Festaritunnelmia IV: Tuska Open Air 2008, sunnuntai
Sunnuntaina festariväsymys alkoi jo toden teolla näkyä. Alue ei totta puhuakseni enää tuntunut yhtä houkuttavalta kuin aiempina päivinä ja niukat yöunet näkyivät jälleen kerran naamassa ja pääkopassa. Valuimme kuitenkin jälleen kaverini kanssa hyvissä ajoin paikalle. Halusin nähdä Korpiklaanin (tein sitten sen lopullisen päätöksen korpisoiden kuninkaiden hyväksi) ja kaverini puolestaan Jenkkilän nimellä paiskatun death metal -nousukkaan, Job for a Cowboyn. Noh, meitäpä ja paria muutakin paiskattiin sitten vallan hämmentävillä uutisilla: Korpiklaanin esiintyminen oli peruttu heidän soittotekniikkansa juututtua Belgiaan(!), ja Job for a Cowboy joutui heittämään instrumentaalikeikan, sillä heidän laulajansa oli saanut jonkinlaisen keuhkoinfektion ja oli ehdottomassa musiikintahtiinääntelykiellossa. Kunnia bändille keikan läpiviemisestä, vaikka laulaja uupuikin.
Korpiklaania paikkaamaan oli saatu ennätyksellisessä 37 minuutin ajassa viime aikoina lähestulkoon jokaisilla kinkereillä nähty Before the Dawn, joka hoiti tonttinsa kunnialla, vaikka yleisö olikin selkeästi pettynyt odotettuaan turhaan harvoin Suomessa keikkailevan Korpiklaanin keikkaa. Itse jaksoin katsoa keikkaa jonkin aikaa, kunnes oli pakko siirtyä Inferno-lavan pimeydestä päivänvaloon. Before the Dawn on livenä vallan viihdyttävä yhtye, mutta noin kuudes kerta vuoden sisään alkaa ehkä olla jo vähän liikaa. Siispä siirryin tosiaan kohti muita seikkailuja.
Shade Empire soitti jälleen kerran hyvän keikan, jota oli ilo seurata ja fiilistellä mukana. Settilista oli kuitenkin lähestulkoon (ellei jopa täysin, en ole varma) identtinen viikon takaisen Nummirockin kanssa, joten keikka ei välttämättä jaksanut enää yllättää laadukkuudellaan. Hyvää settiä kuitenkin, toimiva konsepti yhä vaan.
Sonata Arcticaa jouduin kuulemaan muutaman kappaleen verran, ja täytyy sanoa, että ihmettelen bändin suosiota melko syvästi. Okei, kappaleet ovat paikoitellen ihan näppäriä ja sopivan helppoja omaksua, mutta oikeasti… Missä tämän bändin fanit ovat? Oheissälä tyttötoppeineen tuntuu menevän kaupaksi kuin häkä, bändi myy ns. sikana levyjä ja kiertelee pitkin Eurooppaa ja Japania (eikä oteta tässä kohdin huomioon Big in Japan* -ilmiötä, joka kohdistuu helposti moneen Suomi-bändiin). Festarialueella suurin osa tuntui nyrpistelevän bändille, jos siitä tuli puhe, ja jo pelkät laulaja Tony Kakon välispiikit voisivat ajaa bändistä puoliksi kiinnostuneet henkilöt kauas muiden lavojen luo. Mie en ymmärrä. Mistä oikein on kyse? Jossainhan tämänkin bändin menestyksen täytyy näkyä, jos he kerta kerran jälkeen esiintyvät loppuunmyydyn Tuskan päälavalla todella hyvään aikaan? Jään pohtimaan asiaa…
Týr, Färsaarten lahja musiikille, tarjosi Inferno-lavalla Sonata Arctican 18:30 loppuneen keikan jälkeen varsinaisen elämyksen. Laulaja, ilmeinen kielinero, Heri Joensen, käytti miellyttävän sujuvaa suomea välispiikeissään, joihin hän oli mitä ilmeisemmin saanut hiukan avustusta muuan aiemmalta kiertuekaveribändiltään… Keikka oli vallan miellyttävä! Omat ennakkotietoni Týristä pohjautuivat lähinnä loistavaan Eric the Red -levyyn (2006), ja niiden pohjalta odotinkin mieluisaa keikkaa. Ja sellaisen sainkin, sillä bändi oli totisesti iskussa ja sai yleisön mukaansa vilpittömällä otteellaan, “saatana vittu kippis” -huudahduksillaan ja hienoilla stemmoilla varustetuilla kuoro-osuuksillaan. Pitää jatkossakin perehtyä bändin menemisiin hyvillä mielin, sillä tällaista menoa seuraa mielellään enemmänkin.
Illan ja koko tämänvuotisen “Mega-Tuskan” päätti tietenkin Yhdysvaltojen kovin tappaja, Slayer. Odotin tasavahvaa keikkaa, mutta jouduin silti vähän pettymään, sillä keikka tuntui olevan bändille rutiinia hampaidenpesujen ja “yeah dude awesome” -avautumisten kuuntelemisten joukossa. Päälavan soundit olivat lisäksi aivan luokattoman laimeat tuossa vaiheessa, ja esimerkiksi kitara ja basso olivat vahavasti epätasapainossa keskenään. Volume sentään nousi arvokkaasti jossain vaiheessa. Varsin harmillisen laimea keikka siltikin, ikävä kyllä. Ehkä bändiä ei tarvitsisi raahata Suomeen joka toinen vuosi, niin keikatkin voisivat saada vähän uutta ytyä osakseen. Tiedän, että monille Slayer-faneille tämäkin keikka oli taas aivan uskomattoman mahtavan upea, ja monet, monet, monet, odottivat varmasti tätä keikkaa kuin kuuta laskevaa, mutta ei vain lähtenyt, kuten olen aiemminkin monen keikan kohdalla ilmaissut. Odotin kai liikaa. Parempi onni varmaan ensi kerralla, kunhan se ensi kerta ei sijoitu vuodelle 2009. Illan kruunasi muuten lavan oikealla puolella nähdyt kaksi vierekkäistä sateenkaarta. Se oli hieno näky se.
Kun lähdimme hiljalleen lipumaan pois alueelta kaverini kanssa, alkoi Raining Bloodin tappointro soida, ja samaisella hetkellä laskevan auringon kajosta ilmaantui lempeä sadekuuro (tai sitten vain kuvittelin sen, sillä yritin hakea tukea havainnolleni, mutten sitä löytänyt… Mitä lie sitten leijuikaan ilmassa?) Siinä hetkessä oli jotain mielenkiintoista, melkein mystistä, ja tulikin porteista poistuessa taas kerran sellainen olo, että ensi vuonnakin tuonne on taasen pakko lähteä, tosin tämän vuoden kattausta voi olla vaikea, ellei mahdotonkin, ylittää.
Kaisaniemi on sen yhden viikonlopun ajan kuin oma pieni suljettu yhdyskuntansa, josta lähtiessä tuntuu, kuin olisi aikakapselista pudonnut. Tämän vuoden Tuska meni melkoisen nopeasti ohi, vaikka bändejä tulikin katsottua ties kuinka monta aiempiin vuosiin verrattuna. Olen tyytyväinen tähänkin reissuun kokonaisuutena, monta upeaa elämystä (joista tietenkin Primordial päällimmäisenä…) tuli koettua, monien ihmisten kanssa sosialisoitua ja muutenkin tunnettua elämän kohisevan suonissa. Tästä kaunopuheisuudesta voisinkin palata maanpinnalle tässä joskus, pikkuhiljaa…
Primordial – Heathen Tribes, kuvattu Tuskan keikalta (en ole ollut kuvaamassa videota enkä myöskään laittamassa sitä YouTubeen)
* = Big in Japan = Japanissa menestynyt, kotimaassaan tuntemattomampi bändi. Japanin kultalevy- ja listasijoitussysteemit eroavat muiden alueiden vastaavista jonkin verran, ja siellä onkin tavallaan melko helppo päästä nopeasti listoille. Niiltä tosin myös putoaa yhtä nopeasti, jos niikseen tulee.
Festaritunnelmia III: Tuska Open Air 2008, lauantai
Lauantai alkoi pirteissä tunnelmissa, vaikka yöunet jäivätkin aavistuksen niukoiksi. Tässäpä taas fiilistelyjä näkemistäni keikoista.
Saavuimme kaverini kanssa alueelle tällä kertaa päivän aloittaneen Kalmahin aikana. Olin aiemmin epäillyt, etten pitäisi tästä, mutta kun saavuimme paikan päälle ja kuulin kierolta kuulostavan synamaton kaikuvan kesäpäivässä, en voinut olla pohtimatta asiaa uudelleen. Harmillisesti olimme alueella vasta bändin lopetellessa settiään, mutta täytyy sanoa, että bändi toimi paljon paremmin kuin aiemmin missään yhteydessä. Pitänee yrittää päästä näkemään heitä pian uudelleen.
Tässä ihan kokonaan nähdyt keikat:
Sotajumala (esiintyi Inferno-lavalla 14:30-15:15)
Sotaisaa death metaliaan suomeksi esittävä Sotajumala toimii livenä kuin lihaan uppoava luoti, tuntuu luissa asti ja kolisee myös päässä. Bändi oli varmassa kunnossa ja uusi Paratiisin kutsu (josta kehittelin mielessäni myös versiot Paratiisiin kustu ja Parasiitin kutsu ilman mitään tähdellistä syytä), toimi hyvin kaikkine “kuolema”-huutoineen. Yleisökin oli ihailtavan aktiivinen ja bändi hyvässä kunnossa. Hyvä aloitus festaripäivälle.
Behemoth (soitti päälavalla 15:15-16:15)
Puolan black metal -ihme Behemoth tuli ja teurasti. Bändi oli mukavassa vedossa, laulaja karismaattinen kaikkine raamatunrepimisineen ja muutenkin keikka viihdytti. En ole bändin tuotantoon vieläkään erityisemmin perehtynyt, mutta livenä bändi viihdytti jälleen. Ainoastaan päälavan soundit tekivät keikasta välillä aika tasapaksun, mutta onneksi bändi hoiti homman silti mainiosti kotiin.
Primordial (soitti Inferno-lavalla 19:45-20:45)
Voin tietenkin olla vähän jäävi sanomaan, mutta tässäpä olikin koko festareiden ehdottomasti paras keikka! Jo Tuska-ennakoinnissani kehuin bändiä suhteellisen (ja melkein suhteettomankin) ylitsevuotavasti, mutta oikeasti – tässä bändissä vain on Sitä Jotain, enkä käsittääkseni ollut ainoa keikasta täysin viehättynyt ihminen, niin harras, eläytyvä ja tiivis tunnelma pienessä Inferno-teltassa vallitsi. Laulaja A.A. Nemtheanga otti yleisönsä jälleen kerran enemmän kuin hyvin mukaansa, ja keikka toimikin lähestulkoon uskonnollisena elämyksenä, mikä on minun kaltaiselleni kuvia kumartamattomalle henkilölle melko suuri asia. Etenkin upeanmahtava The Coffin Ships ja keikan aloittanut Empire Falls tekivät tehtävänsä. Hienoa oli paitsi bändin, myös yleisön ihailtava omistautuminen asialle – yleisö kun lauloi kaikki kappaleet mukana ja vieläpä oikein. Uskomaton kollektiivinen kokemus, tällaista en ole kovin useasti kokenut. Mahtavaa, upeaa, hienoa. Seuraavaa keikkaa odotellessa. Tästä on hankala pistää enää paremmaksi, ja olen niiiin onnellinen siitä, etten joutunut pettymään lainkaan, vaikka odotin tältä keikalta aika äärettömiä. Täydellistä, sanoisinko. Tuntuu hassulta olla taas ihan rehellisesti fanityttö ja siihen päälle vielä teini-ikäinen. Erotuksena minun ja 12-vuotiaan itseni välillä lienee tässä tapauksessa lähinnä se, että tämän bändin julistetta tuskin tullaan Suosikissa näkemään.
Morbid Angel (varoitus hitaasti latautuvista sivuista) (esiintyi päälavalla 20:45-22:00)
No olihan tämäkin hyvä, mutta pakko kyllä sanoa, että edellisen Elämyksen jälkeen ei tuntunut juuri missään. Pitää siis keskittyä nolosti ulkomusiikillisiin seikkoihin: Yhdysvaltalaisbändin laulajan välispiikit olivat melkoista myötähäpeää herättäviä: “I heard there was some kind of Gay Pride in Helsinki this weekend? I was wondering, if there could be also this Metal Pride, yeaaaah!” (ei sanatarkka lainaus, ihan omasta muististani kaivoin). Itse en lämpene metalliveljeyden korostamiselle ja “uuh jeeh hewy vittu jee hevi on paskimmillaankin parasta!” -meiningille juurikaan, jota laulaja-basisti David Vincent tuntui viljelevän olan takaa, joten tuollaiset spiikit tuon luokan bändiltä tuntuivat lähinnä nolostuttavilta. No, sanoinhan, että keskityin epäolennaisuuksiin. Soitto kulki ja yleisö mylvi, ja kun vielä taivas avasi sadekiintiönsä, oli tunnelma laskevan auringon alla hieno, ja bändiäkin katsoi mielellään. Mutta joka solussa pyöri lähinnä Primordial, eivätkä jalat enää kantaneet kaikesta kivusta johtuen katsomaan keikkaa lähempää. Mutta hieno päätös hienolle festaripäivälle kuitenkin tämäkin.
Suuntasimme vielä kaverini kanssa Nosturiin jatkoklubille kuuntelemaan suomalaista black metalia. Ikäväkseni ensimmäinen bändi, Alghazanth joutui aloittamaan jo 22:30, kun Morbid Angel oli lopettanut kymmeneltä. Siirtymäaikaa Kaisaniemestä Telakkakadulle ei siis jäänyt mitenkään järkevästi. Tästä pyyhkeitä Nosturin suuntaan, sillä jonot puljun ulkopuolella olivat vähän turhan pitkät ja liikkuivatkin aika hitaasti. Näin onneksi kuitenkin noin puolet kyseisen orkesterin keikasta, eikä siitä ole muuta sanottavaa, kuin että toimi. Erittäin hyvin itse asiassa.
Enochian Crescent, muutamilla verisillä tempauksillaan hieman kyseenalaista mainettakin niittänyt mustan metallin sanansaattaja, toimi myöskin hyvin livenä. Bändin “pakollinen hitti”, Väkisinkastettu, kruunasi koko keikan. Omalla kohdallani alkoi tosin turnausväsymys jo näkyä sen verran paljon, että keikkaan keskittyminen tuntui paikoitellen astetta haastavammalta tehtävältä. Sama kohtalo osui Hornan keikalle, joka sekin toimi niiltä osin, joilta kykenen sitä järkevästi muistamaan. Ammattimainen ote ja karismaattinen live-esiintyminen eivät jättäne moniakaan kylmäksi.
Lauantaina paras näkemäni keikka oli ehdottomasti Primordialin tarjoama tunti. Myös Alghazanth toimi varsin mallikkaasti.
Festaritunnelmia II: Tuska Open Air 2008, perjantai
Koska veikkaan tämänvuotisesta Tuskasta tulevan tekstiä suhteellisen paljon, päätin pätkiä nämä raportit päiväkohtaisiksi. Sen jälkeen kirjoittelen vielä yleistunnelmia. Näissä päiväkohtaisissa raporteissa ajattelin vain kylmänviileästi arvioida jokaisen näkemäni/kuulemani keikan, tosin muutakin tarinointia luvassa. Toivottavasti tekstit viihdyttävät niitäkin, jotka eivät näille loppuunmyydyille kemuille päässeet.
KYPCK (soitti Inferno-lavalla 15:45-16:30)
Varsinaisesti tämänvuotisen Tuskan aloitti Mokoma, mutta koska saavuimme kaverini kanssa alueelle suhteellisen myöhään, emme ehtineet mokomaa bändiä nähdä, mutta eipä se jäänyt kaivertelemaan sen kummemmin, ja tämän Kypckin, jota olin etukäteen odotellutkin jo, sain kuitenkin todistaa.
Ja petyin. Jotenkin keikka oli paljon vaisumpi kuin viikkoa aiemmin Nummirockissa, jossa bändi yllätti ja upposi upealla show’llaan. Tuskassakin meno oli ihan kohtalaisen menevää, mutta jotenkin etenkin bändin laulajalla tuntui olevan vähän huonompi päivä. Kappaleet tuntuivat vyöryvän eteenpäin jotenkin vähän turhankin saumattomasti. Voisi melkein puhua rutiinikeikasta, mutta se voisi olla jo vähän turhan ilkeää.
Keikan parhaita paloja olivat tyylillä ja tunteella vedetyt 1917 sekä Black Sabbath -laina Black Sabbath, jonka bändi totisesti taikoi oman itsensä kuuloiseksi. Toivottavasti bändiä ehtii vielä nähdä ympäri maita ja mantuja, sillä vaikkei tämä keikka itseäni (osittain ehkä ajankohdastaankin johtuen) lämmittänyt niin hyvin kuin ydinreaktorin hajoaminen voisi parhaimmassa tapauksessa tehdä, odotan bändin tulevia koitoksia suurella mielenkiinnolla.
Amon Amarth (esiintyi päälavalla 16:30-17:30)
Ruotsista ponnistavan Amon Amarthin jylhä viikinkimetalli kajahti ilmoille heti venäläisten tuulahdusten jälkeen. Jonotin paitoja bändin aloittaessa, mutta kesken jonotuksen oli pakko siirtyä katsomaan itse keikkaa, sillä bändi kuulostikin paremmalta kuin odotin. Tunnin pituinen keikka oli viihdyttävä ja itselleni tuntemattomat biisitkin toimivat jopa päälavan yleensä vähän kehnommilla soundeilla varustettuna.
Yleisö oli bändin menosta vaihtelevan kiinnostunut. Bändinjäsenten sarvista nauttimat drinkit tosin saivat yleisöltä vallan riehakkaan vastaanoton, ja kyllähän pieni juomatauko hienolta näytti. Haluaisin kaikesta huolimatta todistaa bändin vähän pienemmillä lavoilla, sillä tunnelma meinasi välillä valahtaa tympeän puolelle massiivisen yleisön sisältäessä kaikenkirjavaa metallifania pelkkien hurmioituneiden viikinkisotureiden sijasta. Esimerkiksi jollain keskisuurella klubilla nähtynä tunnelma voisi olla paljonkin eeppisempi, mutta niinhän se menee toisaalta jokaisen festaribändin kohdalla.
Carcass (soitti päälavalla 18:30-19:45)
Varmaan monen kohdalla koko kinkereiden odotetuin bändi, onhan tämä brittiretkue kuitenkin kulkenut pitkän taipaleen aina 1980-luvulta asti pitäen kymmenen vuotta hiljaiseloa ennen viimevuotista uudelleenyhdistymistään. Itse en sattuneista syistä ole bändin alkutaivalta todistanut, eikä deathmetallinen grindcore ole koskaan ollut niitä ykkösgenrejäni, mutta odotin silti mielenkiinnolla tämän bändin esiintymistä, etenkin, kun kaverini kehuivat bändiä maasta otsonikerrokseen ennen keikkaa.
Ja kyllähän bändi kieltämättä sai yleisön puolelleen. Soitto kulki (mitä nyt laulaja-basisti Jeffrey “Jeff” Walker unohteli sanoituksia, mutta paikkasi kuitenkin aina mokansa hyvin) ja bändin meininkiä oli ilo katsella. Yleisön tietynlaisen nostalgisen hartauden saattoi tällainen Carcass-maallikkokin aistia ja kuulla jo kaukaa.
Keikkaa varjosti tosin hieman bändin alkuperäisrumpali Ken Owenin puuttuminen, mutta kyseinen herra ei voi fyysisestä tilastaan (oli koomassa joskus vuonna 1999) johtuen ilmeisesti rummutella enää lainkaan, ja hänet onkin bändin uudelleenyhdistymiskiertueella korvannut Arch Enemy -rumpali Daniel Erlandsson. Jeff Walker vastasikin illan parhaasta välispiikistä sanomalla dramaattisesti: “Ken Owen is in a better place” ja pienen tauon jälkeen: “Nottingham.”
Entombedin keikkaa en nähnyt, sillä koko Sue-lavan edusta oli ihan täyteen ahtautunut, joten tyydyin osaani keikkaa sivulta kuunnellen. Paha sanoa siitä sen enempää, sillä olinpaikkaani soundit yms. kuulostivat aika puurolta, mutta kaverini ainakin oli keikasta melkoisen haltioitunut.
Dimmu Borgiria en halunnut nähdä vieläkään, ja painuimmekin kaverini kanssa kohti Tavastia-klubia, jossa oli virallisen Tuska-jatkoklubin esiintyjiksi lipussa mainittu hitaammanpuoleista tunnelmointia hyödykseen käyttävä Swallow the Sun sekä uuden polven räminää edustava Medeia. Lisäksi paikalla näytettiin ennen keikkoja metallimusiikkivideoita.
Medeia (soitti Tavastian jatkoklubilla)
Bändin meno toimi yllättävän hyvin, aiemmin näkemistäni keikoista en ole ollut erityisen vakuuttunut. Bändin laulajana vaikuttaa Rotten Soundistakin tutuksi tullut Keijo Niinimaa, joka hoitaa tonttinsa tässäkin yhtyeessä vallan mallikkaasti. Kappaleet tuntuivat toimivilta ja muutenkin keikka oli viihdyttävä. Saapa nähdä, jos jaksaisi joskus tutustua paremmin tähän bändiin, joskin sen edustama, nopeuteen ja brutaaliuteen luottava meno ei niitä omia suosikkejani olekaan.
Swallow the Sun (soitti Tavastian jatkoklubilla)
Odotin taas valtavasti tätä keikkaa, onhan tämän bändin musiikki vienyt minut mennessään jo aikoja sitten. Todistin keikkaa hyvältä näköetäisyydeltä, ja kyllähän bändin soitanta taas osui ja upposi vallan hyvin. Bändin syksyllä ilmestyvältä Plague of Butterflies -julkaisulta, joka tullee sisältämään yhden, 35 minuutin pituisen kappaleen, oli settilistaan kelpuutettu n. seitsemän minuutin pätkä, ja se kyllä toimi alkunsa emperormaisuudesta aina viimeisiin henkäyksiinsä saakka ja sai ainakin tämän tyttösen odottelemaan julkaisua suurella mielenkiinnolla. Olin kuullut uutta materiaalia ennenkin jo aiemmin tänä vuonna olleella klubikeikalla. Viime vuoden Hope-levyn tunnelmia on tunnuttu jalostavan astetta julmempaan suuntaan, mutta toisaalta myös tutut herkät elementit loistavat mukanaolollaan.
Lisäksi settilista oli todella onnistunut sisältäen mm. suosikkikappaleitani Out of this Gloomy Lightista Don’t Fall Asleepiin. Tämä keikka oli hyvä päätös hyvin alkaneille festaroinneille!
Perjantain parhaat keikat tarjosivat mielestäni Carcass ja Swallow the Sun.
Ennakkotunnelmia festareista II: Tuska Open Air 2008
Lähden jo huomenna kohti Helsinkiä, jossa on viikonloppuna Kaisaniemen puistossa tiedossa 11. Tuska Open Air -metallifestari. Tämänkertainen Tuska tulee olemaan neljäs, jonka minä koen. Tässä vähän ennakkotunnelmia kyseisiltä kekkereiltä, joita onkin tullut jo tovi odotettua, eikä vähiten itselleni kerrassaan maittavan kattauksen vuoksi. Tuskassa ajattelin katsella enemmän bändejä kuin Nummessa (3½), ja tämä tosiaan on täten lupaus, jonka pystyn melko vaivattomasti pitämään.
Halusin omistaa tämän postauksen yhdelle viime aikoina minuun eniten vaikuttaneista bändeistä. Tätä keikkaa odotan tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Musiikin voimaa; sitä tunnetta, kun bassot pelmahtavat lähestulkoon läpi sydämen eikä hetken ajan ole mitään muuta kuin tunne siitä, että on todellakin elossa. Olen saman tunteen jo kerran kokenut tämän yhtyeen kohdalla, ja toivon, että pääsen kokemaan samanlaisen elämykseen taas tulevana lauantaina kello 19:45-20:45 Tuskan Inferno Stagen yleisössä. Älkää viitsikö sanoa, että olen fanaattinen tämän asian suhteen, sillä tiedän sen hyvin itsekin.
Vuodesta 1992 Primordial-nimellä kulkenut pakanallisesta tunnelmoinnista black metal -vaikuttein ammentava yhtye on vallan upea, mahtava, paras, hieno, ihana, vaikuttava kaikessa maanläheisyydessään. Odotan eniten, eniten, eniten tätä keikkaa, sillä bändin jo kerran livenä todistaneena olen lähestulkoon edelleenkin aivan haltioitunut heidän lavashow’staan (näin bändin alkuvuodesta 2007).
Mielestäni bändin laulaja, A.A. Nemtheanga, on karismaattisimpia metallilaulajia näinä päivinä. Hänen ja koko yhtyeensä omistautumista asialleen, eli Irlannin historialle, irlantilaisille juurille ja syvältä kumpuavalle ideologialle, ei voi kuin ihailla. Yhtyeen musiikki on tinkimätöntä ja vakuuttavan kunnianhimoista. Jos minun täytyisi antaa yksi esimerkki vilpittömästä suhtautumisesta musiikkiin, olisi Primordial sellainen. Näiden herrojen on turha pelätä “myyvän” sielunsa, sen verran suurella intohimolla he toimivat paitsi yksilöinä, myös bändinä.
Arvostan musiikissa kuin musiikissa Tunnetta, ja sitä tästä yhtyeestä taatusti löytyy. Toivon ja odotan, että Tuskan keikka on yhtä upea, lähes hurmoksellinen, kuin aiemmin näkemäni tapaus. Kappaleiden välissä kuultavat tarinat Irlannin kansan kohtaamista vääryyksistä saanevat taas vakavoitumaan, kun taas mielettömän upeat kappaleet, kuten esimerkiksi The Coffin Ships vuoden 2005 The Gathering Wilderness -levyltä ja Empire Falls bändin uusimmalta, To the Nameless Dead -levyltä vuodelta 2007, saavat varmasti haltioitumaan totaalisesti. Suosittelen kaikille.
Esimakua bändin livekunnosta:
Empire Falls (levyltä To the Nameless Dead, 2007, tämä liveversio alkuvuodelta 2008)
Where is the fighting man?
Am I he?
You would trade every truth
For hollow victories
Every empire falls
And the earth to ashes turn
The lands of my birth
Shall be my tomb
(kyseisestä kappaleesta)
Muita Tuskassa toivottavasti näkemiäni bändejä: Kypck (passaa viime keikan jälkeen!), Amon Amarth (odotus täyttyköön), Sotajumala (tuttua ja toimivaa), Behemoth (viimeksi en jaksanut erityisemmin keskittyä, tällä kertaa toivottavasti parempi onni), Ghost Brigade (tuttua ja toimivaa), Morbid Angel (pakollinen legenda), Korpiklaani / Job for a Cowboy (arvon yhä…), Shade Empire, Nile / Týr (tätä tulee myös arvottua aivan tajuttomasti, todella huonosti päällekkäin aikataulutettu) ja toki festarit päättävä Slayer (pakollinen legenda).
Välttelen seuraavia: Dimmu Borgir (ei iske), Killswitch Engage (ei iske) ja Sonata Arctica (ei todellakaan iske). Pahoittelen, etten perustellut tämän enempää, mutta aika loppuu tästä vuorokaudesta kesken, sillä minun pitää vielä neitimäisesti pakata ja nukkuakin voisi joskus. Sekä tietenkin katsoa Taistelutoverit.
Esiennakkotunnelmia festareista I: Oodeja Tuska Open Airin lokki-invaasiolle
On olemassa sellaisia asioita kuten suuret yleisötapahtumat, jotka järjestetään paikassa, jonne laridae-heimon yksilöt tykkäävät rynniä yhtenä suurena yhteisönä. Nämä kyseiset tirpat nauttivat etenkin siitä, että ihmiset roskaavat suuria hiekkakenttiä kaikella grilliruokalautasista ruoanjämiin. Silloin niiden on helppo tehdä syöksylaskuja pientareille ja viedä jätteet mennessään. Jostain syystä ne ovat niin ahneita, että jäävät mehustelemaan alueelle vielä ruokailunsa jälkeen ja kutsuvat kaverinsa ja sukulaisensa ja kumminkaimansakin mukaan kinkereihin.
Puhun siis tietenkin lokkiystävistämme, jotka olen kokenut tarkkailijan roolistani erittäin päällekäyviksi etenkin Tuska Open Air -festareilla. Itse olen toistaiseksi säästynyt näytteiltä näiden lintusten ruoansulatusjärjestelmän toimivuudesta, mutta veikkaan, että jos merkit pitävät paikkansa ja linnut käyvät vuosi vuodelta aggressiivisemmiksi (lopulta lähestulkoon hitchcockmaisiksi?), saatan minäkin joutua näiden siipeilijöiden uhriksi. Sen vuoksi ajattelinkin koota tähän muutaman lintuaiheisen kappaleen ikään kuin itseäni säästääkseni. Ja huonon huumorin vuoksi myös, tietenkin.
Eli tässä siis oodeja Tuska Open Airin lokki-invaasiolle, ihanat puluseni.
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Lintu (levyltä Itku pitkästä ilosta, 2000, tämä liveversio Tuskasta vuodelta 2003)
Tauski – Lintu pieni (levyltä Aikamatkaaja, 2001)
Lynyrd Skynyrd – Free Bird (levyltä (pronounced ‘lĕh-’nérd ’skin-’nérd), 1973.)
Nelly Furtado – I’m Like a Bird (levyltä Whoa Nelly!, 2000)
Never come to mama!
