True Norwegian Sex and the City in Black and Metal
Allekirjoittaneen täytyy tehdä tunnustus: Hänen elämässään on kaksi eri populaarikulttuurin haaraa, joita molempia hän rakastaa ja jotka eivät tunnu sopivan yhteen sitten mitenkään: hömpäksi mielletyt sinkkunaisille suunnatut tv-sarjat sekä black metal, metallimusiikin ideologisin ja rankin alalaji. Kontrasti on melkoinen, vai mitä sanotte?
(kuva nappaistu mediabistro.comista)
Sinkkuelämää
(kuva nappaistu Alex1349:n Photobucket-galleriasta)
Mayhem, norjalaisen black metal -skenen ytimessä operoinut ja operoiva metalliyhtye
Olen ollut molemmista ilmiöistä kiinnostunut niin kauan kuin kykenen muistamaan. Sinkkuelämää on ehdottomimpia suosikkisarjojani, voin sarjaa katsomalla käydä läpi lähes kaikki tunteet haikeudesta inhoreaktioon, ja rakastan sarjan vaatteita, kenkiä, laukkuja, miljöötä (Manhattan on kuvattu niin ihanana), hahmoja kaikessa överiydessään ja niin ja niin edelleen. Ihastelen Carrien ja kumppaneiden elämää, johon kuuluvat tosi siistit ammatit, himmeä palkka ja silti työtunteja viikossa ehkä hikiset kuusi! Ja aikaa ja rahaa on kenkien shoppailun ohessa myös kavereiden ja miesten näkemiselle ja erilaisten kahviloiden, kuppiloiden ja kutsuvierasbileiden läpi koluamiselle. Vaikka tietenkin tiedän, että sarja on yhtä realistinen kuin Paris Hiltonin kesämökki vantaalaisessa lähiössä, olen silti aivan koukussa ja jaksan sarjan johdosta inspiroitua vöiden lajitteluun tai spontaaniin kahvihetkeen kaupungilla ja saan siitä paljon riemua ja piristettä päiviini.
Toisaalta minussa elää vahvana kiinnostus ihmisen pimeään (ja samalla mielestäni kirkkaimpaan) puoleen. Esoteria, filosofia, aatteellinen misantropia, satanismi, okkultismi – kaikki lähellä sydäntäni. En lähde sen kummemmin tässä yhteydessä erittelemään, mitä näillä termeillä tarkoitan, sillä se menee jo liian henkilökohtaiseksi tämän bloginkin puitteissa. Sen voin kuitenkin mainita, että musiikki toimii hyvänä kanavana käsitellä tätäkin aihepiiriä. Paitsi omakohtaisista syistä, olen kiinnostunut black metalista yleisesti – sen historiasta ja nykytilasta paitsi osana populaarikulttuuria myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Olenkin vuosien saatossa kolunnut läpi useita kymmeniä, ellen jopa satoja aiheesta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita (mukaan lukien erilaiset bändihaastattelut). Olen arkistoinut niitä itselleni talteen valtavat määrät. Minua kiehtoo etenkin ilmiön ristiriitaisuus sekä se, millaiset ihmiset ja millä tavoin he kiinnostuvat ko. kulttuurin karsinasta. En väitä tietäväni asiasta juuri mitään, mutta olen valtavan kiinnostuksen vallassa ottanut asiasta selvää jo pidemmän aikaa.
Sinkkuelämää-sarjan lisäksi rakastan ns. chick-lit-kirjallisuutta, eli juuri sitä hömppää, joka saa silti liikuttumaan ja naurattamaan. Pidän höppänistä rakkausjuonista ajanvietteenä. Niistä tarinoista, joissa päähenkilö on juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja oho hups, hän ihastuukin varattuun/maailman ärsyttävimpään/täysin erilaiseen pomoonsa, jota ei voi tietenkään saada – paitsi 400 sivun päästä. Tällainen hömppä on eskapismia parhaimmillaan ja pahimmillaan – eihän elämä näin koskaan mene, mutta on se silti niin kirpeän viihdyttävää kuvitella, että entäs jos menisikin. Söpöä ja ihanaa, ja heti kun kannet sulkeutuvat, juoni unohtuu. Oman elämän pystyy ainakin vartin ajan näkemään hattaralasien läpi.
Voisinkin tähän listata suosikkejani niin hömpän kuin synkänkin osalta.
IHANAT HÖMPÄT
Sarjat: Sinkkuelämää, Gossip Girl, Cashmere Mafia, Lipstick Jungle, Dirty Sexy Money.
Seuraavien kirjailijoiden tuotanto: Marian Keyes, Helen Fielding, Candace Bushnell, Lauren Weisberg, Sophie Kinsella, Cecelia Ahern, Jane Green.
Elokuvat (moni näistä perustuu kirjoihin): Sinkkuelämää-elokuva (bloggaukseni leffasta täällä), Paholainen pukeutuu Pradaan, Lainakengissä, Blondin kosto, Notting Hill, Uptown Girls.
PIMEÄN HEHKU
Musiikki (omia suosikkejani): Mayhem, Darkthrone, Carpathian Forest, Mercyful Fate, Anaal Nathrakh, Urfaust, Burzum, Ulverin bm-kausi; suomalaisista Horna, Woods of Belial, Alghazanth ja Enochian Crescent sekä Tapio Kotkavuoren ritual ambient ja Sunn O))). Näidenkin genremäärittelyistä voidaan olla montaa mieltä. Jos tunnet tarvetta päteä, voit toki tehdä sitä täällä, mutta suoraan sanottua minua ei kiinnosta lähteä mukaan juupas-eipäs-leikkiin yhtään kenenkään kanssa etenkään tästä aiheesta.
Dokumenteista kannattaa tarkistaa esimerkiksi Once Upon a Time in Norway.
Listaan lisäksi pari sellaista kirjaa, joiden avulla black metalia voi lähestyä “helposta”, populaarikulttuurillisesta näkökulmasta. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Gavin Baddeleyn Lucifer Rising – Sin, Devil Worship & Rock’n'roll (Plexus 1999) sekä Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu (Johnny Kniga 2008). Itse en oikein lämmennyt jälkimmäisen vähän turhan sosiaalipornomaiselle otteelle, mutta – pienistä epätarkkuuksista ja suoranaisista asiavirheistä huolimatta – näistä kirjoista saavat varmaan jotain irti sekä aiheeseen perehtyneet että perehtymättömät seikkailijat.
Voisin vielä sen mainita koko lajista, että kannattaa pysyä poissa syvistä vesistä, jos ei osaa uida.
En itse koe, että nämä kaksi maailmaa olisivat ristiriidassa keskenään, vaan koen pikemminkin, että elämästä saa eniten irti, kun pystyy hyväksymään asiat asioina ja jaksaa olla avoin ja utelias monenlaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan. Voin päiväni kuluttaa Sinkkuelämää-maratonien ja rantakirjallisuuden parissa välillä naistenlehtiä selaillen ja kynsiä lakkaillen ja yöt pyhittää aivan toisenlaiselle kulttuurin saralle usein eri tavoin. Seison aidosti molempien kiinnostuksenkohteideni takana ja rakastan niiden loppumatonta suota ja siinä samoamista.
Löytyykö lukijoiden joukosta ihmisiä, jotka niin ikään rakastavat ääripäitä?
Rakkaudesta HBO:hon
Minua ei saa viihteen äärestä pois millään. Aivoni ovat täynnä mätää sen jäljiltä. Nämäkin hetket internetin parissa voisin käyttää Nuoren Wertherin kärsimyksiin, John Locken valistusfilosofiaan tai vähintään kalastamiseen, mutta arvatkaa mitä? Ei kiitos. Viihdyn itseäni viihdyttäen, enkä välitä siitä, tekeekö se minusta muiden silmissä lähtemättömän hedonistin ja/tai pinnallisen, tyhmän vätyksen. Aivan sama, sillä – rummutusta – minulla on aina Home Box Officen sarjat.
HBO:n ja minun välinen taival on verrattaen pitkähkö. En muista, lähtikö se liikkeelle Sinkkuelämästä vai Mullan alla -sarjasta, mutta niistä lähtien olen seurannut suurella mielenkiinnolla kyseisen maksullisen jenkkikaapelikanavan liikkeitä ja tuotantoja ja ottanut haltuun sarjoja aema. (ajalta ennen Mullan alla -sarjaa). Tässä esittelen suurimmat suosikkini HBO:n draamasarjoista (ilman kuvia, pahoittelen) niille, jotka ovat säästyneet näiden sarjojen mediahypeltä:
Kylmä rinki (Oz), 1997-2003 (kuusi tuotantokautta)
Kylmä rinki teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Nelonen uusi sen kokonaisuudessaan pari vuotta sitten. Sarjan tapahtumat sijoittuvat siis Oswald State Maximun Security Penitentiary -vankilaan (katunimeltään Oz) ja etenkin sen vaarallisten vankien kokeelliselle Emerald City -osastolle, jossa vangeilla on erilaisia velvollisuuksia ja vapauksia enemmän vankilan muihin osastoihin nähden. Sarja paneutuu erirotuisten vankien välisiin konflikteihin ja muutenkin vankien väleihin toistensa sekä vankilan henkilökunnan kanssa. Myös jenkkilän vankiloihin liittyvä byrokratia tulee tutuksi sarjan myötä. Kylmän ringin erikoispiirre on, että kuka tahansa sen päähenkilöistä saattaa kuolla ihan yhtäkkiä missä tahansa vaiheessa sarjaa.
Sarjan äärimmäisen tiuhaan vaihtuva henkilöhahmogalleria, hyvin kerrotut ja uskottavat juonikuviot, mieleenpainuvat tapahtumat (esimerkiksi se, kun Lee Tergesin näyttelemä hahmo Tobias Beecher sai vankilaan lähetyksenä poikansa kämmenen J.K. Simmonsin tähdittämältä Hank Schillingeriltä heidän välistensä riitojen seurauksena) ja jatkuvat tarinat (esimerkiksi Dean Wintersin näyttelemän Ryan O’Reilyn pakkomielteinen rakkaus vankilan sairaalatohtoria, Dr. Nathania kohtaan), sarjan tarkat väkivaltakuvaukset sekä poliittinen epäkorrektius vetivät puoleensa viikko toisensa jälkeen, jakso jaksolta. Kyseiseltä uusintakierrokselta minulta jäi välistä ehkä tasan 60 minuuttia, niin tarkasti sarjaa katsoin, tallensin ja seurasin. Sarjan rehellinen ja reilusti överiksi vedetty, mutta siltikin uskottavan oloinen ote, eivät voineet jättää minua kylmäksi. Voin suositella sarjaa niille, jotka kestävät katsoa silmien viiltämistä ja homoeroottisia kohtauksia, ja haluavat siihen päälle myös oikeasti sisältöä upean ja puhuttelevan juonen muodossa.
Mullan alla (Six Feet Under), 2001-2005 (viisi tuotantokautta)
Fisherin hautaustoimistoperhe ei ole ihan sieltä normaalimmasta päästä, vaikka perheen idyllinen kulissi tuntuukin sarjan alkaessa olevan päällepäin kuosissaan. Vähitellen perheenjäsenistä alkaa paljastua ties millaisia piirteitä (esimerkiksi perheen äidin neuroosit ja esikoispojan kommunikointi kuolleen isänsä kanssa), ja sarjan huumori on koko ajan mustaa, tai vähintään vahvan tummanharmaata.
Aivan täydelliset roolivalinnat näyttelijöiden kohdalla tässä sarjassa, he ovat omiaan ylläpitämään sarjan vinoutunutta tunnelmaa. Toimii, toimii, toimii. Lisäksi jokainen jakso alkaa kuolemalla, sekin toimii. Sarjan käsikirjoittajat ovat saaneet toden teolla käyttää luovuuttaan erilaisten kuolinsyiden keksimisessä, siitä heille kunnia ja kiitos. Eniten puistatti erään jakson alku, jossa nainen perheväkivallan seurauksena kaatui otsa edellä teräkynttelikköön. Huh.
Valitettavasti en ole vielä nähnyt sarjan puoltatoista viimeistä kautta, sillä vhs-aikana nauhoitteluun tuli niin usein ongelmaa, että luovutin suosiolla ja päätin vielä jonain päivänä vahdata nuo kaudet jossain. Puoli kautta olenkin jo saanut tuon päätöksen jälkeen katsottua ystäväni luona, mutta vielä riittää ihasteltavaa (ja itkettävää myös).
Sinkkuelämää (Sex and the City), 1998-2004 (kuusi tuotantokautta)
Tuntuu niin törpöltä esitellä tätä sarjaa, sillä en usko, että kukaan, joka seuraa muotia, televisiota, elokuvia tai ylipäänsä viihteellistä mediaa, on voinut tältä välttyä edes niin halutessaan. Sarja kertoo kuitenkin neljästä kolmi-nelikymppisestä sinkkunaisesta New Yorkissa. Jokainen jakso pursuilee vaatteita, kenkiä, seksiä, pseudofilosofista (uusin suosikkisanani) ihmissuhdepohdintaa sekä ystävyyden ja Manhattanin ylistystä. Sarjasta on paha sanoa enää mitään, mikä kuulostaisi yhtään tuoreelta näkökulmalta, mutta tämä sarja on kuitenkin viihdyttänyt useiden vuosien ajan. Ja viihdyttää yhä jokaisella katsomiskerralla.
Lisäksi voin suositella HBO:lta ainakin näitä: Big Love (lahkoon kuuluvalla perheenisällä ja liikemiehellä on kolme vaimoa), Entourage (wannabe-tähdenalut bilettävät)
…ja häpeillen tunnustaa, että näihin olen vasta paneutumassa (mutta sitäkin suuremmalla innokkuudella): Taistelutoverit (parhaalta sotasarjalta ikinä vaikuttava 10-osainen eepos tekijätiimiltä Hanks/Spielberg), The Sopranos (mafiaperheen seikkailut… ja kuinka sitten kävikään)
YLE ilahdutti aiemmin tänä vuonna ilmoittamalla, että on ostanut kaikki oikeudet HBO:n sarjoihin. Jatkossa on siis mahdollista nähdä näitä laatusarjoja ilman mainoksia, ja toivon totisesti, että YLE ei sijoita sarjoja keskiviikkoyöhön, vaan laittaa ne niille kuuluville ohjelmapaikoille iltakymmeneen. Tästä pääset YLEn HBO-kampanjasivulle. Tänä vuonna odotettavissa vielä Taistelutovereiden lisäksi ainakin Sopranosia sekä muutama uusi sarja. Myös tv-elokuville ja erikoisohjelmille on ilmeisesti varattu muutamia paikkoja. Tap tap!
Kaksi ja puoli tuntia Sinkkuelämää
Varoitus!
Seuraava teksti pitää sisällään juonipaljastuksia, joten älä lue, jos mielit pysyä tietämättömänä elokuvan juonikuvioista!
Olin eilen katsastamassa paljon kohkatun Sinkkuelämää-elokuvan. Tänä vuonna valmistuneen leffan sekä ohjasi että käsikirjoitti sarjan puitteistakin tuttu Michael Patrick King. Elokuva onkin oikeastaan yksi suuri, pidennetty jakso samaisesta sarjasta. En aio tässä selitellä koko juonta, vaan ainoastaan kommentoida elokuvaa ja sen herättämiä fiiliksiä.
Menin katsomaan leffaa pienemmänpuoleiseen saliin yhdessä muutaman kaverini kanssa, mukanani tiskivedeltä maistuva Pepsi Max Mojo -limsapullo sekä halpistikkaripussi. Odotukseni elokuvasta olivat aika neutraalit, odotin sen olevan “ihan kiva”. Istuimme salin takaosassa, ja paikkani oli hyvä.
Pienen ikuisuuden ajan kestäneiden, selkeästi naisille suunnattujen mainosten jälkeen leffa pääsi vihdoin alkamaan. Heti alkuun rävähti nopeasti leikattu ja levottoman oloinen kavalkadi sarjan tapahtumista, jonka tarkoitus lieni virkistää katsojien muistia ja toimia sarjaa seuraamattomille opastuksena elokuvan tapahtumiin.
Noin ensimmäisen vartin jälkeen tuntui siltä, että leffasta tulee järkyttävän teennäinen ja yliyritetty tekele. Vitsit olivat turhan varman päälle pelattuja, ja näyttelijät tuntuivat yrittävän liikaa. Onneksi tämä tunne kaikkosi lähes täysin elokuvan edetessä.
Vaatteita ja brändinimenpudottelua riitti kokonaisen vuoden tarpeiksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Vogue-muotipyhäkirja kuvasi Carrieta haute couture -hääpuvuissa, oli todella tönkkö ja tuntui leffassa täysin ylimääräiseltä mainosspotilta. Onneksi pahin brändilobbaus rajoittui lähinnä vaatteisiin. Kai nyt muistatte varmasti, että Manolo Blahnik tekee haluttavimmat kengät ja Vivienne Westwoodin hääpuku on hienoin ikinä (ja jos sen pukee häihinsä, joutuu kasvattamaan vieraslistaansa kaikenlaisilla silmäätekevillä)? “Hyvä hyvä”. (Applen omppulogo läppärinselässä tuntuu muuten olevan jo niin itsestäänselvä asia kaikissa tiedostavissa/trendikkäissä elokuvissa, että unohdan nykyään edes mieltää sitä erikseen mainokseksi, minkä täytynee tarkoittaa sitä, että vaikken kyseistä konetta omistakaan, olen kuitenkin brändätty siihen.)
(kuvan lähteenä MTV3)
En laita tähän postaukseen enempää kuvia, sillä järkevän kuvan etsiminen osoittautui turhan haasteelliseksi, mutta voisin tähän väliin hyvin piilottelemattomasti mainita sarjan/elokuvan kökköisellä flashilla varustetut sivut, joilta löytyy kuvia ja muutakin oheismateriaalia, mikäli sellaisia itsellesi mielit.
Pidin elokuvan juonesta, joka oli tietenkin täysin ennalta-arvattava, mutta kun ei odottanut liikoja, ei myöskään joutunut pettymään. Elokuvan maailma viihdytti ja hahmot tuntuivat “omalta itseltään” läpi elokuvan. Koska olin kuullut huhuja Sarah Jessica Parkerin (Carrie) ja Kim Cattrallin (Samantha) palkkakiistoista, en voinut olla tutkiskelematta heidän välistä näyttelemistään. Tokihan he ammattinäyttelijöinä osaavat pitää tuollaiset jutut poissa työskentelystään, mutta pitihän sitä edes yrittää bongata kylmiä eleitä… Tulokset olivat yhtä laihat kuin SJP:n sievät ranteet.
Elokuva oli tarpeeksi hauska, sopivan liikuttava (kohtaus, jossa Carrie hakkasi Mr. Bigiä, eli Johnia, morsiuskimpulla päähän, sai silmäkulmani ihan vallan villiintymään), mukavan monipuolinen ja tasaisen tyylikäs, eli kaikkea sitä, mitä kahden ja puolen tunnin leffalta toivoo, jotta sen jaksaa katsoa. Sarjan ystäviä ajatellen elokuva oli onnistunut, ja muitakin se varmasti viihdyttää, mutta toisaalta vitsit olivat niin vahvasti profiloituneet sarjan hahmojen menneisyyteen ja sarjassa kerrottuihin asioihin, että ne eivät välttämättä huvita ei-faneja yhtä suurella intensiteetillä kuin niitä, jotka syttyivät sarjasta. Itse lähdin salista hyvillä mielin.
Leffahan saa jatko-osankin, että sitä odotellessa… En kyllä enää keksi, mitä lisäosassa voisi enää tapahtua. Mielestäni tämä leffa oli arvokas päätös sarjalle, sellainen “näin kävi kolmen vuoden päästä ja sitten kaikki elivät onnellisena elämänsä loppuun asti” -katsaus, johon ainakin minä voisin jo ihan hyvin päättää tämän sarjan tarinan ja siirtää sen osaksi historiaa, johon voi tietenkin aina palata dvd-boksin turvin.
