(Otsikko mukaelma Stam1na-bändin kappaleen nimestä.)
Rakkautta – kuten tiedämme – on perin monenlaista. Homoseksuaalisuus ja transseksuaalisuus alkavat olla jo yleisesti “ymmärrettyjä” rakastamisen muotoja, ja suuret rakkaustarinat aina Tuulen viemästäTitaniciin ovat kaikille tuttuja. Melodramaattinen mies kohtaa naisen ja vaikeuksien kautta he lopulta saavat toisensa -maailma on vienyt populaarikulttuurin kentällä aina paljon, paljon tilaa, sillä jostain syystä ihmiset rakastavat suuria tunteita (liittyisiköhän tämä aiempaan elossa olemisen tuntemiseen?)
Halusin pureutua tässä postauksessa tuohon “vaikeuksien kautta” -osaan vähän tarkemmin. Päätin, että kaikista kulttuurinmuodoista haluan nostaa esille musiikkikappaleita, joissa käsitellään mitä ihmeellisimpiä rakkauden nousukausia ja taantumia. Varautukaatten siis jälleen YouTube-listaukseen! Tästä aiheesta voisi kaivella ainakin 97 kappaletta lisää, mutta tässä nyt pieni otanta asian tiimoilta.
Niinhän se on, että jossain kromosomien ristiaallokossa piilee varmasti sukupuolten välinen ymmärrys toisiaan kohtaan, mutta löydetäänkö sitä koskaan, ja jos niin käy, mitä populaarikulttuurista jää jäljelle? Sotapelit?
Viime aikoina olen katsonut kaksi varsin mieleenpainuvaa elokuvaa, joista molemmat vaikuttivat todella vahvasti minuun elokuvien katsojana ja noin muutenkin. Toisen voisin nimittäin laskea maailman huonoimmaksi elokuvaksi, kun taas toisessa oli parhaimpia näkemiäni roolisuorituksia. Otsikko paljastikin jo jotain, mutta kyseessä ovat siis elokuvat Vannomatta Paris (Pledge This!, 2006) sekä Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri elokuvassa Batman – Yön ritari (Batman – The Dark Knight, 2008).
“MY DOG IS A PERVERT. NOW I’M CRAVING SUSHI.”
Ensin julistan Vannomatta Paris -elokuvan maailman huonoimmaksi elokuvatekeleeksi. Miksikö? No, en edes tiedä, mistä aloittaisin. Huonompaa ei vain VOI olla. Tässä vahvasti flopanneessa elokuvassa muuan Paris Hilton “näyttelee” tyhjänpäiväistä blondibimboa, joka johtaa eräänlaista sisarkuntaa trendikkäässä koululaitoksessa.
Ensinnäkin täytyy sanoa, että Paris ei vain osaa näytellä. Tämän ilmeettömämmäksi on enää vaikea mennä, ja Paris on näyttelijänä muutenkin yhtä eloisa kuin laho mänty. Neidin äänensävy ja ilme pysyvät läpi elokuvan täysin samanlaisina, eli aneemisempina kuin… no, aneeminen ihminen. Juoni on niin ohut ja huono, ettei tätä edes halua katsoa “sen täytyy olla niin paska, että se on jo hyvä” -mentaliteetilla, koska siitä ei ole mitään hyötyä: elokuva ei naurata, ei viihdytä, ei herätä ajatuksia eikä myöskään innosta millään tavalla. Vaatteetkaan eivät ole lainkaan muodikkaita (mikä voisi joihinkin ihmisiin vedota ns. viimeisenä oljenkortena), ja harvoin nähtävä dialogikin on maailman tympeimpiä.
Mukaan ympätyt seksikohtaukset ovat noloja ja kökköjä ja satunnaisesti näytetyt, mihinkään liittymättömät tissitkään eivät hetkauttaneet miespuolista ystävääni, jota konsultoin asian tiimoilta. Elokuvaan on myös tungettu todella oksettavia juonenkäänteitä (esimerkiksi koira seksikohtauksessa), ja se on täynnä typeriä ja ikivanhoja ja -kuluneita stereotypioita ja kliseitä, mutta tietenkin sillä tavalla näytettynä, että kohtaukset eivät todellakaan tuo mitään uutta tai oivaltavaa esiin kyseisten asioiden tiimoilta. Pullukka (eli normaalipainoinen) tytteli on ujo ja yksinkertainen nynnyli, Parisin näyttelemän “Victorian” poikaystävä on esitetty aivan liian tyhmänä ja pässinä, jotta se olisi edes etäisesti hauskaa, ja pakollinen etninen vahvistus, eli intialainen typy, on sekin kuvattu sinisilmäisenä ja mitään kokemattomana hempukkana.
Näyttelijäntyö on kaikilla osapuolilla koulun opettajia lukuun ottamatta kautta linjan totaalisen teennäistä ja surkeaa, eikä leffaa pelasta yksikään vitsi, koska mikään niistä ei jaksa naurattaa edes tyhmyydessään (esimerkkinä tämän “arvion” otsikko). American Piet ovat korkeakulttuuria tämän rinnalla, se kertonee jo paljon. En tiedä, mikä on ollut tekijöiden ja etenkin käsikirjoittajien motiivi tämän elokuvan toteutukselle. Paris Hilton ei todellakaan anna itsestään mitenkään hyvää kuvaa tällä elokuvalla, ellei hän väkisin halua kerätä myötähäpeää tuntevia ihmisiä ympärilleen (luulisi muuten, että niitä olisi tarpeeksi ilman tätä elokuvaakin).
MIKSI TÄMÄ ELOKUVA ON TEHTY?? Erikoismaininta vielä elokuvan suomentajalle – leffa ilmestyi Suomessa suoraan dvd:lle (en ihmettele, miksi…), ja sille piti ilmeisesti saada edes kaksi katsojaa, mistä saattaakin johtua elokuvan Suomi-nimi. Pledge This! on siis taipunut muotoon Vannomatta Paris, joka ei juurikaan vastaa elokuvaa (paitsi tietenkin siinä, että sekä elokuva että nimi ovat täysin tyhjiä). Suomentaja on lisäksi varmaan ollut puolinukuksissa leffaa suomentaessaan, sillä esimerkiksi “Fire my design team” -repliikki on suomennettu muotoon “Tulipalo-suunnittelutiimi“. Mi-täh?
En suosittele tätä elokuvaa kenellekään. Jos haluat totaalista aivot narikkaan -ajanvietettä, voit aivan yhtä hyvin katsoa vaikka Ostos-tv:tä, siinäkin on enemmän sisältöä kuin tässä. Jos et usko minua, usko edes Internet Movie Databasen käyttäjiä – leffa on saanut 1,6 tähteä kymmenestä (yli 5000 ääntä) ja on tällä hetkellä 15. huonoimmalla sijalla koko portaalin tilastoissa. Huoh.
Elokuvan traileri:
Ugh, olen puhunut.
“WHY SO SERIOUS?”
Ja sitten siihen aivan totaalisen toisenlaisen reaktion aiheuttaneeseen elokuvaan, tai siis elokuvan hahmoon, eli uusimman Batmanin Jokeriin! Ei sellaista voi olla! Heath Ledger (1979-2008) oli selkeästi lahjakas näyttelijä, joka meni kuolemaan aivan liian aikaisin. Olisin halunnut nähdä häntä lisää samantyyppisissä rooleissa, eli julmana ja auktoriteeteista piittaamattomana psykopaattina, mutta ei voi enää mitään. Jokerin hahmo on kuitenkin hienoimpia hetkeen, siinä riittänee mietittävää vielä pitkään ja toivottavasti monille ihmisille lisäkseni.
Ensin kuitenkin pari sanaa itse elokuvasta. En odottanut kyseiseltä leffalta mitään, sillä en ole suuri sarjakuvafilmatisointien ystävä, ja tämänkin elokuvan menin katsomaan aivan sattumalta. Yllätys olikin melkoinen, kun leffa osoittautui aivan loistavaksi. Sen maailma oli täydellisen synkkä kaikessa apokalyptisyydessään ja kaaoksen tunne oli lähes koko elokuvan ajan läsnä voimakkaasti ja varmalla otteella. Elokuva oli myös yllättävän realistinen, jos ei oteta huomioon kaikenlaisia teknisiä överivempeleitä, joita leffaan oli ympätty useampiakin.
Varmat ja ammattimaiset näyttelijät (Ledgerin lisäksi esimerkiksi Morgan Freeman Batmanin “mentorina” ja Gary Oldman poliisikomentaja Gordonina) suoriutuivat rooleistaan mainiosti tuoden niihin aimo annoksen syvyyttä ja persoonallisuutta. Vaikka elokuvassa ehkä toistettiin kyllästymiseenkin asti muutamia “filosofisia ajatuksia” (esim. Harvey Dentin [Aaron Eckhart] “jokainen on oman onnensa seppä” -kolikkoleikittelyä), se toimi ainakin tähän tyttöön myös teemojensa puolesta, ja tarjosi upeiden toimintakohtaustensa alla myös paljon syvempää ajateltavaa esimerkiksi politiikasta ja moraaliseikoista.
Elokuvan äänimaailma oli huolellisesti rakennettu, erikoistehosteita oli käytetty sopivalla maltillisuudella näyttävyydestä tinkimättä, ihmissuhdekuviot olivat syvempiä kuin voisi kuvitella tällaiselta elokuvalta, ja muutenkin koko paketti oli todella hyvin toteutettu. Kävin katsomassa tämän elokuvan kahdesti elokuvateatterissa, ja toisella kerralla jäin aplodeeraamaan lähes tyhjään saliin. Elokuvasalin vahti katsoi minua hämmentyneesti hymyillen (ja tästähän puhuinkin jo aiemmin puhuessani elokuvateatterin hiljaisista säännöistä). Lopputekstit olivat myöskin melkomoisen pitkät.
Ja sitten takaisin Jokeriin… Harvoin mikään hahmo ihan oikeasti kolistelee ahdistuksensietokykyä noin kovasti! Psykopaattinen hahmo istui Ledgerille kuin sivuvaikutukset lääkeruljanssiin – miestä ei tunnistanut juuri lainkaan maskiensa alta. Mahtava suoritus. Liputtaisin lähestulkoon Oscarin puolesta, tosin en sitten tiedä, josko jokin toinen leffa tulee ja tappaa yhtä hyvillä sivunäyttelijöillä (en tosin usko niin käyvän hetkeen). Tosin Heathihän tämän koko show’n varasti… Christian Bale saattoi lähinnä möristä nololla Batman-äänellään, kun Ledger puolestaan vaikutti ja ahdisti ja sai koko ajan odottamaan lisää Jokeri-kohtauksia.
Ledger oli valmistellut roolinsa kunnioitettavalla huolellisuudella aina huulienlipomismaneerista äänenpainotuksiin saakka. Hahmo kylmäsi toden teolla. Sen lisäksi pisteet maskeeraajille Jokerin realistisen suttuisista maskeista, niistä oli kuminaamaisuus kaukana. Hahmo oli myös täydellinen antisankari – täysin amoraalinen, synkkä, anarkistinen ja julma, mutta silti tavallaan sympatioita herättävä ihmisyyden pimeän puolen ilmentäjä sekä julkiselle vallanpidolle päin naamaa naurava älykäs pahis. Mitä muuta voikaan roolihahmolta toivoa! Ja kyllä, uskon, että hehkuttaisin tätä roolisuoritusta ilman Ledgerin kuolemaakin (jos joku ei siis vielä tiennyt, niin Heath Ledger menehtyi ennen kuin leffa oli saatu tuotettua loppuun). Mies on kaiken hehkutuksensa ansainnut tämän roolin tiimoilta.
Why so seriousss?
Jokeri: You know what (maisk) you know what I noticed? Nobody panics when things go according to plan. Even if the plan is horrifying. If tomorrow I tell the press that like a gang banger (maisk) will get shot, or a truckload of soldiers will be blown up, nobody panics, because it’s all (maisk) part of the plan. But when I say that one (maisk) little old mayor will die (maisk) well then everyone loses their minds!
Suosittelen elokuvaa jokaiselle, sillä se tarjoaa elämyksiä myös muille sarjakuvafilmatisointeja kohtaan ennakkoluuloisille henkilöille. Elokuvan jännitys, romantiikka, musta huumori (esimerkiksi alun bussikohtaus), toiminta, draama ja julkkisgalleria viihdyttävät varmasti jokaista edes jollakin tavalla. Jos et usko minua, kannattaa edes miettiä, millainen elokuva nousee em. IMDb:n parhaat-listalla sijalle yksi ohi ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen Kummisedän (tällä hetkellä Batman pitää kolmossijaa). Sivuston käyttäjät pitivät elokuvaa 9.2:n tähden arvoisena kymmenestä. Voiko 230 480 ihmistä olla täysin väärässä? Lisäksi elokuvan lipputulot uhkaavat jo Titanicin (1997) lipputuloennätystä! Okei, vaikkemme tuijottaisi edes näitä listasijoituksia, voin silti suositella elokuvaa kaikille.
Elokuvan traileri (tai ainakin yksi niistä), joka tosin ei tee elokuvalle liiemmin oikeutta:
Pienen päivitystauon aikana olen koonnut elämäni palasia jälleen yhdeksi toivottavasti toimivaksi kokonaisuudeksi, joten ehkä siitä syystä halusin kirjoittaa soundtrack-biiseistä. Olen aikamoinen leffa- ja tv-sarjamusiikin ystävä. Musiikki muodostaa mielestäni suuren osan eri sarjojen tunnelmasta, tai ainakin syventää sitä merkittävästi. Tässäpä siis muutamia suosikkejani. Lopussa vielä pari EI NÄIN -esimerkkiä. Tämä postaus on omistettu ajoille, jolloin televisiosarjoissakin oli vielä kunnolliset ja pitkät alkutunnarit.
TV-SARJAT
Twin Peaks (1990-1991). Tunnuksen on säveltänyt mahtava Angelo Badalamenti.
Kylmä rinki (1997-2003). HUOM! Saattaa järkyttää herkimpiä katsojia.
Klaani (1999-2003). Meryl Cassie – The Dream Must Stay Alive. Klaani oli ihan ykkössarja aikanaan! Se kertoi siis maailmasta, jossa virus oli tappanut kaikki aikuiset ja jossa oli jäljellä enää pelkkiä teinejä (jännissä maskeissa). Nuoret olivat jakautuneet erilaisiin klikkeihin ja ryhmittymiin, sarjan pääosajoukkio asutti muuan ostoskeskusta. Kunpa tätä sarjaa saisi ostettua jostain… Kappale sinällään on vähän kökkelö (lievää nenä-ääntä?), mutta toimii nostalgiannälkään varsin mainiosti. Sen on muuten esittänyt sarjan päänaispahista Ebonya näytellyt Meryl Cassie.
ELOKUVAT
Titanic (1997). Celine Dion – My Heart Will Go On. Tämä kappale ylsi muuten taannoin AOL- & Spinner.com-internet-yhtiöiden kriitikoiden “Huonoimmat kappaleet ikinä” -listan sijalle kymmenen. Olen niiiiiin eri mieltä, mutta se voi toisaalta johtua tunnesiteestäni tätä elokuvaa kohtaan.
Flipper & Lopaka (2001) -piirretyn Suomi-tunnari. Aaaargrhrgrhgr. Onkohan osa Idols-kokelaista hankkinut taitonsa laulamalla näiden Agapio Racing Team -yhtiön dubbaamien kappaleiden päälle? Jos järkytyit, saatat ehkä haluta järkyttyä vielä lisää jonkun tekemän sivun, jolle on koottu näitä helmiä, avulla. Lapset ansaitsevat parempaa.
Salatut elämät (1999-) Tämä joskus ollut pastellijumputi oli järkyttävä verrattuna alkuperäisiinkin (löydät ne YouTubesta, jos haluat.)
Listahan voisi olla aika loputon, joten päätän sen tältä erää tähän. Yritän taas aktivoitua täällä blogistanian ihmemaassakin. Pysykäähän siis linjoilla? :)
Voin tunnustaa yhden asian: Kun olin n. 11-vuotias, katsoin James Cameronin vuonna 1996 viimeistelemän Titanic-elokuvan vhs-kasettiversion puhki. Se oikeasti katkesi, koska olin katsonut sen PARI kertaa. Kutsuin itse asiassa jatkuvalla syötöllä naapurin pentuja sekä koulutovereita katsomaan meille Titanicia, ja lopun aikaa katsoin sitä itsekseni.
Kun kyseinen kasetti hajosi, meillä oli lisäkseni kolme tyttöä sitä (no ei SITÄ, tällä kertaa) vahtaamassa, ja kun kohtasin tuon suuren tragedian, aloin itkeä lohduttomasti. Yksi tovereistani meni valittamaan veljelleni, että elämäni on palasina, mutta eipä veljenikään asialle mitään voinut. Onneksi äiti voi, ja seuraavalla viikolla sain uuden kasetin. Sitä en sentään ehtinyt katsoa puhki, koska taisin olla siinä vaiheessa jo siirtynyt vahtaamaan Leonardo-dokumentteja.
Omistin lisäksi c-kasettina kyseisen elokuvan soundtrackin, sekä myös jonkun “harvinaisen”, Saksasta asti hankitun kakkosversion kyseistä levystä. Lisäksi minulla oli “virallisia” Titanic-julisteita seinät täynnä (myöskin Saksasta, haha) ja keräsin muutenkin Leonardo DiCaprio -aiheisia julisteita. No heeei, olihan se oikeasti aika söpö silloin… Osallistuin myös jonkun nuortenlehden Leonardo-aiheiseen kilpailuun, jossa oli palkintona herran tähdittämät kahdeksan elokuvaa. Kun tulokset tulivat parin kuukauden kuluttua, jouduin ikäväkseni huomaamaan, että olin sössinyt yhden nippelitietokysymyksen, ja kyllä vitutti, koska TIESIN, että olisin voittanut sen palkinnon, jos olisin vastannut siihen kysymykseen oikein… Jepjep.
Koska olin lapsi ainakin 12-vuotiaaksi, kuten mielestäni jokaisen muunkin tulisi olla, tulin leikkineeksi monet Titanicin inspiroimat Barbie-leikit. Kaverin isä ei arvostanut, kun upotin kaverin kaikki barbit ja niiden huonekalut kylpyammeeseen (mutta oli se vaan hauskaa). Pakotin vanhempani kuuntelemaan, kun lauloin Celine Dionin My Heart Will Go On:ia reippaasti nuotin vierestä kädet levälläni ihan niin kuin kanukittarella siinä musiikkivideossa. Sääli, että naisen Suomen-konsertin liput kustansivat vajaat 200 euroa, muuten olisin jopa ehkä mahdollisesti saattanut käydä kuuntelemassa tuon keikan vain kuullakseni My Heart Will Go Onin. Joudun siis tyytymään YouTubestakin löytyvään musiikkivideoon:
Katsoin muutama viikko sitten tämän suuren elokuvan n. viiden vuoden tauon jälkeen, ja havaitsin yhä edelleen osaavani kaikki vuorosanat ulkoa. Lisäksi havaitsin mielissäni retoristen taitojeni kehittyneen viime kerroista, sillä monet vuorosanat aukesivat ihan uudella tavalla. Samalla huomasin nynnyileväni parissa kohtauksessa… (Mutta onhan se nyt vaikuttavaa, kun kaksi toisensa “kielletysti” löytänyttä kaunista ihmistä pussaa laivan kärjessä eikä mailla eikä halmeilla näy niiden päälle kakkaavia lokkeja eikä mistään kuulu ruotsinlaivakaraokea, vaan kaikki on herkkää ja romanttista ja yhtäkkiä, zipzap, kuva feidautuu laivan hylkyyn.)
Viime yönä luin pitkästä aikaa leffan käsikirjoituksen ja sekin oli valtaisan jännittävä elämys. Joo.
“The ship GROANS and SHUDDERS. The man ahead of Jack is walking like a
zombie.
MAN
Yeah, though I walk through the valley of the shadow of death–
JACK
You wanna walk a little faster through that valley, fella?”
