Päivän kappale 7.11.2009
Valitettavasti YouTube ei löytänyt kappaletta, mutta se löytyy Spotifystä tämän linkin takaa.
Sturmgeist – Sturmgeist_89 (levyltä Manifesto Futurista, 2009)
Why did you do it
You bloody moron
Put an end to your problems
By killing innocents
Time cannot be turned
But shootings be averted
There is a way out of it
The gun is not that way
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose destruction
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll iterate my question
Why did you do it
Now I’ll be their villain
Sturmgeist 77
Because of your murders
The nine lives that you took
Natural selector
What a bunch of bull
Your victims were innocent
You chose them at random
This world is full of garbage
You didn’t make it better
Never will a suicide
Resurrect the victims
We could have protected you
If only you had asked
We could have saved you
But you chose not to believe
Sturmgeist 89
Why did you do it
So you selfish bastard
In Hades or Valhalla
I’ll demand an answer
Why did you do it
Sturmgeist 89
Why did you do it
Sturmgeist89-nimellä internetissä esiintynyt tuusulalainen abiturientti Pekka-Eric Auvinen surmasi kahdeksan lukiotoveriaan sekä itsensä 7.11.2007 Jokelassa. Norjalaisen industrial-vivahteisen black metal -bändi Sturmgeistin laulaja/biisintekijä Cornelius von Jackhelln joutui vastentahtoisesti keskelle kohua, sillä hänen bändiään syytettiin väkivaltaan yllyttämisestä ja jopa Auvisen teosta. Tämä kappale on vo Jackhellnin “avoin kirje” Auviselle koulusurmien jälkeen. Wikipedia-artikkeli Jokelan koulusurmista.
Kaksi vuotta, kaksi koulusurmaa myöhemmin: Onko mikään muuttunut? Vielä viime vuonna jaksettiin laulaa nuorten mielenterveyshoidon puolesta, mutta nyt sillä rintamalla on taas hiljaista. Mielenterveyspalveluista on leikattu entistä enemmän taantuman(kin?) johdosta; luokkakoot, opetussuunnitelma ja muut käytännön asiat ovat pysyneet ennallaan. Aselakiin kyllä ollaan puututtu erittäin innokkaasti, mutta loppujen lopuksi on jälleen kerran unohdettu se, että games don’t make people aggressive, lag does (pelit eivät tee ihmistä aggressiiviseksi, niiden hidastelu kylläkin). Musiikin kuuntelu ei tee kenestäkään koulusurmaajaa eikä aselain muuttaminen paranna yhdenkään koulun tilannetta sieltä, missä tarvetta olisi. Pennuilla menee ihan oikeasti melko huonosti tässä maassa. Miksi? Minkä takia?
Myös työikäisillä, etenkin korkeasti koulutetuilla henkilöillä on koko ajan enemmän ja enemmän burn outeja, masennusta, mielenterveysongelmia ja sairauseläkkeellekin lähtee väkeä kuin U2:n keikalle (eli ihan pipona). Eikö tämän maan pitäisi olla yksi maailman kehittyneimmistä valtioista niin teknologisesti kuin vaikkapa terveydenhoidonkin suhteen?
Vai onko juuri se meidän ongelmamme; kompastumme juuri siihen, että olemme paperilla niin hyvinvoiva valtio, jossa kaikilla pitäisi kaiken järjen mukaan olla ihan ällistyttävän mukavaa ja kivaa ja helppoa ja turvallista? Olemmeko tottuneet liian hyvään, vai onko meiltä viety viimeisetkin ihmisyyden rippeet sen suhteen, että nykyään koneet tekevät puolestamme lähes kaiken ja meidän tehtäväksemme jää enää turhautua ja ahdistua, etenkin silloin, jos huomaamme itsessämme jonkin epänormaalin vian, virheen systeemissä.
Minun kaikennäkevät silmäni näkisivät, että Jokelan ja Kauhajoen kaltaisia tapahtumia ei suinkaan sovi pitää kertaluontoisina tragedioina, sillä vaikka aseet kiellettäisiin, kouluihin asennettaisiin viimeisen päälle tasokkaat metallinpaljastimet, hälyttimet ja turvakamerat, ei yksikään meistä olisi turvassa, sillä kun ihmismieli hajoaa tarpeeksi, eivät mitkään lait tai rajoitukset estä väkivaltaa, jos tekijä on tekonsa jo päättänyt toteuttaa. Ja minusta tämä on se kaikista huolestuttavin osuus: Miten on tultu tähän pisteeseen, että niin moni nuori tarvitsisi hoitoa mielenterveysongelmiinsa?
Niinpä.
Katso myös aiemmin kirjoittamani postaukset tämän aiheen tiimoilta:
Päivän kappale 23.9.2008
Ongelmakatalogi, eli miksi nuoret voivat pahoin (30.9.2008)
Muistojen c-kasetit ja tulevaisuuden traumat
Muistatteko vielä ajan, jolloin musiikit kuunneltiin, ennen cd-formaatin valtaannousua, c-kaseteilta? Minäkin muistan!
Edustan sukupolvea, joka on kasvanut siinä maailmassa, jossa MTV ei tarkoita enää kotoisaa mainostelevisiota vaan ylikansallista musiikin tuotteistamiseen erikoistunutta musiikkivideo- ja sittemmin myös turhanpäiväistä tosi-tv:tä suoltavaa kaapelikanavaa. Olen juossut ensin päivät metsissä leikkien ja tullut sitten ruudun ääreen ihmettelemään esimerkiksi niinkin hämmentäviä videoita kuin Smashing Pumpkinsin Ava Adore ja/tai rallattelemaan hölmöjä kertakäyttöhittejä S.O.A.P.:in This is How We Partyn malliin (kuka vielä muistaa tämän “ihanuuden” vuodelta 1998?)
Kuitenkin c-kasetit olivat tuohon aikaan parhaita kavereitani. Vaikka cd-levy olikin lanseerattu jo aiemmin ja televisiosta näkyi kuvamusiikkia, elivät vanhempani vielä c-kasettiajassa ja hankkivat pikkuisia keloja minulle runsain määrin. 90-luvun kulta-ajalla kuuntelin vielä iloisesti lastenlaulukasetteja; niin iloisesti, että en voinut mennä nukkumaan ilman, että olin kuunnellut yhden tietyn, eri esittäjien lastenlauluja sisältävän kasetin ainakin kahdesti ympäri. Usein laitoin kasetin soimaan ja ajattelin nukahtaa sen soidessa, mutta kun a-puoli ehti naksahtaa loppuun, olin usein vielä hereillä ja alkoi kääntelyrumba – ilmankos minusta tulikin vähän tällainen… Sittemmin mankasta ehti lähteä nappuloita irti ja nauhat ehtivät katkeilla ja minäkin ehdin jotenkin livahtaa teini-ikään ja MTV:llä esiintyvät artistit unohtivat vaatteet kotiinsa ja yhtäkkiä kaikki oli virtuaalista ja interaktiivista ja musiikkivideoidenkin lomassa pyöri rakkauslaskureita ja sitten tulikin jo Spotify. Mitä tapahtui, mistä se kaikki kehitys ilmestyi?
Mikä tämä jaaritteluni pointti sitten on? Satuin vain bongaamaan yksi päivä jostain muotiblogista erään asusteen, joka herätti c-kasettimuisteloni henkiin ja nyt oikeastikin harkitsen ostavani 38 euroa maksavan lompakon ihan vain siitä syystä, että sen tekemisessä on käytetty aitoja c-kasettinauhoja ja ne taas herättävät minussa henkiin sen pienen lapsen, joka säästyi lapsuudessaan nykyajan mp3-medialta ja sai elää maailmassa, jossa MTV oli vielä jännittävä ja siisti ja musiikkivideot ihananhölmön tee-se-itse-hengellä väsättyjä musiikkia palvelleita teoksia musiikkihuoraamisen ja raadollisen pakkomyydä-markkinatalouden turruttamien tuotteiden sijasta.
Olen 20-vuotias ja tunnen itseni vanhaksi, kun musiikkimaailman valloittavat tämäntyyliset viritelmät:
brokeNCYDE (jep, yhtyeen nimi kirjoitetaan oikeasti noin) – Freaxxx (joltain tulevalta ep:ltä, ei kiinnosta!)
Attack Attack! – Stick Stickly (samannimiseltä albumilta tai jotain, 2008?)
Ihan oikeasti! Ihan oikeasti, iiiiihan oikeasti! Kun tähän on tultu, tekee mieli painua takaisin metsään leikkimään eikä koskaan tulla sieltä pois. Melko surullista. Jostain syystä nämä yhtyeet keksivät, että yhteen kappaleeseen pitää tunkea kaikki mahdolliset elementit (mahdollisimman muovisesti toki), niin ei tarvitse koskaan edes tehdä toista levyä ja silti pääsee maineeseen? Mikä tämän kehityksen voisi enää pysäyttää… Energiajuomat pois myynnistä ihmisiltä, jotka keksivät tämäntyylisiä ideoita? Minulle lobotomia?
Sniif.
Selvitä lempikappaleesi sanoitusten syvin olemus
Nyt se on iisiä ja helppoa ja kätevää, eikä omia aivojakaan tarvitse kauheasti käyttää, jos ei huvita! SongMeanings.net lyö eteemme kokonaisen sivuston, jossa käyttäjät saavat päätellä, spekuloida ja kinastella siitä, mitä le artistét ovat megahiteillään oikeasti tarkoittaneet.
Itsestäänselvyyksien ja kaukaa haettujen spekulointien parissa viettää helposti tylsiä hetkiä. Mitäpä sanotte esimerkiksi Britney Spearsin If U Seek Amy -kappaleen tulkinnoista? Oivaltavaa, eikös?
Britney Spears – If You Seek Amy (levyltä Circus, 2008)
(Kiitos bloggausideasta hyvännäköisille, fiksuille ja ihanille ystävilleni!)
Ajelehtiva sukupolvi hukkuu ihan kohta, än yy tee nyt
…ainakin, jos suomalaisiin poppiyhtyeisiin on uskomista. Vai miltä kuulostavat nämä kappaleiden otsakkeet: Maailmanloppu (Eleonoora Rosenholm), Nämä ajat eivät ole meitä varten (Egotrippi), Kaikki me kuolemme pian (Jarkko Martikainen) ja Ei mun oo hyvä olla yksin (Scandinavian Music Group).
Voin jo kuvitella yleisönosastokirjoituksenkin asian tiimoilta:
Miksei hei vois olla niinku aina kivaa eikä koskaan mitään ahistusta ja miks niinku aina pitää miettiä liikaa, miks ei vois vaan mennä eteenpäin sillei, että oleminen olis sietämättömän kevyttä ja kaikki jotenkin vaan lutviutuis just sillei miten niiden tuleekin, sillee niinku hienon herkästi ja pelkistetyn kivasti! Miks ei vois aina syödä sacherkakkua aamupalaksi ja lorvia jossain Kiasman nurtsilla tai kajaanilaisen halpamarketin parkkipaikalla, miks pitää miettiä, kuinka yksin täällä ollaan, kuinka tänne yksin synnytään ja yksin täältä pois kuollaan, miks ei vois vaan olla hei kivaa kaikilla ja vähän bilemeininkii, hei oikeesti tosi siistii! Miks pitää olla itkua ja parkua asioista, joihin voi kaiken lisäksi itse vaikuttaa! Olisko niinku sillei kivaa, jos kaikilla olis vaan tosi fantsun överin sikaihanan kivaa ja elämä sujuis sillei kivan kivasti sillei omalla painollaan eteenpäin ja meillä vois vaan aina olla kivaa! Miks ei, miks me mietitään maailmanloppua ja miks me ollaan tämmösiä surkuhupaisia itkuporaajia, miks me ei kyetä vaan rentoutumaan ja rakastamaan niinku maailmaa niinku joku se blondi Marilyn, jonka sukunimee en edes muista enää, se hymyili siinä kuvassa sillei, ku sen pyllyn takaa joku laitto tuulettimella ilmaa sillei, että sen hiukset meni tosi nätisti sykkyrälle ja sit se tuuletinkaan ei ollut yhtään niin pelottava ku Twin Peaksissa – miettikää, Marilynilläkin oli aina kivaa kunnes siitä tuli vanha ja kulunut ja sit se kippasikin jo poies, mut hei siihen nyt on aikaa, miks meillä nuorilla ei vaan vois olla aina kivaa, niinku sillei oon miettinyt niinku tiiättekö sillee, et niinku hei oikeesti! Vähän hei väriä elämään niinku, ei aina tartte itkee ja murehtii, voitas vaan olla rentoina ja letkee meininki! Katellaan niitä maailmanloppuja ja eksisten… eksista… eksensi… no jotai kummiski kriisejä sit joskus aikanaan, nyt meillä on niin kivaa että kukaan ei ees tiiä, miten kivaa! T. nimim. PERHONEN69_^
Nyt on kyllä pakko uppoutua lukemaan Milan Kunderan Olemisen sietämätöntä keveyttä. Olen säästellyt kyseistä herkkupalaa jo pidemmän aikaa, mutta nyt tuli sellainen olo, että luen sen yhdeltä istumalta läpi ja kun pääsen loppuun, aloitan sen uudelleen ja jatkan samaa kuviota, kunnes nuoren sukupolven edustajan herkkä sieluni repeytyy kaikesta pakahtumisesta aivan totaalisen rikki. Sitten voinenkin tulla tänne avautumaan, kuinka Kaikki me kuolemme pian on aivan täysin juuri minun elämästäni.
Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia РBreathe Me (l̦ytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Rakkauskirje lukematta jääneille kirjoille
Rakkaat kirjat, joita en ole koskaan (lukuisista yrityksistä huolimatta) lukenut
Tätä kirjettä on vaikea kirjoittaa, sillä lukeminen oli pitkään lempipuuhaani. Paino sanalla oli, sillä sitten elämän muut kiireet, eli lähinnä joukko tekosyitä, ottivat minusta vallan ja kirjasto, teidät sisällään, jäi vahvasti paitsioon elämässäni. Kukaan ei ollut näyttämässä minulle punaista korttia muusta elämästäni, joten kirjasto jäi entistä kauemmaksi, ja niin kävi myös konkreettisesti, kun muutin kirjaston vierestä kauas pois. Sinne jäivät kaikki 200 nimikettä, jotka olivat lukulistallani, ja sinne jäi myös sydämeni, joka sittemmin on pysynyt sivistymättömänä ja onttona, sillä en ole päässyt lähellenne tuntemaan, kokemaan ja oppimaan syvällisiä asioita elämästä. Kurkistamaan avainromaanien kautta itselleni epätodennäköisiin maailmoihin, jännittämään dekkareiden seuraan, itkemään ja ahdistumaan nykykirjallisuuden brutaalien, ahdistusta ja sekasortoa täynnä olevien suomalaisten kirjailijoiden teosten äärelle, nyhtämään oudoista runoista elämänkatsomustani enkä rakastumaan ihaniin hahmoihin, jotka pitävät päähenkilöstä huolta kaikissa alamäissä. En ole saanut kauttanne tukea rakkauselämän pulmiin, en lohdutusta turhanpäiväisiin itkuihin, en apua pelkoihin, en pakoa todellisuudesta, jota on toisinaan niin vaikea kestää.
Rakkaat lukematta jääneet kirjat, olen pahoillani, sillä olen todella yrittänyt. Olen avannut joitakin teistä moneen kertaan, olen polkenut sateessa kirjastolle ja hipelöinyt teitä varsin hämmentyneenä muistaen tutun lämmön, jota teistä aiemmin huokui. Enkä siltikään ole saanut teitä luettua. En yhtäkään teistä. Olen antanut itseni sulkeutua teiltä, jättänyt teidät hyllyyn mitäänsanomattomien tai jo luettujen teosten sekaan, olen antanut teidän kadota elämästäni, vaikka olette tehneet parhaanne, olleet mahdollisimman hyvin saatavilla ja aina houkutelleet minua puoleenne. Tämä ei johdu teistä, vika on täysin minussa, sillä minä olen nykyään muka niin kiireinen, etten enää ehdi kaivata teitä, vaikka te olette kannatelleet minua aina lapsuudesta viime vuosiin saakka ja paitsi auttaneet minua ymmärtämään ympäröivää todellisuutta, myös antaneet minulle mahdollisuuden unohtaa se hetkeksi seurassanne. Olette jatkuvasti tarjonneet minulle mahdollisuuden laajentaa ymmärrystäni, mutten ole sitä hyödyntänyt. Olen lainannut joitakin teistä ja sitten piilottanut teidät syvälle kirjahyllyni pohjalle, kunnes kirjasto on muistanut minua kirjeellä, jossa on kolkosti lueteltu teidän ISBN-tunnuksenne ja päivämäärä, jolloin minun olisi pitänyt teistä luopua; päästää teidät teitä oikeasti arvostavien ja ymmärtävien käsiin, joiden ote ottaisi teistä kaiken sen irti, mitä lämmöllä ja suurella rakkaudella olette jakamassa.
Miksen minä pysty siihen? Hyvä kysymys, sillä tiedän, että monesta teistä voisi tulla uusia ystäviäni. Olemmeko kasvaneet erillemme? Välitän teistä edelleen, mutta jokainen päivä jokin palo sisälläni sammuu; se, joka on aiemmin pitänyt minut kiinni teissä sekä vanhoissa, jo luetuissa ystävissäni. Voi rakkaat lukemattomat lukemattomat kirjat, kuinka kaipaankaan teitä, kuinka kaipaankaan teihin tutustumista ja sitä, että saisin kertoa teistä kaikille ystävilleni tutustumisemme jälkeen. Siitä, että saisin lukea teitä nuhjuuntumiseen asti bussipysäkillä, kahviloissa, omassa sängyssä, isovanhempien luona… Kunpa toivoisin, että se päivä tulisi vielä, se, jona uskaltaisin taas päästää teidät lähelleni ja pitää teistä jälleen kiinni ja ottaa teidät luettujen kirjojen lähipiiriini. Tällä hetkellä minulla on ikävä kyllä sellainen olo, että päivä ei hetkeen ole tulossa. Yritän raivata teille aikaa, ihanat lukematta jääneet kirjat, mutta mitään pysyvää en voi luvata. Minun on kai yhä vaikeampi sitoutua teihin, sillä mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän minusta tuntuu siltä, että kasvamme erillemme, ja teidän joukkionne vain kasvaa ja kasvaa, enkä sen vuoksi voi edes katsoa listaa teistä enkä niinikään listaa uusista julkaisuista, sillä niistä, tällä erää tuntemattomista, teoksista tulisi vain surullista jatkoa listaanne. Anteeksi, rakkaat lukematta jääneet kirjat, välitän teistä edelleen. Paljon. Yritän ryhdistäytyä, yrittäkää tekin antaa minulle aikaa. Olen niin yksin ilman teitä.
Rakkaudella, Aliisa
Päivän kirjavinkki: Bayard, Pierre: Miten puhua kirjoista, joita ei ole lukenut, Atena kustannus 2008.
Päivän kappale: Anathema – Parisienne Moonlight (levyltä Judgement, 1999)
Sanat Danny Cavanaghin, nappasin ne DarkLyricsistä.
Parisienne Moonlight
I feel I know you
I don’t know how
I don’t know why
I see you feel for me
You cried with me
You would die for me
I know I need you
I want you to
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To be who you couldn’t be
You tried to see inside of me
And now I’m leaving you
I don’t want to go
Away from you
Please try to understand
Take my hand
Be free of all the pain
You hold inside
You cannot hide
I know you tried
To feel…
To feel…
Elokuvaelämyksiä II & III: Paris Hilton vastaan Heath Ledgerin Jokeri
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Ugh, olen edelleen puhunut.
