (2003) utuisen tunnelman loistavasti syksyn ja talven taitteeseen lopivaksi. Se on haikeudessaan voittamaton. Sopii etenkin niihin päiviin, kun maa on pienen kuurakerroksen peitossa ja taivas on harmaa, mutta jostain pilvien välistä pilkottaa välillä auringonsäteitä, jotka tekevät kaikesta jotenkin entistä haikeampaa. Tai jotain. (Tämä on toisaalta myös kevätleffa, osittain samasta syystä.)

Näin on näreet! Vielä se kaamosväsymys ja -ahdistus ehtii iskeä, mutta nautitaanhan silti näistä ensilumipäivistä?

Osoiterakenne 2 kommenttia

Kömpelöitä lyriikkasuomennoksia II: Nick Cave and the Bad Seeds ft. Kylie Minogue: Where the Wild Roses Grow

lokakuu 11, 2008 at 5:13 ip (musiikki) (, , , , , , , , )

Tätä olen huomannut ihmisten kaipaavan (ainakin hakusanojen perusteella…) Olkaapa hyvät, siis. Aiemmin olen suomentanut Evanescencen My Immortalin.

Vuorossa tällä kertaa siis Nick Cave and the Bad Seedsin, Kylie Minogue kuorrutuksenaan, Where the Wild Roses Grow levyltä Murder Ballads, 1996.

They call me The Wild Rose
But my name was Elisa Day
Why they call me it I do not know
For my name was Elisa Day

He kutsuvat mua villiruusuks’,
mut mun nimi oli Elisa Day
Miks’ ne kutsuu mua sillei, en tiedä
Koska mun nimi oli Elisa Day

From the first day I saw her I knew she was the one
She stared in my eyes and smiled
For her lips were the colour of the roses
That grew down the river, all bloody and wild
When he knocked on my door and entered the room
My trembling subsided in his sure embrace
He would be my first man, and with a careful hand
He wiped at the tears that ran down my face

Ekasta päivästä lähtien tiesin, hän on mulle se oikea
Hän katsoi mua silmiin ja hymyili
Hänen huulensa niiden ruusujen väriset, jotka kasvoivat joen luona niin punaisina ja villeinä
Kun hän koputti mun oveen ja astui sisään
Mun vapinain laantui hänen syleilyssään
Hän olisi eka mieheni mun ja varmalla otteellaan hän pyyhkisi kyyneleet mun poskiltain

(Kertsi:)
They call me The Wild Rose…

On the second day I brought her a flower
She was more beautiful than any woman I’d seen
I said, “Do you know where the wild roses grow
So sweet and scarlet and free?”
On the second day he came with a single red rose
Said: “Will you give me your loss and your sorrow”
I nodded my head, as I lay on the bed
He said, “If I show you the roses, will you follow?”

Toisena päivänä ostin hänelle kukkasen
Hän oli kauniimpi kuin kukaan näkemäni nainen
Kysyin: “Tiedätkö, missä villiruusut kasvavat niin suloisina, tulipunaisina ja vapaina?”
Toisena päivänä hän tuli punaisen ruusun kanssa
Hän kysyi: “Annatko minulle menetyksesi ja surusi?”
Nyökkäsin hänelle, makasin sängyllä
Hän kysyi: “Jos näytän sinulle ruusut, seuraatko minua?”

(Kertsi)

On the third day he took me to the river
He showed me the roses and we kissed
And the last thing I heard was a muttered word
As he knelt (stood smiling) above me with a rock in his fist
On the last day I took her where the wild roses grow
And she lay on the bank, the wind light as a thief
And I kissed her goodbye, said, “All beauty must die”
And lent down and planted a rose between her teeth

Kolmantena päivänä hän vei minut joelle
Hän näytti mulle ruusut ja suutelimme
Viimeinen kuulemani sana oli muminaa
Kun hän seisoi ylläni kivi kädessään
Viimeisenä päivänä vein hänet villiruusujen luo
Hän makasi törmällä, tuulenvire kevyt kuin varkain
Ja suutelin häntä hyvästiksi, sanoin: “Kauneuden täytyy kuolla”
Sitten istahdin alas ja istutin ruusun hänen hampaidensa väliin

(Kertsi)

Osoiterakenne Kommentoi

Top n: “Kaikkien aikojen” suosikkikappaleet

kesäkuu 12, 2008 at 12:56 ip (musiikki) (, , , , , , , , , , , , , , , , )

Voin kertoa, että lähestulkoon elän musiikista. En välttämättä kuuntele sitä ympärivuorokautisesti, sillä tarvitsen myös hiljaisuutta, mutta musiikki merkitsee minulle äärettömän paljon. Musiikki toimii minulle paitsi rauhoittajana ja energian antajana, myös tunnereaktioiden purkamiskeinona. Jos minulla on ollut huono päivä, saatan laittaa tietyn kappaleen soimaan, jotta saan itkettyä mieltä vaivaavat asiat ulos. Jos taas haluan saada piristystä, laitan soimaan toisen kappaleen. Siivoamiseen, novellien kirjoittamiseen ja lenkkeilyyn löytyy myös tietenkin omat musiikkinsa, samoin elämän pohdiskeluun noin yleisestikin. Ihmissuhdeasioista puhumattakaan…

Historiani musiikin parissa ulottuu aina varhaisimpiin ikävuosiin, jolloin nautin lastenlauluista. Aatsipoppaa vaan. Pyysin myös puhumaan opittuani äitiäni olemaan laulamatta, mikä johtui mahdollisesti hänen epäpuhtaista nuoteistaan… (Anteeksi, äiti.) Peruskoulussa olin myös seitsemän vuotta musiikkiin painottuneella luokalla. Ne alakoulun musiikkitunnit varsinkin olivat aivan loistavaa aikaa.

Musiikkimakuni on suhteellisen laaja, mutta painottuu kuitenkin eniten metallipuolelle. Lempibändejäni ovat Mustan Kuun Lapset, Katatonia, Anathema, Swallow the Sun, Bathory, PMMP ja Moonsorrow, jos mietin pitkäaikaisimpia lempiyhtyeitäni, ja uusimpina “mahdollisesti pitkäaikaisina” suosikkeina voisin mainita bändit Primordial, Armour, Spiritual Front ja W.A.S.P. Lisäksi kuuntelen paljon monia muitakin bändejä, mutta niiden luettelemiseen kuluisi ehkä hiukan turhan paljon aikaa…

Olen aina kokenut musiikin voimakkaasti, enkä voisi kuvitella elämääni ilman sitä. Minuun vetoavat erityisesti tietyt kappaleet, eikä minulla ole pakkomiellettä kuunnella levyjä kokonaisuuksina. Kiinnyn hyvin helposti yksittäisiin kappaleisiin, ja saatan kuunnella niitä tunti- ja jopa päiväkaudet putkeen. Sen vuoksi tätä tekstiä on haasteellista kirjoittaa, sillä elämässäni on ollut valtava määrä tärkeitä kappaleita, joista on vaikea seuloa ne eniten vaikuttaneet, mutta yritän silti.


Ensimmäisellä sijalla on itseoikeutetusti Johnny Cashin Hurt levyltä American IV: The Man Comes Around (2002). Kappale on cover Nine Inch Nailsin alkuperäisestä kappaleesta (Trent Reznorin säveltämä ja sanoittama veisu löytyy NIN-levyltä The Downward Spiral, 1994).

Tämä Cashin versio teki minuun lähtemättömän vaikutuksen jo vuosia sitten, ja yhä edelleen se liikuttaa joka kerta sitä kuunnellessani. Alkuperäisversio ei minuun niinkään vetoa (se on liian pihinää makuuni), mutta Cashin persoona ja ääni yhdistettynä akustiseen taustaan sen sijaan vaikuttaa ainakin tähän kuulijaan. Jos kehtaisin, sanoisin, että näin kappale olisi alunperin pitänytkin tehdä…

Cashin olemus tuo kappaleen sanoituksiin uusia vivahteita eikä häntä kuunnellessaan voi kuin vakuuttua siitä, että mies laulaa kokemuksen syvällä rintaäänellä. Myös kappaleen musiikkivideo on liikuttava. (Kyllä, olen aikamoinen itkupilli toisinaan.) Miehen toteava ja rehellinen sävy riisuu kappaleesta kaiken ylimääräisen draamahakuisuuden, ja pelkistettynä tällaiseen muotoon se toimii suurempana elämyksenä kuin useimmat muut kipaleet yhteensä.


Balladilinja jatkuu… W.A.S.P.:in Sleeping (in the Fire) (bändin debyyttilevyltä W.A.S.P., 1984) on järisyttävän hieno kappale, josta vaikutuin myöskin jo vuosia sitten. Kappaleet sanoissa on jotain minuun vahvasti vetoavaa, etenkin kertosäe “the passion and all the pain are one” -toteamuksineen herättää aina suuria tunteita. Mikä Tunne! Mikä Blackie Lawlessin ääni! Mikä kitarasoolo! Oooh! Toimii. Yhä edelleen, aina vaan.


Motörheadin God Was Never On Your Side (levyltä Kiss of Death, 2006) kolahti Cashin biisin tavoin kertalaakista. Tätä onkin tullut sitten viimeisen vuoden aikana kuunneltua “parit” kerrat. Lemmyn ääni on aina Lemmyn ääni, eipä siitäkään muuta voi sanoa, kuin että kokemuksen tuoma varmuus (ja viskin tuoma raspi ;)) vetoavat minuun valtavan paljon. Ja akustinen tausta tietysti myös. Sanoituksissa on myös voimaa, ja Lemmyn tulkinta tekee niistä entistä vaikuttavammat.


Mustan Kuun Lasten vuonna 2003 julkaistulta Kauniinhauta-levyltä löytyvä “balladi” (tuliko tämä teille yllätyksenä edellisten jälkeen?) Augur on ollut jo vuosikaudet minulle erittäin tärkeä biisi. Tämän kanssa olen räpiköinyt teinivuosieni angstien ja nykyvuosieni fiilistelyhetkien läpi, toimii joka kerta. Etenkin “talvi loputon / ota vastaan” -kohta on erittäin voimakas. Muutenkin Mustan Kuun Lapset on jo pitkään ollut kaikista tärkein yhtye minulle huolimatta siitä, että viime aikoina monet muut bändit ovat ottaneet jalansijaa. Tämän kappaleen lisäksi bändin parhaimmistoa edustavat minulle myös esimerkiksi kappaleet Veritanssi, Talviyön tanssiinkutsu sekä Suruntuoja.


Katatonian Evidence (levyltä Viva Emptiness, 2003) kuuluu ehdottomiin suosikki”hitteihini”. Mikä tarina! Katatonian vinoutunut tunnelma vetoaa itseeni kuin bakteerit lävistyshaavaan, myös laulaja Jonas Renksen äänen pelkistetystä vivahteikkuudesta (yrittäkää ymmärtää) pidän valtavasti. Kappaleet ovat tarttuvia ja sanoitukset ajoittaisesta kliseemäisyydestään huolimatta vallan mainiot. Toimii! Tämä Evidence-kappale soi todella usein baareissa, joissa käyn, ja silloin alkaa kyllä kieltämättä laulattaa. Katatonialta voisin mainita kyllä erikseen vielä kymmenen lempparia, mutta paljastettakoon tässä vaikkapa kappaleet Teargas (sydänsurubiisien ehdotonta aatelia), Don’t Tell a Soul (voiko olla upeampaa kuin “please, don’t tell a sooou-u-u-l” -kohta?) ja Deadhouse (se kertosäe, se kertosäe).


Bändiltä Swallow the Sun olisin halunnut laittaa tähän ennemminkin joko kappaleen Silence of the Womb tai Fragile, mutten löytänyt niitä tuubilasta, joten valkkasin sitten tämän “kolmossijalaisen”, kappaleen nimeltä The Morning Never Came, joka löytyy bändin samannimiseltä debyyttialbumilta (2003). Bändin kappaleiden tunnelma on mielestäni jotain hyvin omintakeista, yhtä aikaa rujoa ja herkkää, vinoa ja suoraa, ja tuollainen yhdistelmä tuntuu toimivan minuun hyvin usein. Pidän siitä, miten bändi käyttää koskettimia hyödykseen musiikissaan. Myös monipuoliset vokalisoinnit iskevät, pidän puhtaiden osuuksien ripottelusta örinöiden/korinoiden/yms. väliin, etenkin, kun se kuulostaa täysin luonnolliselta laskelmoidun sijaan. Tässä kappaleessa iskee etenkin sanoituspuoli, ja rakastan noita kitarakuvioita.


Fragile Dreams (levyltä Alternative 4, 1998) on ehkäpä Anatheman suurin “hitti”, ja koska se oli omalla kohdallanikin ensimmäinen kosketus bändiin, valitsin sen tähän. Mitä tuosta voi sanoa? Loistava kappale, loistavat sanat, loistava tunnelma, loistavaa soitintyöskentelyä, loistavat laulut, loistavaa tulkintaa, loistava kokonaisuus. Ei kai siinä sen kummempia… Olen aina mieltänyt Anatheman ja Katatonian “sisaryhtyeiksi”, vaikkei niillä loppujen lopuksi niin paljoa yhteistä ole. Niputan ne kuitenkin tavallaan samaan luokkaan; molempien meno on paikoin todella surumielistä (tai ei oikeastaan paikoin, vaan koko ajan), mutta Katatonian olen aina mieltänyt “julmemmaksi” ja epätoivoisemmaksi, kun taas Anatheman herkemmäksi ja haikeaksi. Tämä saattaa johtua myös soundimaailmasta, jonka miellän Anatheman kohdalla jotenkin “orgaanisemmaksi”. Muita suosikkibiisejäni tältä bändiltä ovat esimerkiksi One Last Goodbye, Better Off Dead (Bad Religion -laina) sekä Are You There?


Nick Cave and the Bad Seeds vierailevana tähtenään tuolloin hyvinkin nuori Kylie Minogue levytti vuonna 1996 Murder Ballads -levylleen tämän maailman ehkäpä hämmentävimmän rakkauslaulun Where the Wild Roses Grow. Miettikää nyt: Herkkä tulkinta kohtaa sanoituksissaan ruusunpunaiset huulet ja lopulta myös hampaisiin istutetut kukat. Nerokasta, sanoisinko. Muuten tutustumiseni Caveen on jäänyt toistaiseksi melko vähäiseksi, vaikka olenkin hypistellyt herran (+ yhtyeidensä) levyjä kaupoissa ties kuinka monesti. Mutta vielä jonain päivänä…


Bathoryn Hammerheart levyltä Twilight of the Gods (1991) koskettaa ja koskettaa aina vaan. Kappaleen on alunperin säveltänyt englantilainen Gustav Holst (1874-1934). En tiedä alkuperäisestä versiosta sen enempää, mutta Bathoryn kappale sen sijaan on yksi mahtipontisimmista kappaleista, joita olen kuullut. Paitsi että biisi assosioituu päässäni wanhan ajan Ruotsiin ja fiilistelyyn rannikolla, se myös herättää tunteita omaan elämään liittyen. Etenkin rivit “For the ones / who stood me near / and you few who were me dear / I ask of thee to have no doubts and no fears”, niissä on sitä jotain. Muita suosikkejani Bathorylta ovat mm. kappaleet One Road to Asa Bay ja Under the Runes.

Voi ei, nyt minulle tuli kyllä vahvasti sellainen tunne, että tämä kirjoitus on yhtä suurta informaatioähkyä. No, koettakaapa kestää, sillä kjäh kjäh, en aio lyhentää tätä. No, kompromissin tein kyllä siinä, etten jatkanut tuota listaa tämän pidemmälle, vaikka kappaleita löytyisi vielä vähintään yhtä suuri määrä. Tuossa nyt kuitenkin niitä vaikuttavimpia.

Toivotan kaikille elämyksellisiä hetkiä musiikin parissa!

Osoiterakenne Kommentoi