Päivän kappale 7.11.2009
Valitettavasti YouTube ei löytänyt kappaletta, mutta se löytyy Spotifystä tämän linkin takaa.
Sturmgeist – Sturmgeist_89 (levyltä Manifesto Futurista, 2009)
Why did you do it
You bloody moron
Put an end to your problems
By killing innocents
Time cannot be turned
But shootings be averted
There is a way out of it
The gun is not that way
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose destruction
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll iterate my question
Why did you do it
Now I’ll be their villain
Sturmgeist 77
Because of your murders
The nine lives that you took
Natural selector
What a bunch of bull
Your victims were innocent
You chose them at random
This world is full of garbage
You didn’t make it better
Never will a suicide
Resurrect the victims
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose not to believe
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll demand an answer
Why did you do it
Sturmgeist 89
Why did you do it
Sturmgeist89-nimellä internetissä esiintynyt tuusulalainen abiturientti Pekka-Eric Auvinen surmasi kahdeksan lukiotoveriaan sekä itsensä 7.11.2007 Jokelassa. Norjalaisen industrial-vivahteisen black metal -bändi Sturmgeistin laulaja/biisintekijä Cornelius von Jackhelln joutui vastentahtoisesti keskelle kohua, sillä hänen bändiään syytettiin väkivaltaan yllyttämisestä ja jopa Auvisen teosta. Tämä kappale on vo Jackhellnin “avoin kirje” Auviselle koulusurmien jälkeen. Wikipedia-artikkeli Jokelan koulusurmista.
Kaksi vuotta, kaksi koulusurmaa myöhemmin: Onko mikään muuttunut? Vielä viime vuonna jaksettiin laulaa nuorten mielenterveyshoidon puolesta, mutta nyt sillä rintamalla on taas hiljaista. Mielenterveyspalveluista on leikattu entistä enemmän taantuman(kin?) johdosta; luokkakoot, opetussuunnitelma ja muut käytännön asiat ovat pysyneet ennallaan. Aselakiin kyllä ollaan puututtu erittäin innokkaasti, mutta loppujen lopuksi on jälleen kerran unohdettu se, että games don’t make people aggressive, lag does (pelit eivät tee ihmistä aggressiiviseksi, niiden hidastelu kylläkin). Musiikin kuuntelu ei tee kenestäkään koulusurmaajaa eikä aselain muuttaminen paranna yhdenkään koulun tilannetta sieltä, missä tarvetta olisi. Pennuilla menee ihan oikeasti melko huonosti tässä maassa. Miksi? Minkä takia?
Myös työikäisillä, etenkin korkeasti koulutetuilla henkilöillä on koko ajan enemmän ja enemmän burn outeja, masennusta, mielenterveysongelmia ja sairauseläkkeellekin lähtee väkeä kuin U2:n keikalle (eli ihan pipona). Eikö tämän maan pitäisi olla yksi maailman kehittyneimmistä valtioista niin teknologisesti kuin vaikkapa terveydenhoidonkin suhteen?
Vai onko juuri se meidän ongelmamme; kompastumme juuri siihen, että olemme paperilla niin hyvinvoiva valtio, jossa kaikilla pitäisi kaiken järjen mukaan olla ihan ällistyttävän mukavaa ja kivaa ja helppoa ja turvallista? Olemmeko tottuneet liian hyvään, vai onko meiltä viety viimeisetkin ihmisyyden rippeet sen suhteen, että nykyään koneet tekevät puolestamme lähes kaiken ja meidän tehtäväksemme jää enää turhautua ja ahdistua, etenkin silloin, jos huomaamme itsessämme jonkin epänormaalin vian, virheen systeemissä.
Minun kaikennäkevät silmäni näkisivät, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tapahtumia ei suinkaan sovi pitää kertaluontoisina tragedioina, sillä vaikka aseet kiellettäisiin, kouluihin asennettaisiin viimeisen päälle tasokkaat metallinpaljastimet, hälyttimet ja turvakamerat, ei yksikään meistä olisi turvassa, sillä kun ihmismieli hajoaa tarpeeksi, eivät mitkään lait tai rajoitukset estä väkivaltaa, jos tekijä on tekonsa jo päättänyt toteuttaa. Ja minusta tämä on se kaikista huolestuttavin osuus: Miten on tultu tähän pisteeseen, että niin moni nuori tarvitsisi hoitoa mielenterveysongelmiinsa?
Niinpä.
Katso myös aiemmin kirjoittamani postaukset tämän aiheen tiimoilta:
Päivän kappale 23.9.2008
Ongelmakatalogi, eli miksi nuoret voivat pahoin (30.9.2008)
Muistojen c-kasetit ja tulevaisuuden traumat
Muistatteko vielä ajan, jolloin musiikit kuunneltiin, ennen cd-formaatin valtaannousua, c-kaseteilta? Minäkin muistan!
Edustan sukupolvea, joka on kasvanut siinä maailmassa, jossa MTV ei tarkoita enää kotoisaa mainostelevisiota vaan ylikansallista musiikin tuotteistamiseen erikoistunutta musiikkivideo- ja sittemmin myös turhanpäiväistä tosi-tv:tä suoltavaa kaapelikanavaa. Olen juossut ensin päivät metsissä leikkien ja tullut sitten ruudun ääreen ihmettelemään esimerkiksi niinkin hämmentäviä videoita kuin Smashing Pumpkinsin Ava Adore ja/tai rallattelemaan hölmöjä kertakäyttöhittejä S.O.A.P.:in This is How We Partyn malliin (kuka vielä muistaa tämän “ihanuuden” vuodelta 1998?)
Kuitenkin c-kasetit olivat tuohon aikaan parhaita kavereitani. Vaikka cd-levy olikin lanseerattu jo aiemmin ja televisiosta näkyi kuvamusiikkia, elivät vanhempani vielä c-kasettiajassa ja hankkivat pikkuisia keloja minulle runsain määrin. 90-luvun kulta-ajalla kuuntelin vielä iloisesti lastenlaulukasetteja; niin iloisesti, että en voinut mennä nukkumaan ilman, että olin kuunnellut yhden tietyn, eri esittäjien lastenlauluja sisältävän kasetin ainakin kahdesti ympäri. Usein laitoin kasetin soimaan ja ajattelin nukahtaa sen soidessa, mutta kun a-puoli ehti naksahtaa loppuun, olin usein vielä hereillä ja alkoi kääntelyrumba – ilmankos minusta tulikin vähän tällainen… Sittemmin mankasta ehti lähteä nappuloita irti ja nauhat ehtivät katkeilla ja minäkin ehdin jotenkin livahtaa teini-ikään ja MTV:llä esiintyvät artistit unohtivat vaatteet kotiinsa ja yhtäkkiä kaikki oli virtuaalista ja interaktiivista ja musiikkivideoidenkin lomassa pyöri rakkauslaskureita ja sitten tulikin jo Spotify. Mitä tapahtui, mistä se kaikki kehitys ilmestyi?
Mikä tämä jaaritteluni pointti sitten on? Satuin vain bongaamaan yksi päivä jostain muotiblogista erään asusteen, joka herätti c-kasettimuisteloni henkiin ja nyt oikeastikin harkitsen ostavani 38 euroa maksavan lompakon ihan vain siitä syystä, että sen tekemisessä on käytetty aitoja c-kasettinauhoja ja ne taas herättävät minussa henkiin sen pienen lapsen, joka säästyi lapsuudessaan nykyajan mp3-medialta ja sai elää maailmassa, jossa MTV oli vielä jännittävä ja siisti ja musiikkivideot ihananhölmön tee-se-itse-hengellä väsättyjä musiikkia palvelleita teoksia musiikkihuoraamisen ja raadollisen pakkomyydä-markkinatalouden turruttamien tuotteiden sijasta.
Olen 20-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi, kun musiikkimaailman valloittavat tämäntyyliset viritelmät:
brokeNCYDE (jep, yhtyeen nimi kirjoitetaan oikeasti noin) – Freaxxx (joltain tulevalta ep:ltä, ei kiinnosta!)
Attack Attack! – Stick Stickly (samannimiseltä albumilta tai jotain, 2008?)
Ihan oikeasti! Ihan oikeasti, iiiiihan oikeasti! Kun tähän on tultu, tekee mieli painua takaisin metsään leikkimään eikä koskaan tulla sieltä pois. Melko surullista. Jostain syystä nämä yhtyeet keksivät, että yhteen kappaleeseen pitää tunkea kaikki mahdolliset elementit (mahdollisimman muovisesti toki), niin ei tarvitse koskaan edes tehdä toista levyä ja silti pääsee maineeseen? Mikä tämän kehityksen voisi enää pysäyttää… Energiajuomat pois myynnistä ihmisiltä, jotka keksivät tämäntyylisiä ideoita? Minulle lobotomia?
Sniif.
Kerrankin oikean elämän makua televisiossa (en puhu Big Brotherista)
Kyllä. En tiedä, onko kukaan pannut merkille, mutta olen useamman kerran maininnut spontaaneissa seikkailuissani, etten voi sietää juuri mitään kulttuurin tuotetta, jota voisi kutsua adjektiivilla elämänmakuinen. Siitä tulee liikaa mieleen yäk ällö hyi -reaktion aiheuttava Serranon perhe sekä takavuosien virallinen nössölälly perhesarja, eli Seitsemäs taivas (1996-2007):
Mutta! Hyvät kanssaintterwebsinkäyttäjät, olen löytänyt kerrankin oikeasti elämänmakuiselta tuntuvan sarjan, jossa kaikki ei ole lämmintä ja ihanaa eivätkä vaikeudet aina vie typerän ja teennäisen elämän oppimisen kautta voittoon, mutta jossa kaikki ei myöskään ole yhtä suurta ristiriitaa ja surkean ahdistavaa draamaa. Tämän löydön tein siitäkin huolimatta, että YLE yrittää ilmeisesti typerillä käännösnimillään sekä laatuohjelmien piilottamisella huonoon lähetysaikaan torperoida kaikki mahdollisuudet bongata hyviä sarjoja.
Sano että rakastat on vuodelta 2007 oleva 10-osainen draamasarja HBO:lta. YLE näyttää sarjaa näin lauantaisin ykköseltä kello 22:00. Sarjasta on tähän mennessä tullut 2 osaa, ja mielestäni siihen päässee vieläkin ihan hyvin mukaan.
Sarja kertoo siis pariskunnista, joiden (yhteinen) elämä ei välttämättä ole kovinkaan auvoisaa, ja jotka sen johdosta päättävät lähteä parisuhdeterapiaan. Hahmot ovat uskottavan oloisia, lavasteet ja vaatetus ja muu ovat sopivan nuhjuisia (ei siis liikaa Hollywood-kimalletta) ja heiluva kamera tuo kohtauksiin tunteen siitä, että lymyilisi itse kameramiehen vierellä seuraamassa tilanteita. Siitä tulee itse asiassa välillä vähän vaivaantunut olo, mikä ei ainakaan itselleni ole kovinkaan yleistä tv-viihdettä seuratessa. Mielenkiintoista. Näin juniorina on tietenkin helppo huudella, mutta voisin kuvitella, että sarjan parisuhdeasetelmat voivat aivan hyvin olla arkipäivää oikeiden Aikuisten elämässä.
Näyttelijät eivät ole liian kuluneita, ja juonta jaksaa seurata, vaikkei se – ainakaan tähän mennessä – ole sisältänyt mitään yltiödramaattisia hetkiä. Sarjassa maistuu elämän karumpi puoli, ja se jos mikä uppoaa minuun. Asioita ei liioitella eikä myöskään romantisoida, vaan sarja näyttää hahmojensa piirteet hyvin toteavaan sävyyn. Sarjaa voisi välillä erehtyä luulemaan dokumentiksi. Tämä teksti saattaa antaa ohjelmasta tylsän kuvan, mutta juoni on oikeasti yllättävän koukuttava. Suosittelen ainakin vilkaisemaan. :)
Noin muuhun elämään liittyen voisin sanoa, että olo on vähän tällainen:
Green Day – Wake Me Up When September Ends (levyltä American Idiot, 2004)
Aika paljonkin, itse asiassa.
Haluatko julkkikseksi? Mieti vielä hetki…
Jälleen kerran tänä syksynä kansakuntamme saa digivastaanottimiinsa pällisteltäväksi ihmisiä, jotka tunkevat itsensä valokeilaan valokeilan vuoksi kuvitellen, että se on hienoa ja siistiä. Harva tullee ajatelleeksi, että valot häikäisevät ja että niiden hehku saattaa jopa sytyttää hiukset palamaan (opin tämän Rokkarille morsian -sarjasta). Jos julkisuuteen kiilaa Idolsista, voi olla kova paikka, kun joutuukin sitten oikeasti tekemään aivan hitosti töitä. Puolivalmis levy pukataan markkinoille pikkuteinien ostettavaksi ja keikkoja pukkaa Puhdas Elämä Lapselle -konserttiin ja muihin massatapahtumiin. Yöunet jäävät vähäisiksi, selkääntaputtelijoita riittää, mutta “uskottavat musiikkipiirit” eivät ota vakavasti, jokaista sanaansa joutuu pohtimaan ihan eri tavalla kuin ennen ja omat Suuret Musiikilliset Visiot saattavatkin lentää tylysti roskakoriin, kun levy-yhtiöllä on mielessä paljon myyvempiä – ja usein taiteellisessa mielessä mitäänsanomattomampia – ideoita. Iltapäivälehdet kaivavat luurangot kaapista alta aikayksikön ja jos supermegaidolilla sattuu olemaan jotain päivänvaloa kestämätöntä menneisyydessään, voidaan olla varmoja siitä, että juuri niihin asioihin hyeenalehdet kohdistavat parhaimmat spottivalonsa.
Jos taas ponnistaa “kaikkien” tietoisuuteen Big B(r)otherista, voi pikkuhiljaa ärsyttää, kun ei ole julkisuudessa minkään muun kuin oman pärstänsä takia. Jotkut tuntuvat huumaantuvan tästä helposta näkyvyydestä ja alkavat epätoivoisesti provosoida lehtiä saadakseen lisää palstatilaa sen jälkeen, kun ketään ei voisi enää vähempää kiinnostaa heidän tähdenlentonsa ja mitättömät mielipiteensä. Kannattaa miettiä, miksi siellä julkisuudessa loppujen lopuksi on. Suomessa on suhteellisen mahdotonta saavuttaa Paris Hiltonin ja kumppaneiden asemaa pärstäjulkkiksena johtuen monestakin seikasta, mm. väkiluvun pienuudesta (ei tarpeeksi faneja). Toisaalta taas joskus näillä julkisuudenkipeillä tyr- ihmisillä on yllättävänkin paljon vaikutusvaltaa, m.o.t. esimerkiksi Johanna Tukiaisen kohdalla. Kyseinen tapaus lieneekin sen verran poikkeuksellinen, ettei kannata toivoa omalta kohdaltaan yhtä suuria.
Jos haluat siltikin päästä pinnalle ja vippibileisiin vetämään ilmaista viinaa sekä Seiskan sivuille pikku-uutiseen (kävit esimerkiksi huoltoasemalla syömässä rasvaisen pikaruoka-aterian), kannattaa tutustua näihin teoksiin. Suhteellisen usein totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Populaarikulttuurissa on käsitelty julkisuutta ja sen lieveilmiöitä mm. seuraavissa erilaisissa yhteyksissä (paino suomalaisessa näkökulmassa):
Kirjat
- Blåfield, Ville & Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007). Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi jokaiselle yläkoulu- ja lukioikäiselle! Kirja sisältää paljon ajatuksia herättävää materiaalia, mukaanlukien teinien omia kommentteja julkisuudesta, idoleista ja muusta asiaan liittyvästä. Kirjassa on hyödynnetty myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen laajaa Big Brother -aiheista tutkimusta, joka toteutettiin ensimmäisen BB-tuotantokauden aikana.
- Guzenina, Maria: Unelmatehdas – Access All Areas (WSOY 2004). MTV-musiikkikanavan entisen juontajan ja nyttemmin myös kansanedustajan avainromaanina mainostettu teos mediamaailmasta, jossa huumeet ovat arkipäivää, koko ajan on kauhea kiire ja kovan kilpailun vuoksi töissään joutuu juonittelemaan ja jättämään yöunet minimiin, jotta pysyy ajan hermolla.
- Metsämäki, Mikko & Mäkinen, Esa: Kuka kukin luulee olevansa 2005 & 2007 (Ajatus Kirjat 2005 & 2007). Ilmaantumalla julkisuuteen asetat itsesi myös arvostelun kohteeksi. Monet osaavat käyttää sitä hyödyksi, ja monia myös kiinnostavat ilkeät juorut ja toisten mokailu. Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen ovat tehneet jo kaksi julkkishenkilöhakemistoa, joissa nimensä mukaisesti tungetaan jauhot julkkisten suuhun. Haluaisitko olla tällaisessa kirjassa, johon olisi painettu tietoja yksityiselämästäsi ja kommentoitu niitä häijyyn sävyyn?
- Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt (Johnny Kniga 2006). Haastattelukirja kertoo suomalaisten nykyrokkareiden asemasta ja mietteistä liittyen paitsi itse musiikkiin, myös uran luomiseen, julkisuuteen, mammonaan ja muuhun asiaan liittyvään. Plussaa maanläheisyydestä – tämä kirja ottanee luulot pois niiltä, jotka kuvittelevat Suomessa muusikkona olemisen jotenkin helpoksi ja tuottavaksi.
TV
- Riitasointuja (Nelosella maanantaisin klo 21, 11.8. alkaen). En ole tästä sarjasta nähnyt kuin mainoksia, mutta odotan kovasti, mitä britit ovat saaneet aikaan Idols-aiheesta, kun näkökulma sarjaan on nimenomaan unelmien murskautuminen ja mediamaailman kriittisyys.
Musiikki
Tämän listan kokosin omien tulkintojeni pohjalta.
- Apulanta – Jumala (levyltä Hiekka, 2002)
- W.A.S.P. – The Crimson Idol (albumi, 1992). Yhtyeen laulaja Blackie Lawless avaa tässä dokumenttihaastattelussa The Crimson Idol -konseptilevyn muutaman kappaleen ideaa. The Idol -kappale on itselleni ollut yksi vaikuttavimmista elämyksistä musiikin parissa, kyseisen biisin tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Koko The Crimson Idol -levyn sanoitukset löydät täältä.
- The Offspring – The Kids Aren’t Alright (levyltä Americana, 1998. Sanat)
- Matti Nykänen – Mäkikotka ja häkkilintu (levyltä Ehkä otin, ehkä en vuodelta 2006)
- Britney Spears – Lucky (levyltä Oops… I Did It Again, 2000. Sanat.)
- Britney Spears – Piece of Me (levyltä Blackout, 2007. Sanat.)
Edustan itse sitä koulukuntaa, joka arvostaa hikisistä ja homeisista treenikämpistä uransa aloittaneita yhtyeitä paljon näitä tähdenlentoja enemmän. Asiasta voi olla montaa mieltä, mitä te sanotte?
Oikein hauskoja hetkiä tosi-teeveen parissa.
Onks tää sitä seksiä heeeeeeei?
Musiikkivideoissa on olemassa eräs helppo markkinointikeino: seksi. On kuitenkin seksiä ja seksiä. Verratkaapa:
Nancy Sinatra – These Boots Are Made for Walking (samannimiseltä singleltä vuodelta 1966)
Upea kappale upealla videolla, josta löytyy ihanaa ajalleen ominaista glamouria, tyylikkyyttä ja musiikille annettua tilaa, sekä tietty myös tietynlaista naiviutta ja kömpelyyttä. Vaatteet ovat tyrkyhköjä vain alaosastaan ja naisetkin voivat katsoa videota tuntematta itseään halvoiksi makkaroiksi (vaikkakin Nancyn karisman rinnalla monet kalpenevatkin). Okei, se jumppakohtaus on vähän “eh, mitä?” -luokkaa, mutta muuten videossa on mielestäni kiva tunnelma.
Jessica Simpsonin versio samasta kappaleesta (vuodelta 2005. Julkaisun nimestä ei mitään tietoa, sillä valitettavasti kaikki neidistä löytämäni tieto oli ympätty todella huonosti toimiville sivuille, joissa tuntui olevan musiikista kirjoitetun informaation sijasta kaikkea muuta krääsää oman koneeni suoritustehoille sopimattoman paljon.)
Mitä *****ttiä Jessica Simpson(in markkinakoneisto) on oikeasti ajatellut?! Aaargrhrrhgr, tällä hetkellä hyvän musiikin ystävää hajottaa ja huolella. En sattuneista syistä osaa sanoa, onko Jessica seksikäs, mutta ainakin hänestä puuttuu täysin Nancy Sinatran glamour. Katsokaa vaikka itse, miten halvaksi voi itsensä tehdä. Eikä sekään välttämättä väärin ole, mutta onko pakko viedä samaan alelaariin yksi omasta mielestäni maailman hienoimmista kappaleista? Voi yhyy.
Kun kappaleen videolta löytyvät KAIKKI seuraavat kliseet (suhteellisen kronologisessa järjestyksessä):
- Nopeasti kaahaava, hieno auto
- Punaiset nahkakengät
- Lanneliike
- “Hottis” tarjoilija (no hei Jessica!)
- Lähinnä vyötä muistuttavat minishortsit
- Shakiramainen perseenheilutus
- Baari
- Pöydällä tanssiva tarjoilija (no hei Jessica!)
- Pari väkinäistä hillbillyä
- Väkivaltaa
- Huutosakkimainen taustatanssijaryhmä
- Lato
- Bikinit
- Bikineissä autoa pesevä akka (no hei Jessica!)
+ Elämää nähnyt keski-ikäinen cowboy, jonka rooli jäi vähän epäselväksi,
pistää vain miettimään, voiko enää laskelmoidumpaa olla. Aargh. Kappale on lisäksi tehty ihan liian läpinäkyvällä copypaste-meiningillä hyväksikäyttäen edellisen kappaleen mainetta ja suosiota, ja kun tähän vielä yhdistää hyvin ohueksi vedetyt vokaalit (vaikka no-hei-Jessicalla skaalaa tuntuisikin riittävän), voidaan mielestäni ihan oikeutetusti ojentaa Simpsonille pysti noloimmasta esityksestä aikoihin.
Toisaalta, kuten Pieniä poimintoja cover-kappaleista -postauksessani taannoin määrittelin, hyvä cover “–on persoonallinen ja tuo myös sitä esittävän artistin/yhtyeen esiin omana itsenään”. Ja sitten puoletaan tätä kompensoiva toisaalta-huomio: “Mielestäni sellaiset versioinnit ovat epäonnistuneita, joista paistaa läpi laskelmoitu yliyrittäminen ja yleisön kosiskelu epäuskottavalla tavalla. Ja toki sitä tulee seurattua omien suosikkibiisien coverointia toisinaan suhteettomankin ankaralla tutkalla.” Niinpä niiiiiin.
Ei näin. Ja kuin kohtalon ivasta radiossa alkoi juuri soida Vesa-Matti Loirin cover-versio eräästä Suomi-rockin hitistä. (Jos tämä lause ei auennut, vilkaise tuota ylempänä linkkaamaani cover-poiminta-postausta.)
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille (vaikken olekaan täysin varma, mikä päivä tänään on…)!
Tapaus Marié Digby
Olipa kerran YouTube.com. Sieltä aloitti vuoden 2006 alussa uransa muuan Marié Digby. Hän lähetteli palveluun videoita itsestään ja kitarastaan käsittelemässä hittikappaleita uuteen, herkkään singer / songwriter -balladimuotoon. Rigbyn videoista tuli valtavan suosittuja ja myös hänen omat sävellyksensä (samaa kautta julkituotuina) keräsivät kiitosta yleisöltä.
Ja niinpä sitten kävikin, että Digbylle tarjottiin levytyssopimusta monikansalliselta Hollywood Recordsilta. Nuoren japanilais-irlantilaisen jenkin esikoislevy Unfold julkaistiin tänä vuonna. Tässä jokin aika sitten satuin saamaan ystävältäni linkin Marién YouTube-videoihin, ja tykästyin etenkin tähän herkkään tulkintaan, vaikka kappaleen alku onkin aika haparoiva:
Demoversio Unfold-kappaleesta
Kuulostaako turhan hyvältä ollakseen totta? Sitähän se tietysti onkin, sillä katsokaa, mitä levy-yhtiön sedät tekivät kyseiselle Unfold-biisille:
Levyversio samasta Unfold-kappaleesta
Mitä tapahtui tuon demoversion henkilökohtaisuudesta kumpuavalle, lähestulkoon kyynelehtivälle tulkinnalle?! Levyversion laulu on jotenkin todella tympeää kuunneltavaa, se kuulostaa todella väkinäiseltä. Ja se on niin suuri sääli, sillä tällä kappaleella olisi mielestäni ollut tuollaisella kitara ja laulu -tekniikalla mahtavaa potentiaalia Universaalisti parhaat herkistelybiisit -listalle. Ilmeisesti sanoituksia ei sentään ole menty muuttelemaan, mistä suuri plussa kaikille tahoille. Kyseisen kappaleen sanoitukset kun käsittelevät ilmeisen harvakseltaan lyyrisesti kuvattua perfektionismia ja epävarmuutta koko elämän, ei vain sen suosituimman pojan, osalta.
Onneksi Marién muissa kappaleissa on vielä jonkin verran tunnetta. Harmittaa vaan, että tuo Unfold mentiin pilaamaan. Höh.
