Lempikirjoja meemistellen
Subbari Kipinöitä & sisustuksia -blogista heitti minua varsin kutkuttavalla haasteella, joka osoittautui mielenkiintoisen lisäksi yllättävän haastavaksi.
Haastehan kuuluu näin:
“Kerro viidestä lempikirjastasi, miksi ne ovat suosikkejasi ja kenelle suosittelisit niitä”. Kun olet vastannut haasteeseen, kerro ja haasta sitten kuusi kanssabloggaria, jos haluat.
—
1. Lionel Shriver: Poikani Kevin (Avain 2006)
Loputonta itseni toistamista välttääkseni linkkaan tähän väliin aiemman blogipostaukseni Yksi elämäni kirjoista, jossa käsittelen tätä teosta syvemmin. Suosittelisin tätä kirjaa oikeastaan kaikille, joita kiinnostaa pohdinta siitä, mikä tekee ihmisestä pahan/hyvän. Ja koulusurmien maailmassa tämä kirja on pelottavankin ajankohtainen.
2. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2006)
Tätä kirjaa lukiessa koin katsovani jotain hienovireisesti lynchmäistä ja (minullekin tyypillisesti) hyvin symbolista painajaisunta. Valloittavan viehättävä kirja. En malttanut laskea tätä käsistäni, kunnes tuli kohtaus, jonka johdosta minun oli pakko heittää teos seinään, koska ahdistuin niin suuresti (tämä vastaa varmaan hetkeä, jolloin herää painajaisesta omaan huutoonsa tai jotain.) Hetken aikaa panikoituani hain kirjan nurkasta vähin äänin ja jatkoin lukemista. Kun pääsin viimeiselle sivulle, luin viimeiset rivit oikein ahnehtien, kunnes tajusin, että kirja tosiaan loppui. Loppui, the end, finito, tästä hetkestä alkaa Celine Dionin My Heart Will Go On jne. Pitäisi lukea tämä uudestaan, varmaan aukenisi uusia tasoja, joita ei ole aiemmin huomannut. Harvoin törmään näin vahvatunnelmaisiin kirjoihin, jotka eivät kuitenkaan ole varsinaisesti kauhua missään selkeässä muodossa.
3. Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005)
Itkosen kirja rokkari Summer Maplesta ja tämän katoamisesta poikaystävän ja äidin näkökulmasta oli myöskin ihanan valloittava. Löysin itsestäni paljon samaa kuin Vaahteran Suvista, ja kirjan lukeminen muistuttikin paikoitellen jotain eteen kannettua itsetutkiskelutarjotinta. Itkonen onnistui mielestäni luomaan ihanan saippuaoopperamaisen rock-miljöön, joka liikkui koko ajan uskottavuuden ja korniuden välimaastossa. Toimi minulle siis. Kieli on tässä kirjassa ihanan vähäeleistä ja silti mahtipontista.
4. Sofi Oksanen: Baby Jane (WSOY 2005)
“Saatananpalvojan näköinen virolainen gootikko Sofia joku kirjailija, jonka loppunimeä Johanna Tukiainen ei enää muista” ei sykähdyttänyt minua varsinaisesti Stalin lehmillä, ja Finlandia-Puhdistustakin olen päässyt vasta aloittelemaan, mutta Baby Jane sykähdytti heti alkuunsa. Luin senkin yhdeltä istumalta. Paniikkihäiriökuvaus oli mielestäni tämän kirjan ehdoton kärkijuoni, niin osuvasti Oksanen siitä kirjoitti. Ikävä kyllä joudun veikkaamaan, että Puhdistus saattaa lunastaa Baby Janen paikan suosikkieni joukossa, mutta tällä kirjalla on silti kirkkaanpinkki paikka jossakin sydämeni pienessä sopukassa (tai vasemmassa aivopuoliskossa, mutta kuitenkin).
5. Mötley Crüe & Neil Strauss: Törkytehdas (The Dirt, Like 2002)
Rokkikirjojen kruunaamaton kuningas. Kiteyttää kaiken, saa itkemään ja nauramaan, kauhistelemaan ja palvomaan. Toista samanlaista ei voi olla, vaikka tämä kirja jonkinlaisen rock-draamakirjabuumin aloittikin.
Haastan seuraavat bloggaajat blogiensa takaa miettimään suosikkejaan:
Unikissa (Unikissan blogi) (salaa seuraan)
pazi-i-j (Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura (jos blogistaniassa seikkailevan kirjailijan hengentuotos löytyy top-listaltani, mitä muutakaan tekisin kuin haastaisin maestron tähän?)
Golden Girl (Ostolakossa) (vaikka kauneusaiheisista kirjoista)
Stella (Paras aika vuodesta) (löytyisiköhän Stellalta musiikkivinkkien lisäksi myös minuun uppoavia kirjavinkkejä?)
Jonna (Polka dots) (koska can’t buy me love -paita on niin hieno!)
sekä
Janne Toivoniemi (SchizoBlog) (teräviä huomioita, suosittelen)
Kömpelöitä lyriikkasuomennoksia IV: Nine Inch Nails / Johnny Cash – Hurt
Ilmeisesti eilisen Idols-jakson johdosta blogiini on päädytty paljon hakusanoilla “Johnny Cashin Hurtin suomennos”. Nettiyhteyteni on tällä hetkellä niin kämäisä, ettei se jaksa oikein kunnolla pyörittää tätä WordPressiä. Sen vuoksi päivitystahti on taas vähän hitaampi jonkin aikaa. Mutta ajattelinpa muistaa mahdollisia lukijoitani jälleen yhdellä kömpelöllä lyriikkasuomennoksella, ihan tuosta hakusanatulvasta innostuneena.
Kappalehan on siis Nine Inch Nailsin alkuperäisesti, Johnny Cash tosin teki siitä varsin täydellisen coverin (joka omasta mielestäni peittoaa myös alkuperäisen). Eilisessä Idolsissa parkanolainen Anna-Kaisa Riitijoki (joka muuten on suosikkini pihtiputaalaisen Pete Parkkosen ohella) versioi alkuperäiskappaletta. Tässäpä siis se ihan aito ja alkuperäinen:
Nine Inch Nails – Hurt (levyltä Downward Spiral, 1994)
Ja Cashin versio:
Johnny Cash – Hurt (levyltä American IV: The Man Comes Around, 2002)
Kummasta pidätte enemmän?
Ja sitten se suomennos… Täytyy sanoa, että tämä pätkä sisälsi yllättävän hankalasti suomentuvia ilmauksia! Kertokaa, jos bongaatte joitain räikeitä virheitä. :)
I hurt myself today
To see if I still feel
I focus on the pain
The only thing that’s real
The needle tears a hole
The old familiar sting
Try to kill it all away
But I remember everything
Satutin itseäni tänään
Kokeillakseni, tunnenko vielä
Keskityn kipuun, ainoaan todelliseen asiaan
Neula repii reiän, vanha tuttu piikki
Yritän päästä pois / unohtaa (tulkinnasta riippuen)
Mutta yhä muistan kaiken
(Kertsi:)
What have I become?
My sweetest friend
Everyone I know
Goes away in the end
You could have it all
My empire of dirt
I will let you down
I will make you hurt
Mitä minusta on tullut, ystäväin?
Kaikki, jotka tunnen
Menevät lopuksi pois
Olisit voinut saada kaiken,
Minun törkyisen valtakuntani
Tulen pettämään sinut
Tulen satuttaamaan sinua
I wear this crown of shit / thorns (Cashin versiossa ’shit’ on sensuroitu muuttamalla se toiseksi sanaksi)
Upon my liar’s chair
Full of broken thoughts
I cannot repair
Beneath the stains of time
The feelings disappear
You are someone else
I am still right here
Päässäni on paskainen kruunu / päässäni on orjantappurakruunu
Tällä valehtelijan istuimella
Täynnä rikkinäisiä ajatuksia en voi parantua
(nyky)Ajan liassa tunteet katoavat
Sinä olet joku muu, minä olen yhä täällä
Kertsi
If I could start again
A million miles away
I would keep myself
I would find a way
Jos voisin aloittaa alusta
Miljoonan mailin päässä
Pysyisin kasassa
Löytäisin tien
Edit. Kiitos korjauksista kommentoijille!
Kömpelöitä lyriikkasuomennoksia II: Nick Cave and the Bad Seeds ft. Kylie Minogue: Where the Wild Roses Grow
Tätä olen huomannut ihmisten kaipaavan (ainakin hakusanojen perusteella…) Olkaapa hyvät, siis. Aiemmin olen suomentanut Evanescencen My Immortalin.
Vuorossa tällä kertaa siis Nick Cave and the Bad Seedsin, Kylie Minogue kuorrutuksenaan, Where the Wild Roses Grow levyltä Murder Ballads, 1996.
They call me The Wild Rose
But my name was Elisa Day
Why they call me it I do not know
For my name was Elisa Day
He kutsuvat mua villiruusuks’,
mut mun nimi oli Elisa Day
Miks’ ne kutsuu mua sillei, en tiedä
Koska mun nimi oli Elisa Day
From the first day I saw her I knew she was the one
She stared in my eyes and smiled
For her lips were the colour of the roses
That grew down the river, all bloody and wild
When he knocked on my door and entered the room
My trembling subsided in his sure embrace
He would be my first man, and with a careful hand
He wiped at the tears that ran down my face
Ekasta päivästä lähtien tiesin, hän on mulle se oikea
Hän katsoi mua silmiin ja hymyili
Hänen huulensa niiden ruusujen väriset, jotka kasvoivat joen luona niin punaisina ja villeinä
Kun hän koputti mun oveen ja astui sisään
Mun vapinain laantui hänen syleilyssään
Hän olisi eka mieheni mun ja varmalla otteellaan hän pyyhkisi kyyneleet mun poskiltain
(Kertsi:)
They call me The Wild Rose…
On the second day I brought her a flower
She was more beautiful than any woman I’d seen
I said, “Do you know where the wild roses grow
So sweet and scarlet and free?”
On the second day he came with a single red rose
Said: “Will you give me your loss and your sorrow”
I nodded my head, as I lay on the bed
He said, “If I show you the roses, will you follow?”
Toisena päivänä ostin hänelle kukkasen
Hän oli kauniimpi kuin kukaan näkemäni nainen
Kysyin: “Tiedätkö, missä villiruusut kasvavat niin suloisina, tulipunaisina ja vapaina?”
Toisena päivänä hän tuli punaisen ruusun kanssa
Hän kysyi: “Annatko minulle menetyksesi ja surusi?”
Nyökkäsin hänelle, makasin sängyllä
Hän kysyi: “Jos näytän sinulle ruusut, seuraatko minua?”
(Kertsi)
On the third day he took me to the river
He showed me the roses and we kissed
And the last thing I heard was a muttered word
As he knelt (stood smiling) above me with a rock in his fist
On the last day I took her where the wild roses grow
And she lay on the bank, the wind light as a thief
And I kissed her goodbye, said, “All beauty must die”
And lent down and planted a rose between her teeth
Kolmantena päivänä hän vei minut joelle
Hän näytti mulle ruusut ja suutelimme
Viimeinen kuulemani sana oli muminaa
Kun hän seisoi ylläni kivi kädessään
Viimeisenä päivänä vein hänet villiruusujen luo
Hän makasi törmällä, tuulenvire kevyt kuin varkain
Ja suutelin häntä hyvästiksi, sanoin: “Kauneuden täytyy kuolla”
Sitten istahdin alas ja istutin ruusun hänen hampaidensa väliin
(Kertsi)
Elokuvaelämyksiä IV & V: Musta jää & Miehen työ – Suomi-elokuvan pelastajat?
Katsoin taannoin perättäisinä iltoina ennen nukkumaanmenoa kaksi viime aikojen ehkä kehutuinta Suomi-elokuvaa, nimittäin vuodelta 2007 peräisin olevat Petri Kotwican Mustan jään sekä Aleksi Salmenperän Miehen työn. Molemmat ovat kahmineet paljon palkintoja kansainvälisestikin, ja niitä on kehuttu paljon suomalaisessa mediassa. HUOM! TEKSTI SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA MOLEMMISTA ELOKUVISTA. ÄLÄ LUE ETEENPÄIN, JOS ET HALUA TIETÄÄ YKSITYISKOHTIA ELOKUVIEN SISÄLLÖSTÄ.
Musta jää oli pitkän tauon jälkeen ensimmäinen suomalainen elokuva, joka oli ehdolla Berliinin filmifestivaalin Kultainen karhu -palkinnon saajaksi. Leffa oli myös ehdolla yhteensä yhdeksän Jussi-patsaan saajaksi, ja niistä kokonaiset kuusi (esim. paras naispääosa Outi Mäenpään suorituksesta) kolahtikin kohteeseensa.
Leffa kertoo kahdesta vahvasta naisesta ja miehestä, jonka naiset jakavat ja josta he taistelevat paikoin äärimmäisin keinoin. Outi Mäenpään esittämä Saara/Crista on petetyksi tullut, kostonhaluinen nainen, joka päättää selvittää miehensä (Martti Suosalo) hurmanneen naisen henkilöllisyyden. Erinäisten sattumusten kautta Saara huomaa olevansa matkalla Tuulin (Ria Kataja), miehensä oppilaan ja rakastajattaren, parhaaksi ystäväksi keksityn Crista-identiteettinsä voimalla. Yhdessä he jakavat mieshuolensa, ja valheiden verkko kiristyy. Lopulta tapahtumat saavat dramaattisen päätöksen, eikä mikään ole enää ennallaan. Ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.
Mutta. Tässä leffassa on sitä Jotain. Elokuva on ensinnäkin upeasti leikattu. Sen värimaailma on ihanan viileä, ja Apocalyptican Eicca Toppisen säveltämä musiikki sopii leffan maailmaan todella upeasti. Lavastus ja puvustus ovat yhtä kaikki onnistuneita, elokuva hivelee kaikkia aisteja. Näyttelijät tekevät upeat roolit. Juoni on rakennettu todella huolitellusti, ja ohjaaja Kotwica on totisesti panostanut käsikirjoitukseen. Elokuva hipoo koko ajan uskottavuuden rajoja pysyen kuitenkin tiukasti realismin puolella. Yritin bongailla epäloogisuuksia, ja yksi sellainen löytyi, nimittäin Suosalon hahmon, Leon, kohtalo elokuvan loppupuolella ja sen kytkeytyminen Saaran toimiin, jotka jäivät mielestäni vähän hämmentävästi taustalle, vaikka niillä olisi voinut olla paljon suurempaa painoarvoa. (Haha, tulipas ympäripyöreästi, mutta en halua spoilata liikaa.) Mutta pienen epätarkkuuden antaa anteeksi, kun pohtii elokuvan muita tapahtumia, jotka ovat kaikessa hyytävyydessään yllättävän todellisen ja mahdollisen tuntuisia.
Elokuva on ihanasti ajan hermolla – Saara on kätilö, Leo arkkitehtuurin opettaja ja Tuuli aktiivinen, itsepuolustusta sivutoimenaan opettava arkkitehtiopiskelija. Kaikki ovat hyvin toimeentulevia, sivistyneitä ja älykkäitä hahmoja, joiden toimia katselee mielellään. Elokuvan maailma on jotenkin hyvin kodikas, vaikka loppujen lopuksi juoni on lähes omituisuuteen yltävän kiero. Hahmojen mielenliikkeet tulevat hyvin esiin esimerkiksi itsepuolustusharjoituksissa, jotka on kuvattu todellisella intensiteetillä. Kaunis jousimusiikki toimii rankkojen tapahtumien taustalla oikein mainiosti. Paikoin viljelty musta huumori toimii, etenkin, kun sitä on maltettu säästellä juuri sopivasti.
Kokonaisuudessaan Kylmä jää on raju ja – noh, kylmä – elokuva, josta huokuu vahvaa omistautumista. Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä olen aivan liekeissä. Bravo! Elokuva pitää täydellisesti otteessaan koko kestonsa (99 min.) ajan. Upea elokuva, tälle voisin antaa viisi tähteä ilman harkinnan häivääkään, ja harkinnan jälkeenkin päätyisin samaan. Leffa jäi puhuttamaan pitkään lopputekstiensä jälkeenkin.
Mustan jään kotisivut (sis. mm. trailerin)
Hanna Marjut Marttilan itsenäinen, elokuvaan perustuva romaani “Musta jää” (Otava 2007)
Musta jää IMDb:ssä
Miehen työn katsoin siis päivän Mustan jään jälkeen. Harmillista, sillä leffa jäi auttamattomasti aiemman elämyksen jalkoihin. Peräti 11 Jussi-ehdokkuutta (joista kaksi palkintoa) haalinut elokuva on myöskin niittänyt mainetta ulkomaita myöten. Miesprostituoidun tarina toi pääosaesittäjä Tommi Korpelalle parhaan pääosan palkinnon Marrakech International Film Festival -tapahtumassa taannoin. Ja hyvinhän tämä Studio Julmahuvissakin loistanut konkari näyttelee. Hänen Juha-roolihahmonsa on näytelty juuri sopivan karusti ja kuvattu muutenkin hieman yksinkertaiseksi, mutta tarmokkaaksi mieheksi. Korpelan karismaattisuus ei ole enää mielipideasia, hänessä riittää charmia muillekin jaettavaksi.
Elokuvan juoni kietoutuu pääasiassa tehdastöistään irtisanotun Juhan häpeän tunteiden ympärille, jotka kirvoittavat hänet hankkimaan elannon perheelleen keinolla millä hyvänsä päätyen sattumien kautta loppujen lopuksi tarjoamaan seuraa ja tarvittaessa sukupuoliyhteyttä yksinäisille naisille. Juha tienaa toimillaan hyvin ja koettaa pimittää potkujaan ja uutta toimenkuvaansa vaimoltaan viimeiseen asti. Tässä häntä auttaa ystävä Olli (ihana ja sympaattinen Jani Volanen), joka ajautuu järjestelemään tapaamisia Juhan ja asiakkaiden välille sekä pitää huolta “gigolon” perheestä. Myös valehtelu on hänen työtään. Lopulta valheiden paljastumiselta ei voi välttyä, ja kuinkas sitten kävikään…
Elokuvan maailma eroaa Mustasta jäästä radikaalisti, sillä siinä, missä Mustan jään hahmot ovat päämäärätietoisia ja aktiivisia, leijuu Miehen työn maailmassa koko ajan hieman ankea tunnelma, jossa miehen henkilökohtainen kärsimys, josta tulee myöhemmin kaikille huolta, on hyvin ahdistavaa seurattavaa. Hahmot ovat tarkoituksellisen haljuja; heidän elämänsä on hyvin rajoittunutta ja he yrittävät selvitä päivästä toiseen ilman kummempia kykyjä helpottaa oloaan. Maria Heiskasen rooli masennuksesta toipuvana vaimona on onnistunut, vaikka olisin ehkä kaivannut vähän enemmän valotusta hahmon taustoista. Tällaisenaan hahmo ei ole kovinkaan samastuttava, sillä “Katjan” sairausmenneisyys tulee esiin lähinnä lääkepurkin kyljessä makaavasta reseptistä.
Miehen työ on omalla tavallaan hyvinkin rankka kuvaus siitä, miten asiat voivat lähteä pieleen ja miten vaikeaa on lopulta olla rehellinen kaikista läheisimmille ihmisille elämässään. Juuri niille, joille on lupautunut olemaan tuki ja turva päivien loppuun saakka. Elokuvan tunnelma on painostava ja synkkäkin, mutta onneksi jostain pilkistää kuitenkin pieni toivon häivähdys. Eihän tätä eloa muuten sietäisi kukaan. Suosittelen elokuvan vilkaisemista, mutta en heti Mustan jään jälkeen. Ps. Elokuvan soundtrackilla vilahtelee sellaisia taiteilijoita kuin Kauko Röyhkä ja Tuomari Nurmio.
Miehen työn kotisivut (sisältävät kaikenlaista lisämateriaalia leffaan liittyen)
Miehen työ IMDb:ssä
Olen vilpittömän iloinen siitä, että Suomessakin osataan. Monesti tuntuu siltä, että suomalaiset elokuvat ovat aina jotenkin todella typerillä juonikuvioilla varustettuja, samojen näyttelijöiden tähdittämiä pakollisia leffateatteripätkiä, joista ei loppujen lopuksi jää käteen kuin harmitus ja ohuen juonen aiheuttama kyssäkaalitus (eli vähän niin kuin ärsytys). Vaikka osa ihmisistä voisi sanoa, että nämä nyt menestyneet Suomi-elokuvat menevät jo patetian puolelle, uskallan olla eri mieltä. Molemmat ovat paitsi taidokkaasti rakennettuja ja hyvin tuotettuja elokuvia, myös ajatuksia herättäviä pätkiä. Siinä, missä Aku Louhimiehen Paha maa (2005) oli yhtä synkkyyden tulitusta, nämä kaksi elokuvaa ovat päässeet tasapainoon optimismin ja pessimismin välillä – häivähdyksiksi nykyisestä todellisuudesta.
Hanna Pakarinen – Black Ice (Mustan jään soundtrackilta, 2007)
Yksi elämäni kirjoista
Opin lukemaan kuuden vanhana. En muista ensimmäisiä lukukokemuksiani kovinkaan tarkkaan, joten hyppään ajassa reippaasti eteenpäin ja totean, että olen elämäni aikana lukenut melkoisen monta kirjaa. Asiasta tekee kuitenkin hauskan se, etten oikein osaa luetella lukemiani kirjoja, sillä olen aina onnistunut välttämään “arvostetuimmat” ja “klassikoimmat” kirjat, vaikka olen siis ollut useasti pitkiä aikoja nenä pelkästään kirjassa kiinni. Mistä lie sekin sitten johtuu… Täytyy kuitenkin sanoa, että olen silti vaikuttunut muutamasta kirjasta, toisista aivan äärimmäisyyksiin asti. Muistan kyllä niitä upeita (tai muilla tavoin mieleen syöpyneitä) lukukokemuksia pitkienkin aikojen päähän. Nyt halusin tämän unettoman yön kunniaksi paljastaa teille minuun viime vuosina eniten vaikuttaneen teoksen.
Poikani Kevin (Avain 2005, alkuperäisteos We Need To Talk About Kevin julkaistu vuonna 2003)
Pohjaksi täytyy sanoa, että kirjan kirjoittaja, yhdysvaltalainen Lionel Shriver (s. 1957) löi läpi tällä romaanillaan. Kirja voitti myös arvostetun Orange-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005 ja aiheutti siinä ohessa valtaisan mediamylläkän, sillä Shriverin tapaa kirjoittaa perinteisistä perhemalleista ja äitiydestä pidettiin konservatiivisten tahojen toimesta hyvin vääränä ja järkyttävänä petturuutena omaa sukupuolta ja perinteisiä perhearvoja kohtaan. Aivan kuin näillä titteleillä tai koirien haukkumisella olisi mitään merkitystä, sillä kirja toimii jo yksinään, ilman minkäänlaista hypeä ympärillään, erittäin vahvasti ja vaikuttavasti. Itse luin kirjan vuonna 2006, pian sen suomentamisen jälkeen.
Kirja kertoo paitsi keskiluokkaisesta yhdysvaltalaisperheestä Kevin-poikineen, myös “pahuuden” ilmentymisestä määrittelemättömänä ja käsittämättömänä asiana. Kevin on syntymästään lähtien erikoisen julma ja vaikea tapaus. Hän ei siitä muutu, ja seuraukset ovatkin kammottavat (tai vaihtoehtoisesti hyvin odotettavissa olevat), kun Kevin päätyy kulmakuntia järisyttävään rikokseen. Kirjan maailma on kotikutoisen arkinen ja realistinen, ja ehkä juuri sen vuoksi se herättääkin pohtimaan, mitkä seikat ihmisissä ajavat heitä kohti lopullisia ratkaisujaan, kun kaikki on periaatteessa, ainakin päällepäin, täysin “hyvin”. Ja joskus, vaikka se äärimmäisen vaikelta tuntuukin näinä kyökkipsykologian luvattuina aikoina, ei syitä vain löydy. Silloin ei auta kuin tutkia omaa sisintään, jos sieltä löytyisi syy järkytykselle ja pelolle, joita jotkut henkilöt kokevat tämäntyyppisten tapahtumien äärellä, vaikkeivät ole millään tavalla kytköksissä uhreihin henkilökohtaisella tasolla.
Shriverin kirja on taidokkaasti ja erittäin brutaalisti rakennettu tapaus. Yli viisisataasivuinen kirja hätkähdyttää aluksi, mutta suosittelen silti paneutumaan siihen ja lukemaan sen tasan tarkasti alusta loppuun, kronologisessa järjestyksessä. Jokainen arkinen pahuuskuvaus ja muu verkkainen selvittely saa lopussa syyt ja seurauksensa, jotka yllättivät ainakin itseni aivan täysin. En voinut olla ahmimatta kirjaa 250 sivun päivävauhdilla, niin hämmentynyt olin aluksi kuvailun paljoudesta, ja lopulta en vain voinut lakata lukemasta sivuja niiden viiltävien tapahtumien vuoksi. Kun pääsin kirjan loppuun, en voinut muuta kuin ensin olla aivan hiljaa pitkän tovin ja sitten päästää järkytyksen kyyneleet vellomaan ulos kyynelkanavistani. En oikeastaan loppujen lopuksi osaa edes sanoa, mikä minua kirjassa niin paljon liikutti, mutta se todellakin kolisi luissa asti, sen verran kovat kylmät väreet koin. Tällaiset reaktiot ovat jopa minunlaiseni herkkistelijän kohdalla harvinaisia, joten veikkaan, että tässä kirjassa on oikeasti jotain erityistä. Ehkä eniten hämmensi se seikka, että samastuin Keviniin hänen äitinsä sijasta.
Viimevuotiset kouluissa tapahtuneet murhat nostivat tämänkin kirjan jälleen ajankohtaiseksi teokseksi. Missä mennään toistuvasti vikaan, vai voiko kukaan ennaltaehkäistä nuorta raivoa, angstia, epätoivoa, mitä ne väkivaltaisuuden laukaisevat tunteet sitten lopulta ovatkaan? Voiko ihminen oikeasti vain kertakaikkisesti syntyä normatiivisesti “kieroutuneena”? Onko äidinrakkaus aina täysin vilpitöntä ja ehdotonta, voiko omaa lastaan oikeasti inhota? Muun muassa tällaisia kysymyksiä tämä kirja minussa herätti, ja se toimiikin hyvänä pohjana omille pohdinnoille, sillä Shriver toden totisesti haastaa pohtimaan, muttei anna lainkaan valmiita, eikä etenkään helppoja vastauksia. Kirjan maailmaan ei todellakaan halua palata, mutta silti siitä ei pääse eroon. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se koskettaa vielä päivien, viikkojen, kuukausien ja jopa vuosienkin päästä. Ja siinä Poikani Kevin onnistuu.
Suosittelen kaikille, myös muille heikkohermoisille.
Lisätietoa kirjasta kustantaja Avaimen sivuilta.
Festaritunnelmia IV: Tuska Open Air 2008, sunnuntai
Sunnuntaina festariväsymys alkoi jo toden teolla näkyä. Alue ei totta puhuakseni enää tuntunut yhtä houkuttavalta kuin aiempina päivinä ja niukat yöunet näkyivät jälleen kerran naamassa ja pääkopassa. Valuimme kuitenkin jälleen kaverini kanssa hyvissä ajoin paikalle. Halusin nähdä Korpiklaanin (tein sitten sen lopullisen päätöksen korpisoiden kuninkaiden hyväksi) ja kaverini puolestaan Jenkkilän nimellä paiskatun death metal -nousukkaan, Job for a Cowboyn. Noh, meitäpä ja paria muutakin paiskattiin sitten vallan hämmentävillä uutisilla: Korpiklaanin esiintyminen oli peruttu heidän soittotekniikkansa juututtua Belgiaan(!), ja Job for a Cowboy joutui heittämään instrumentaalikeikan, sillä heidän laulajansa oli saanut jonkinlaisen keuhkoinfektion ja oli ehdottomassa musiikintahtiinääntelykiellossa. Kunnia bändille keikan läpiviemisestä, vaikka laulaja uupuikin.
Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.
Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.
Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti… Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa…
Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään… Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, “saatana vittu kippis” -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.
Illan ja koko tämänvuotisen “Mega-Tuskan” päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja “yeah dude awesome” -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.
Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt… Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.
Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä…) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa…
Primordial – Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)
* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.
Festaritunnelmia III: Tuska Open Air 2008, lauantai
Lauantai alkoi pirteissä tunnelmissa, vaikka yöunet jäivätkin aavistuksen niukoiksi. Tässäpä taas fiilistelyjä näkemistäni keikoista.
Saavuimme kaverini kanssa alueelle tällä kertaa päivän aloittaneen Kalmahin aikana. Olin aiemmin epäillyt, etten pitäisi tästä, mutta kun saavuimme paikan päälle ja kuulin kierolta kuulostavan synamaton kaikuvan kesäpäivässä, en voinut olla pohtimatta asiaa uudelleen. Harmillisesti olimme alueella vasta bändin lopetellessa settiään, mutta täytyy sanoa, että bändi toimi paljon paremmin kuin aiemmin missään yhteydessä. Pitänee yrittää päästä näkemään heitä pian uudelleen.
Tässä ihan kokonaan nähdyt keikat:
Sotajumala (esiintyi Inferno-lavalla 14:30-15:15)
Sotaisaa death metaliaan suomeksi esittävä Sotajumala toimii livenä kuin lihaan uppoava luoti, tuntuu luissa asti ja kolisee myös päässä. Bändi oli varmassa kunnossa ja uusi Paratiisin kutsu (josta kehittelin mielessäni myös versiot Paratiisiin kustu ja Parasiitin kutsu ilman mitään tähdellistä syytä), toimi hyvin kaikkine “kuolema”-huutoineen. Yleisökin oli ihailtavan aktiivinen ja bändi hyvässä kunnossa. Hyvä aloitus festaripäivälle.
Behemoth (soitti päälavalla 15:15-16:15)
Puolan black metal -ihme Behemoth tuli ja teurasti. Bändi oli mukavassa vedossa, laulaja karismaattinen kaikkine raamatunrepimisineen ja muutenkin keikka viihdytti. En ole bändin tuotantoon vieläkään erityisemmin perehtynyt, mutta livenä bändi viihdytti jälleen. Ainoastaan päälavan soundit tekivät keikasta välillä aika tasapaksun, mutta onneksi bändi hoiti homman silti mainiosti kotiin.
Primordial (soitti Inferno-lavalla 19:45-20:45)
Voin tietenkin olla vähän jäävi sanomaan, mutta tässäpä olikin koko festareiden ehdottomasti paras keikka! Jo Tuska-ennakoinnissani kehuin bändiä suhteellisen (ja melkein suhteettomankin) ylitsevuotavasti, mutta oikeasti – tässä bändissä vain on Sitä Jotain, enkä käsittääkseni ollut ainoa keikasta täysin viehättynyt ihminen, niin harras, eläytyvä ja tiivis tunnelma pienessä Inferno-teltassa vallitsi. Laulaja A.A. Nemtheanga otti yleisönsä jälleen kerran enemmän kuin hyvin mukaansa, ja keikka toimikin lähestulkoon uskonnollisena elämyksenä, mikä on minun kaltaiselleni kuvia kumartamattomalle henkilölle melko suuri asia. Etenkin upeanmahtava The Coffin Ships ja keikan aloittanut Empire Falls tekivät tehtävänsä. Hienoa oli paitsi bändin, myös yleisön ihailtava omistautuminen asialle – yleisö kun lauloi kaikki kappaleet mukana ja vieläpä oikein. Uskomaton kollektiivinen kokemus, tällaista en ole kovin useasti kokenut. Mahtavaa, upeaa, hienoa. Seuraavaa keikkaa odotellessa. Tästä on hankala pistää enää paremmaksi, ja olen niiiin onnellinen siitä, etten joutunut pettymään lainkaan, vaikka odotin tältä keikalta aika äärettömiä. Täydellistä, sanoisinko. Tuntuu hassulta olla taas ihan rehellisesti fanityttö ja siihen päälle vielä teini-ikäinen. Erotuksena minun ja 12-vuotiaan itseni välillä lienee tässä tapauksessa lähinnä se, että tämän bändin julistetta tuskin tullaan Suosikissa näkemään.
Morbid Angel (varoitus hitaasti latautuvista sivuista) (esiintyi päälavalla 20:45-22:00)
No olihan tämäkin hyvä, mutta pakko kyllä sanoa, että edellisen Elämyksen jälkeen ei tuntunut juuri missään. Pitää siis keskittyä nolosti ulkomusiikillisiin seikkoihin: Yhdysvaltalaisbändin laulajan välispiikit olivat melkoista myötähäpeää herättäviä: “I heard there was some kind of Gay Pride in Helsinki this weekend? I was wondering, if there could be also this Metal Pride, yeaaaah!” (ei sanatarkka lainaus, ihan omasta muististani kaivoin). Itse en lämpene metalliveljeyden korostamiselle ja “uuh jeeh hewy vittu jee hevi on paskimmillaankin parasta!” -meiningille juurikaan, jota laulaja-basisti David Vincent tuntui viljelevän olan takaa, joten tuollaiset spiikit tuon luokan bändiltä tuntuivat lähinnä nolostuttavilta. No, sanoinhan, että keskityin epäolennaisuuksiin. Soitto kulki ja yleisö mylvi, ja kun vielä taivas avasi sadekiintiönsä, oli tunnelma laskevan auringon alla hieno, ja bändiäkin katsoi mielellään. Mutta joka solussa pyöri lähinnä Primordial, eivätkä jalat enää kantaneet kaikesta kivusta johtuen katsomaan keikkaa lähempää. Mutta hieno päätös hienolle festaripäivälle kuitenkin tämäkin.
Suuntasimme vielä kaverini kanssa Nosturiin jatkoklubille kuuntelemaan suomalaista black metalia. Ikäväkseni ensimmäinen bändi, Alghazanth joutui aloittamaan jo 22:30, kun Morbid Angel oli lopettanut kymmeneltä. Siirtymäaikaa Kaisaniemestä Telakkakadulle ei siis jäänyt mitenkään järkevästi. Tästä pyyhkeitä Nosturin suuntaan, sillä jonot puljun ulkopuolella olivat vähän turhan pitkät ja liikkuivatkin aika hitaasti. Näin onneksi kuitenkin noin puolet kyseisen orkesterin keikasta, eikä siitä ole muuta sanottavaa, kuin että toimi. Erittäin hyvin itse asiassa.
Enochian Crescent, muutamilla verisillä tempauksillaan hieman kyseenalaista mainettakin niittänyt mustan metallin sanansaattaja, toimi myöskin hyvin livenä. Bändin “pakollinen hitti”, Väkisinkastettu, kruunasi koko keikan. Omalla kohdallani alkoi tosin turnausväsymys jo näkyä sen verran paljon, että keikkaan keskittyminen tuntui paikoitellen astetta haastavammalta tehtävältä. Sama kohtalo osui Hornan keikalle, joka sekin toimi niiltä osin, joilta kykenen sitä järkevästi muistamaan. Ammattimainen ote ja karismaattinen live-esiintyminen eivät jättäne moniakaan kylmäksi.
Lauantaina paras näkemäni keikka oli ehdottomasti Primordialin tarjoama tunti. Myös Alghazanth toimi varsin mallikkaasti.
Ennakkotunnelmia festareista II: Tuska Open Air 2008
Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.
Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.
Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).
Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.
Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.
Esimakua bändin livekunnosta:
Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)
Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories
Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb
(kyseisestä kappaleesta)
Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).
Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.
