Kesän härskeimmät tv-sarjat
Löysitkö itsesi lomailemasta ilman mitään tekemistä? Oletko onnistunut jo heivaamaan normaalin unirytmisi unirytmien jorpakkoon ja hankkiutumaan yökukkujaksi lämpimien (no hei, Suomen kesä…) kesäöiden, naapureiden ja oman mielesi ratoksi? Hyvä, sillä jos tämän lisäksi omistat digiboksin/netti-tv-mahdollisuuden, voit pian löytää itsesi koukuttumasta samoihin outoihin aivot narikkaan -sarjoihin kuin minäkin.
PARATIISIN PORTEILLA (Sin Tetas No Hay Paraiso)
Subilla tiistaisin kello 23:00 (uusin jakso nähtävissä linkin takaa).
Mikä, MIKÄ tämä on?! Sub mainostaa kolumbialaista telenovelaa “telenovelaksi ihmisille, jotka eivät katso telenovelaa”. Kyseessä on siis eräänlainen rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -tarinan variaatio (vrt. Ruma Betty), jossa teinityttö haluaa paremman (eli rahakkaamman) elämän ja päättää ryhtyä myymään seksiä kuten kaikki coolit vosut hänen seudullaan tekevät. Mutta voi pyhämaria sentään, Catalina-tyttösellä ei ole tissejä, ja kukaan ei tietenkään halua povetonta huoraa. Niinpä Catalina päättää hankkia silikonit keinolla millä hyvänsä – tai pahansa, jos minulta kysyttäisiin. Ööh? Jep. Mukana kuvioissa myös Catalinan äiti ja poikaystävä, jotka mitä ilmeisimmin paneskelevat menemään Catalinan selän takana. Sarja on täysin käsittämätön ja niin hämmentävä karu, että tätä vain jää tuijottamaan. Ikävä kyllä sarja perustuu tositapahtumiin Gustavo Bolivarin menestyskirjan pohjalta. Jälkeenpäin tuntuukin hieman likaiselta, kuin olisi tehnyt jotain kiellettyä tästä viihtyessään.
SATUHÄÄT
TV2:lla torstaisin kello 21:00.
Suomalaista sosiaalipornoa parhaimmillaan ja pahimmillaan. Älkää antako hääteeman hämätä – tätä dokumenttisarjaa pystyy katsomaan, vaikkei innostukaan bridezilla-meiningistä tai morsiuskimppujen värivalikoiman kartoittamisesta. Jokainen tunnin pituinen jakso keskittyy yhteen elämää suurempaan rakkaustarinaan ja sen juridiseen sinetöimiseen. Sarjan juju ja hupi löytyykin siitä, että oikeastaan jokainen pariskunta on jollain tapaa erittäin persoonallinen – on yläkoulun opettajansa naivaa nuortamiestä, kolmen lapsen 18-vuotiasta äitiä, playboy-sulhoa, myöhästelevää pappia ja hääpäivänsä juopottelevaa morsianta. Suomi-kuvaa puhtaimmillaan… Tai jotain sinnepäin. Ensimmäisellä kaudella (jonka jaksoja juonsi Satu Ruotsalainen) ja joka nyt ilmeisesti uusintakierroksena pyörii, kullekin hääparille laadittiin astrologiset kartat, jotka Ruotsalainen käy jaksoissa läpi – usein näiden kohtien taustalla soi Twin Peaks -sarjan tunnusmusiikki. Jep. Parhautta (tai sitten minulla vain on niin huono maku, mikä sekin on aivan realistinen vaihtoehto.)
ROKKARILLE MORSIAN (Rock of Love)
Subilla sunnuntaisin kello 20:00 (uusin jakso nähtävissä linkin takaa).
Kuin kohtalon oikusta satuin havaitsemaan jokin aika sitten, että Rokkarille morsian -tosi-tv-sarjasta alkoi toinen tuotantokausi. Viime kesänä bloggasin samasta aiheesta (Elähtäneelle rokkarille vosu? Oikeasti?), eikä kuvio ole kauheasti muuttunut. Naiset ovat edelleen täynnä silikonia, Bret “Poison” / “etsin aitoa rakkautta” Michaels valitsee edelleen jatkoon kaikista sitoutumiskyvyttömimmät beibsut, alkoholia kuluu edelleen ja naisten tatuoinnitkin ovat kuin suoraan “näin olet tosi rock” -katalogeista. Mutta ai että, miten viihdyttävää! Unelmien poikamiehet pitäkööt tunkkinsa, täältä tulee elähtänyt rokkari ja liian monta bimbotirppaa!
Jos alkaa ärsyttää, kannattaa siirtyä hetkeksi pois television ja blogistanian äärestä – esimerkiksi nauttimaan tuosta niin lyhyestä kesästä.
Sadonkorjuuta viihdemaailmassa
Muistatko vielä, kun Pertti “Spede” Pasanen kuoli? Entä, kun tieto Heath Ledgerin tapaturmaisesta kuolemasta tuli julkisuuteen? Kuulitko, että David Carradine kuoli hotellihuoneeseensa niin ikään tapaturmaisesti? Ja jos taaksepäin mennään, prinsessa Diana, Elvis, James Dean, Kurt Cobain, River Phoenix sekä kaikki, jotka unohdin (kuten esim. John Lennon)… Sieltä ne tulivat ja tuonne ne hävisivät. Byy-hyy.
Tänään viihdemaailma on kohdannut (ainakin) kaksi kuolemantapausta.
Michael Jackson 1958-2009
Michael Jackson – Thriller (samannimiseltä levyltä, 1982)
Oli miehestä, hänen nenästään, lapsistaan, muista lapsiin liittyvistä asioista, Neverlandistaan, ihonväristään tai muusta mitä mieltä tahansa, niin fakta on se, että kyseinen mies on tehnyt levyn, joka on myynyt tähän päivään mennessä eniten maailmassa (Thriller, lähteenä eri uutispalvelut sekä Wikipedia). Siihen ei näköjään kovin moni pysty, etenkin kun miettii levyn julkaisuvuotta. Tarkemmat tiedot kuolemasta ovat vielä epäselviä, mutta Jacko kuoli mitä ilmeisemmin sydänkohtaukseen 50-vuotiaana, mikä tarkoittaa tietysti myös sitä, että hänen 50 keikkaa kattavaa kiertuettaan ei tulla näkemään. Eikä sitä nenää.
Farrah Fawcett 1947-2009
Charlien enkeleiden tähti sairastui paksusuolen syöpään ensimmäistä kertaa jo kolme vuotta sitten. Sinnikkäästä taistelusta huolimatta tähti menehtyi syövän uuvuttamana 62 vuoden iässä. Hän ehti mennä kihloihin pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa, mutta suunniteltuja häitä ei ehditty toteuttaa. Charliella on nyt enkeli vähemmän, koska yksi niistä muuttui enkeliksi. Öh.
Millaisia tuntoja nämä uutiset sinussa herättävät? Ärsyttääkö median pateettisuus? Miksi kuolleista tulee aina pyhimyksiä? Kuka lohduttaisi Nyytiä? Itkettääkö? Huvittaako? Eikö herätä mitään tunteita?
Over and out, beat it.
True Norwegian Sex and the City in Black and Metal
Allekirjoittaneen täytyy tehdä tunnustus: Hänen elämässään on kaksi eri populaarikulttuurin haaraa, joita molempia hän rakastaa ja jotka eivät tunnu sopivan yhteen sitten mitenkään: hömpäksi mielletyt sinkkunaisille suunnatut tv-sarjat sekä black metal, metallimusiikin ideologisin ja rankin alalaji. Kontrasti on melkoinen, vai mitä sanotte?
(kuva nappaistu mediabistro.comista)
Sinkkuelämää
(kuva nappaistu Alex1349:n Photobucket-galleriasta)
Mayhem, norjalaisen black metal -skenen ytimessä operoinut ja operoiva metalliyhtye
Olen ollut molemmista ilmiöistä kiinnostunut niin kauan kuin kykenen muistamaan. Sinkkuelämää on ehdottomimpia suosikkisarjojani, voin sarjaa katsomalla käydä läpi lähes kaikki tunteet haikeudesta inhoreaktioon, ja rakastan sarjan vaatteita, kenkiä, laukkuja, miljöötä (Manhattan on kuvattu niin ihanana), hahmoja kaikessa överiydessään ja niin ja niin edelleen. Ihastelen Carrien ja kumppaneiden elämää, johon kuuluvat tosi siistit ammatit, himmeä palkka ja silti työtunteja viikossa ehkä hikiset kuusi! Ja aikaa ja rahaa on kenkien shoppailun ohessa myös kavereiden ja miesten näkemiselle ja erilaisten kahviloiden, kuppiloiden ja kutsuvierasbileiden läpi koluamiselle. Vaikka tietenkin tiedän, että sarja on yhtä realistinen kuin Paris Hiltonin kesämökki vantaalaisessa lähiössä, olen silti aivan koukussa ja jaksan sarjan johdosta inspiroitua vöiden lajitteluun tai spontaaniin kahvihetkeen kaupungilla ja saan siitä paljon riemua ja piristettä päiviini.
Toisaalta minussa elää vahvana kiinnostus ihmisen pimeään (ja samalla mielestäni kirkkaimpaan) puoleen. Esoteria, filosofia, aatteellinen misantropia, satanismi, okkultismi – kaikki lähellä sydäntäni. En lähde sen kummemmin tässä yhteydessä erittelemään, mitä näillä termeillä tarkoitan, sillä se menee jo liian henkilökohtaiseksi tämän bloginkin puitteissa. Sen voin kuitenkin mainita, että musiikki toimii hyvänä kanavana käsitellä tätäkin aihepiiriä. Paitsi omakohtaisista syistä, olen kiinnostunut black metalista yleisesti – sen historiasta ja nykytilasta paitsi osana populaarikulttuuria myös yhteiskunnallisena ilmiönä. Olenkin vuosien saatossa kolunnut läpi useita kymmeniä, ellen jopa satoja aiheesta kirjoitettuja kirjoja ja lehtiartikkeleita (mukaan lukien erilaiset bändihaastattelut). Olen arkistoinut niitä itselleni talteen valtavat määrät. Minua kiehtoo etenkin ilmiön ristiriitaisuus sekä se, millaiset ihmiset ja millä tavoin he kiinnostuvat ko. kulttuurin karsinasta. En väitä tietäväni asiasta juuri mitään, mutta olen valtavan kiinnostuksen vallassa ottanut asiasta selvää jo pidemmän aikaa.
Sinkkuelämää-sarjan lisäksi rakastan ns. chick-lit-kirjallisuutta, eli juuri sitä hömppää, joka saa silti liikuttumaan ja naurattamaan. Pidän höppänistä rakkausjuonista ajanvietteenä. Niistä tarinoista, joissa päähenkilö on juuri aloittanut uudessa työpaikassa ja oho hups, hän ihastuukin varattuun/maailman ärsyttävimpään/täysin erilaiseen pomoonsa, jota ei voi tietenkään saada – paitsi 400 sivun päästä. Tällainen hömppä on eskapismia parhaimmillaan ja pahimmillaan – eihän elämä näin koskaan mene, mutta on se silti niin kirpeän viihdyttävää kuvitella, että entäs jos menisikin. Söpöä ja ihanaa, ja heti kun kannet sulkeutuvat, juoni unohtuu. Oman elämän pystyy ainakin vartin ajan näkemään hattaralasien läpi.
Voisinkin tähän listata suosikkejani niin hömpän kuin synkänkin osalta.
IHANAT HÖMPÄT
Sarjat: Sinkkuelämää, Gossip Girl, Cashmere Mafia, Lipstick Jungle, Dirty Sexy Money.
Seuraavien kirjailijoiden tuotanto: Marian Keyes, Helen Fielding, Candace Bushnell, Lauren Weisberg, Sophie Kinsella, Cecelia Ahern, Jane Green.
Elokuvat (moni näistä perustuu kirjoihin): Sinkkuelämää-elokuva (bloggaukseni leffasta täällä), Paholainen pukeutuu Pradaan, Lainakengissä, Blondin kosto, Notting Hill, Uptown Girls.
PIMEÄN HEHKU
Musiikki (omia suosikkejani): Mayhem, Darkthrone, Carpathian Forest, Mercyful Fate, Anaal Nathrakh, Urfaust, Burzum, Ulverin bm-kausi; suomalaisista Horna, Woods of Belial, Alghazanth ja Enochian Crescent sekä Tapio Kotkavuoren ritual ambient ja Sunn O))). Näidenkin genremäärittelyistä voidaan olla montaa mieltä. Jos tunnet tarvetta päteä, voit toki tehdä sitä täällä, mutta suoraan sanottua minua ei kiinnosta lähteä mukaan juupas-eipäs-leikkiin yhtään kenenkään kanssa etenkään tästä aiheesta.
Dokumenteista kannattaa tarkistaa esimerkiksi Once Upon a Time in Norway.
Listaan lisäksi pari sellaista kirjaa, joiden avulla black metalia voi lähestyä “helposta”, populaarikulttuurillisesta näkökulmasta. Tällaisia kirjoja ovat esimerkiksi Gavin Baddeleyn Lucifer Rising – Sin, Devil Worship & Rock’n'roll (Plexus 1999) sekä Michael Moynihanin ja Didrik Søderlindin Kaaoksen ruhtinaat – mustan metallin messu (Johnny Kniga 2008). Itse en oikein lämmennyt jälkimmäisen vähän turhan sosiaalipornomaiselle otteelle, mutta – pienistä epätarkkuuksista ja suoranaisista asiavirheistä huolimatta – näistä kirjoista saavat varmaan jotain irti sekä aiheeseen perehtyneet että perehtymättömät seikkailijat.
Voisin vielä sen mainita koko lajista, että kannattaa pysyä poissa syvistä vesistä, jos ei osaa uida.
En itse koe, että nämä kaksi maailmaa olisivat ristiriidassa keskenään, vaan koen pikemminkin, että elämästä saa eniten irti, kun pystyy hyväksymään asiat asioina ja jaksaa olla avoin ja utelias monenlaisia asioita ja ilmiöitä kohtaan. Voin päiväni kuluttaa Sinkkuelämää-maratonien ja rantakirjallisuuden parissa välillä naistenlehtiä selaillen ja kynsiä lakkaillen ja yöt pyhittää aivan toisenlaiselle kulttuurin saralle usein eri tavoin. Seison aidosti molempien kiinnostuksenkohteideni takana ja rakastan niiden loppumatonta suota ja siinä samoamista.
Löytyykö lukijoiden joukosta ihmisiä, jotka niin ikään rakastavat ääripäitä?
Miltä se tuntuu, kun on elossa?
Olen tässä parin viime päivän aikana pohtinut, miltä käytännössä tuntuu olla elossa. Kovin usein sanotaan, että pitäisi elää jokainen päivä, kuin se olisi viimeinen ja tarttua hetkeen. Sanovat myös, että there’s a difference between living and being alive. Aina käsketään, että nauttikaa elämästänne, koska se ei kuitenkaan kestä kauaa ja että ei pitäisi jäädä roikkumaan huonoihin ihmissuhteisiin, työpaikkaan tai asuinalueelle, koska elämä on niin lyhyt. Ja sitten, jos ja kun käykin kuppaisesti, niin siihen sanotaan, että sellaista on elämä ja että elämä on laiffii. Syntymisen, valmistumisen, naimisiinmenon ja hautajaisten teemakorteissa puhutaan elämästä matkana ja lahjana, aina pitäisi olla nauttimassa ja rakastamassa elämää ja tuntea elävänsä. En voi olla ainut, jonka mielestä elämä on loppujen lopuksi aika pitkälle samaa arkista ympyrää.
Populaarikulttuuri tulee tässä asiassa hyvin paljon avuksi. Sen tuotteet toki myös ruokkivat nautinnonhakuisuutta ja elämyskeskeisyyttä, mutta palvelevat ainakin kaltaistani eskapistia ja arjesta irtautumisen suurta tarvettani varsin mallikkaasti ja myöskin edullisesti, jos vertaa esimerkiksi valaistumismatkoihin.
Jos käyttää elämästään suuren osan eri populaarikulttuurituotteiden (enkä tuotteista puhumalla tarkoita, että kirjat, elokuvat, tv-sarjat ja musiikki itsessään olisivat [pelkästään] kertakäyttötavaraa tai muovista liiketalouden tarkoitusperiin valjastettua tuotantoa) parissa, voi jollain tavalla unohtua siihen harhakuvitelmaan, että elämän tosiaan kuuluisi olla jatkuvaa seikkailua ja tunteiden äkkisyviä ja liiankin lennokkaita vuorottelua. Viimeksi kun tarkistin, kaikki maailman ihmiset minä mukaan lukien eivät olleet maanis-depressiivisiä. Kuitenkin arkielämää pakoillaan aivan valtavalla vauhdilla ja teknologia kehittyy yhä enemmän palvelemaan meitä jokapäiväiseen oravanpyörään liian herkkiä ihmisiä. 3D-elokuvat, jättimäiset screenit kotioloihin, entistä ehommat pelilaitteet, uudet musiikkiformaatit, tosi-tv:n rumasta ankanpoikasesta joutseneksi -hömpötykset, dvd-soittimet autoissa ja aikuisten äänikirjat – mielikuvitustodellisuus on koko ajan saatavilla. Sinne voi kadota ja siellä oleviin hahmoihin ihastua sekä vihastua. Mutta miten käy tosielämän, jos rakastaa draaman kaarta ja suuttuu, kun Carrie valitsee Mr. Bigin eikä Aidania?
Halusinkin paitsi omaksi myös muiden eskapismiin taipuvaisten tylsiöiden iloksi etsiä populaarikulttuuriviidakosta sellaisia tekeleitä, joissa eletään hetkessä; jotka kertovat, miltä tuntuu olla “oikeasti” (lue: stereotyyppisesti nautinto- ja elämyskeskeisyyden pohjalta määritellysti) elossa. Jos tarkkoja ollaan, populaarikulttuurimaailma ruokkii lähes kaikkia tarpeitamme. Syödä voi television ääressä. Suihkussa voi laulaa ja unissaan nähdä kirjan tapahtumat elokuvana. Helppoa kuin… elämä?
Spontaanien tutkimusten perusteella päädyin siihen, että nämä teokset ovat löytäneet jollain tavalla elämisen perimmäisen merkityksen ja etenkin tunteen elossa olemisesta:
TV
Mullan alla (Six Feet Under, 2001-2005)
Kiteyttää minimalistisella ja laadukkaalla tavalla sen, miltä tuntuu elää arkista elämää. Ihmisillä on kurjaa ja vaikeaa, mutta onnen hetket ovat kauniita ja kuulaita ja saavat katsojankin pyörimään sukissaan. Surut puolestaan ovat vaikeita ja rankkoja ja ahdistavat heitä, jotka myötäelävät Fisherin perheen edesottamuksia sarjaa seuratessaan. Ihmisten mielet järkkyvät ja kuolema on läsnä. Elämä on koko ajan veitsenterällä ja ihmisten taivallus päättyy mitä omituisimmilla tavoilla mitä omituisimpina hetkinä. Juuri tämä kaiken romahtamisen tiedostaminen saa jollain tavalla aikaan tunteen siitä, että elämä on ihan oikeasti tässä ja nyt – seuraavana hetkenä en välttämättä ole tässä, mutta juuri nyt olen, kaikkine katkeruuksineni ja surkeuksineni päivineen.
ELOKUVAT
Vuosi nuoruudestani (Girl, interrupted, 1999)
Susanna Kaysenin omaelämäkertaan pohjautuva elokuva mielisairaalaan 60-luvulla joutuvasta Susanna-tytöstä itkettää. Se itkettää koko ajan. Jo alun “oletko koskaan ajatellut” -selostus herkistää. Elokuva nostattaa esiin paljon sellaisia tuntemuksia, joita ei välttämättä osaa ajatella ilman provosointia. Susanna tekee paljon hyviä havaintoja elämisestä ja elämisen ytimestä. Hänen sosiopaattiystävänsä Lisa puolestaan näyttää, miten turhaa kaikki on loppujen lopulta, jos ei itse suostu tekemään elämästään mitään ja jää lillumaan keskinkertaisuuden tyhjiöön. Kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa, olin muistaakseni 14-vuotias, ja voi sitä itkun määrää etenkin elokuvan jälkeen. Katsoimme tämän yhdessä ystäväni kanssa ja kun lopputekstit pamahtivat ruutuun, huutoitkimme varmaan vartin putkeen. En sanoisi, että olemme mitenkään erityisen kajahtaneita, kunhan vain liikutuimme. Ja sinä hetkenä ainakin itse koin olevani erittäin elossa. Suosittelen kaikille puhdistavaa itkua!
Natural Born Killers (1994)
Mickeyn ja Malloryn sairaan kaunis maailma ja elokuvan sairaan upea dialogi ja sopivasti käytetyt erikoisefektit kertovat myös jotain hyvin oleellista siitä, mikä maailmassa mättää ja mikä siinä on hyvin. Elokuva sai ainakin minut ihailemaan tätä sarjamurhaajapariskuntaa ja pitämään heidän rakkauttaan jollain tavalla kaikista maailman rakkaustarinoista aidoimpana ja romanttisimpana, vaikka he intohimonsa keskellä myös riitelivät ja vähättelivät toisiaan rankasti. Kaaosmainen ympäristö ja leffan miljöö eivät oletettavasti voisi olla mahdollisia ihan tuossa mittakaavassa, mutta ehkä juuri se on tämän leffan ydin: Voimakkaita kohtauksia voi ihastella ja lähestulkoon palvoa, koska se on turvallista. Itseään ei tarvitse pitää surkimuksena sen takia, että ei tuomitse elokuvan murhia, vaan sen takia, että katsoo tätä leffaa useasti sen sijaan, että on spinningissä parhaiden tyttökavereidensa kanssa tai treffeillä ihmisen kanssa, jonka kanssa tulisi seurustelemaan vain, koska ei halua olla yksin. Mickeyn ja Malloryn välinen rakkaus ja heidän yhdessä tekemänsä asiat ovat minulle jo pitkään olleet täysillä elämisen määritelmälistassa korkealla sijalla. Enkä tarkoita, että ihailen ihmisten murhaamista ja sekasorron levittämistä, tämä on paljon kuvainnollisempaa.
KIRJAT
Sarah Dunn: Suuri rakkaus (The Big Love, suomennos Tammi 2005)
Suloisen tunteellinen kirja rakastumisesta, rakastamisesta ja näiden vaikeudesta. Tätä kirjaa lukiessani muistan hymyilleeni valtavasti, ja silti perusvire on haikea ja surullinenkin. Elämisen ilo/suru voi olla myös maltillista ja sievää. Mainitsemisen arvoista on tämän kirjan kohdalla myös se, että suomennos on erittäin laadukas ja sitä huomaa lähes makustelevansa. Suomennos on Turun yliopiston suomennosseminaarin käsialaa Hilkka Pekkasen johdolla.
Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A Long Way Down, suomennos WSOY 2006)
Laittaa väkisinkin miettimään elämistä, kun kirjassa neljä henkilöä kohtaavat samalla katolla kaikilla aikeenaan hypätä sieltä alas. Hornbyn kieli on täynnä ironiaa, ja tarina avaa monia näkökulmia elämiseen, elämän merkillisyyteen sekä kuolemiseen ja siihen, onko siinäkään mitään järkeä.
Louis Sachar: Paahde (Holes, suomennos Otava 2003)
Tätä lukiessa kirjaimellisesti hikoilin ja kauhistelin ja ihastelin tarinan kulkua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja sen jälkeen päässä vain surisivat kaikki ne ajatukset, kaikki ne tunteet ja kaikki ne kokemukset, joista kirja puhui. Nuortenkirja toiminnee myös vanhemien kohdalla. Yksi selkeä merkki siitä, että on elossa: janottaa ihan vietävästi. Sen tämä kirja kohdallani teki.
MUSIIKKI
PMMP: Matkalaulu (erityisesti c-osa) (levyltä Kovemmat kädet, 2005)
Ei vaan voi olla noin hyvin kaikkea kiteyttävää c-osaa! Muutenkin tämän arkisen mahtipontisuuden edessä voi vain nyökätä ponnekkaasti ja todeta, että aivan kyllä, festarimatkoilla sitä tuntee tosiaan olevansa elossa: joka paikkaan sattuu, jatkuvasti tulee vastaan uusia upeita ihmisiä, yöllä ollaan hypotermian partaalla ja aamulla lähes lämpöhalvauksessa ja kyllä, kaiken taustalla soi musiikki, joka liikuttaa paitsi mieltä, myös kehoa. Yhtään ei ehdi kaikelta hössötykseltä nukkua ja syöminenkin on vähän siinä ja siinä, ja loppujen lopuksi reissulta vihdoin kotiuduttuaan on niin rikkipoikki, että ei jaksa edes nukkua. Se on elämää ja se näkyy myös tämän biisin tunnelmassa. Kuten voitte aistia, odotan tosiaan festareita erittäin innolla…
PMMP – Kuvia (levyltä Veden varaan, 2009)
Tässä biisissäkin tunnelma on aivan käsittämätön, tämä todellakin tuntuu ytimissä asti. Jos ei tunnu, kannattaa lähteä itsetutkiskelun polulle. Tai sitten allekirjoittaneen pitäisi vähän rauhoittua näiden fiilistelyjen suhteen.
Sia – Breathe Me (löytyy ainakin Mullan alla -levyn Everything Ends -soundtrackilta, 2005)
Tässä kappaleessa kiteytyy mielestäni elämän hauraus ja haikeus. Sian äänen värinä ja käheys tekevät biisin tunnelmasta intiimin ja herkän ja tuntuu, että juuri tätä kappaletta kuunnellessa tajuaa, miten paljon välittää läheisistään ja kuinka paljon heitä tarvitsee. Ellei sitten ole misantrooppinihilisti, mikä sekin käy. Silloin tämä kappale paljastaa jotain olennaista siitä, miten riippuvaisia me nössöt olemme toisistamme.
Stella – Häävalssi (levyltä Pelkääjän paikalla, 2006)
Jos tämä kappale soitettaisiin omissa häissäni, en varmaan kestäisi sen hetken kauneutta. Miten tunteellista! Miten… herkkää! Miten ihanaa! Ääwääwäää! Elämä olisi juuri siinä katseessa, jolla minä ja aviomieheni katsoisimme toisiamme tämän kappaleen aikana.
Mitkä populaarikulttuurituotteet ovat saaneet Sinut tuntemaan olevasi elossa, tai mitkä poptuotteet ovat mielestäsi osanneet parhaiten kiteyttää elämisen ja elossa olemisen välillä olevan häilyvän rajan?
Mauttominta hetkeen – Jippu coveroi Kotiteollisuutta
Kotiteollisuus, tuo Lappeenrannan lahja suomenkieliselle junttarockille, julkaisi vuonna 2006 kahdeksannen levynsä nimeltä Iankaikkinen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut.
Jippu, tuo vuonna 2006 esikoislevynsä julkaissut herkkä lauluntekijätär ja laulajatar ja kovia kokenut taiteilia (sic) julkaisi tänä vuonna kakkosalbuminsa Kuka teki minusta tän naisen. Sen kuudes kappale kantaa nimeä Tuonelan koivut, ja kyseinen kappale on cover yllämainitusta Kotiteollisuuden kappaleesta.
Ja anteeksi vain, mutta… Voiko mauttomampaa olla? Gospel-kuoro ja avoin ylistyshenkisyys ottavat kyllä sydämestä. Aivan väärällä tavalla, tosin. Okei, ihan omaperäinen tulkinta ja siitä Jippua onkin pakko kiitellä, mutta..! Tuo video – etenkin sen loppupuoli – on jotain suhteellisen kuvottavaa. En oikeastaan osaa edes perustella, miksi niin ajattelen. Voin toki aina yrittää.
Jippu mainitsi taannoisessa Popkultin uskontoaiheisessa jaksossa, että Kotiteollisuus on hänen gospelbändisuosikkinsa. Jippu on myös kertonut, että hänellä on ollut todella rancca elämä, joka on tehnyt hänestä Jeesuksen kärsimystä arvostavan ihmisen. Kivat Jipulle, mutta voi tätä myötähäpeän määrää. Tuo musiikkivideo niin sanotusti kruunasi kaiken – facepalm-efekti on taattu. Alkuperäisen kappaleen lakonisesta ja maanläheisestä otteesta on siirrytty ylistykselliseen, verkostomarkkinointihurmiota lähestyvään happyhappyjoyjoy-tanssiin.
Tuli jostakin syystä tuosta videosta mieleen ihan männävuosien näennäisen huoleton, mutta oikeastaan todella ahdistava tv-draamasaippua Enkelin kosketus, jossa enkelit ilmaantuivat ahdistuneiden ihmisten luokse kertomaan, että Jumala rakastaa heitäkin, vaikka he olivat kadottaneet elämänhalunsa, ja lopulta ahdistuneet ihmiset tunsivatkin lämmön sydämessään ja hallelujaa, missio oli taas kerran enkeleiden osalta täytetty. Yle esitti sarjaa riemuksemme suhteellisen monta vuotta uusintoineen päivineen.
Että tuota siis että tuota niin kyllä juu aivan.
Kerrankin oikean elämän makua televisiossa (en puhu Big Brotherista)
Kyllä. En tiedä, onko kukaan pannut merkille, mutta olen useamman kerran maininnut spontaaneissa seikkailuissani, etten voi sietää juuri mitään kulttuurin tuotetta, jota voisi kutsua adjektiivilla elämänmakuinen. Siitä tulee liikaa mieleen yäk ällö hyi -reaktion aiheuttava Serranon perhe sekä takavuosien virallinen nössölälly perhesarja, eli Seitsemäs taivas (1996-2007):
Mutta! Hyvät kanssaintterwebsinkäyttäjät, olen löytänyt kerrankin oikeasti elämänmakuiselta tuntuvan sarjan, jossa kaikki ei ole lämmintä ja ihanaa eivätkä vaikeudet aina vie typerän ja teennäisen elämän oppimisen kautta voittoon, mutta jossa kaikki ei myöskään ole yhtä suurta ristiriitaa ja surkean ahdistavaa draamaa. Tämän löydön tein siitäkin huolimatta, että YLE yrittää ilmeisesti typerillä käännösnimillään sekä laatuohjelmien piilottamisella huonoon lähetysaikaan torperoida kaikki mahdollisuudet bongata hyviä sarjoja.
Sano että rakastat on vuodelta 2007 oleva 10-osainen draamasarja HBO:lta. YLE näyttää sarjaa näin lauantaisin ykköseltä kello 22:00. Sarjasta on tähän mennessä tullut 2 osaa, ja mielestäni siihen päässee vieläkin ihan hyvin mukaan.
Sarja kertoo siis pariskunnista, joiden (yhteinen) elämä ei välttämättä ole kovinkaan auvoisaa, ja jotka sen johdosta päättävät lähteä parisuhdeterapiaan. Hahmot ovat uskottavan oloisia, lavasteet ja vaatetus ja muu ovat sopivan nuhjuisia (ei siis liikaa Hollywood-kimalletta) ja heiluva kamera tuo kohtauksiin tunteen siitä, että lymyilisi itse kameramiehen vierellä seuraamassa tilanteita. Siitä tulee itse asiassa välillä vähän vaivaantunut olo, mikä ei ainakaan itselleni ole kovinkaan yleistä tv-viihdettä seuratessa. Mielenkiintoista. Näin juniorina on tietenkin helppo huudella, mutta voisin kuvitella, että sarjan parisuhdeasetelmat voivat aivan hyvin olla arkipäivää oikeiden Aikuisten elämässä.
Näyttelijät eivät ole liian kuluneita, ja juonta jaksaa seurata, vaikkei se – ainakaan tähän mennessä – ole sisältänyt mitään yltiödramaattisia hetkiä. Sarjassa maistuu elämän karumpi puoli, ja se jos mikä uppoaa minuun. Asioita ei liioitella eikä myöskään romantisoida, vaan sarja näyttää hahmojensa piirteet hyvin toteavaan sävyyn. Sarjaa voisi välillä erehtyä luulemaan dokumentiksi. Tämä teksti saattaa antaa ohjelmasta tylsän kuvan, mutta juoni on oikeasti yllättävän koukuttava. Suosittelen ainakin vilkaisemaan. :)
Noin muuhun elämään liittyen voisin sanoa, että olo on vähän tällainen:
Green Day – Wake Me Up When September Ends (levyltä American Idiot, 2004)
Aika paljonkin, itse asiassa.
Haluatko julkkikseksi? Mieti vielä hetki…
Jälleen kerran tänä syksynä kansakuntamme saa digivastaanottimiinsa pällisteltäväksi ihmisiä, jotka tunkevat itsensä valokeilaan valokeilan vuoksi kuvitellen, että se on hienoa ja siistiä. Harva tullee ajatelleeksi, että valot häikäisevät ja että niiden hehku saattaa jopa sytyttää hiukset palamaan (opin tämän Rokkarille morsian -sarjasta). Jos julkisuuteen kiilaa Idolsista, voi olla kova paikka, kun joutuukin sitten oikeasti tekemään aivan hitosti töitä. Puolivalmis levy pukataan markkinoille pikkuteinien ostettavaksi ja keikkoja pukkaa Puhdas Elämä Lapselle -konserttiin ja muihin massatapahtumiin. Yöunet jäävät vähäisiksi, selkääntaputtelijoita riittää, mutta “uskottavat musiikkipiirit” eivät ota vakavasti, jokaista sanaansa joutuu pohtimaan ihan eri tavalla kuin ennen ja omat Suuret Musiikilliset Visiot saattavatkin lentää tylysti roskakoriin, kun levy-yhtiöllä on mielessä paljon myyvempiä – ja usein taiteellisessa mielessä mitäänsanomattomampia – ideoita. Iltapäivälehdet kaivavat luurangot kaapista alta aikayksikön ja jos supermegaidolilla sattuu olemaan jotain päivänvaloa kestämätöntä menneisyydessään, voidaan olla varmoja siitä, että juuri niihin asioihin hyeenalehdet kohdistavat parhaimmat spottivalonsa.
Jos taas ponnistaa “kaikkien” tietoisuuteen Big B(r)otherista, voi pikkuhiljaa ärsyttää, kun ei ole julkisuudessa minkään muun kuin oman pärstänsä takia. Jotkut tuntuvat huumaantuvan tästä helposta näkyvyydestä ja alkavat epätoivoisesti provosoida lehtiä saadakseen lisää palstatilaa sen jälkeen, kun ketään ei voisi enää vähempää kiinnostaa heidän tähdenlentonsa ja mitättömät mielipiteensä. Kannattaa miettiä, miksi siellä julkisuudessa loppujen lopuksi on. Suomessa on suhteellisen mahdotonta saavuttaa Paris Hiltonin ja kumppaneiden asemaa pärstäjulkkiksena johtuen monestakin seikasta, mm. väkiluvun pienuudesta (ei tarpeeksi faneja). Toisaalta taas joskus näillä julkisuudenkipeillä tyr- ihmisillä on yllättävänkin paljon vaikutusvaltaa, m.o.t. esimerkiksi Johanna Tukiaisen kohdalla. Kyseinen tapaus lieneekin sen verran poikkeuksellinen, ettei kannata toivoa omalta kohdaltaan yhtä suuria.
Jos haluat siltikin päästä pinnalle ja vippibileisiin vetämään ilmaista viinaa sekä Seiskan sivuille pikku-uutiseen (kävit esimerkiksi huoltoasemalla syömässä rasvaisen pikaruoka-aterian), kannattaa tutustua näihin teoksiin. Suhteellisen usein totuus on sittenkin tarua ihmeellisempää – ja karumpaa.
Populaarikulttuurissa on käsitelty julkisuutta ja sen lieveilmiöitä mm. seuraavissa erilaisissa yhteyksissä (paino suomalaisessa näkökulmassa):
Kirjat
- Blåfield, Ville & Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy… Julkisuuden himo ja hinta (Ajatus Kirjat 2007). Tämä kirja pakolliseksi luettavaksi jokaiselle yläkoulu- ja lukioikäiselle! Kirja sisältää paljon ajatuksia herättävää materiaalia, mukaanlukien teinien omia kommentteja julkisuudesta, idoleista ja muusta asiaan liittyvästä. Kirjassa on hyödynnetty myös Helsingin yliopiston viestinnän laitoksen laajaa Big Brother -aiheista tutkimusta, joka toteutettiin ensimmäisen BB-tuotantokauden aikana.
- Guzenina, Maria: Unelmatehdas – Access All Areas (WSOY 2004). MTV-musiikkikanavan entisen juontajan ja nyttemmin myös kansanedustajan avainromaanina mainostettu teos mediamaailmasta, jossa huumeet ovat arkipäivää, koko ajan on kauhea kiire ja kovan kilpailun vuoksi töissään joutuu juonittelemaan ja jättämään yöunet minimiin, jotta pysyy ajan hermolla.
- Metsämäki, Mikko & Mäkinen, Esa: Kuka kukin luulee olevansa 2005 & 2007 (Ajatus Kirjat 2005 & 2007). Ilmaantumalla julkisuuteen asetat itsesi myös arvostelun kohteeksi. Monet osaavat käyttää sitä hyödyksi, ja monia myös kiinnostavat ilkeät juorut ja toisten mokailu. Mikko Metsämäki ja Esa Mäkinen ovat tehneet jo kaksi julkkishenkilöhakemistoa, joissa nimensä mukaisesti tungetaan jauhot julkkisten suuhun. Haluaisitko olla tällaisessa kirjassa, johon olisi painettu tietoja yksityiselämästäsi ja kommentoitu niitä häijyyn sävyyn?
- Alanko, Tero & Silas, Petri: Neljäs sukupolvi – Suomalainen rock nyt (Johnny Kniga 2006). Haastattelukirja kertoo suomalaisten nykyrokkareiden asemasta ja mietteistä liittyen paitsi itse musiikkiin, myös uran luomiseen, julkisuuteen, mammonaan ja muuhun asiaan liittyvään. Plussaa maanläheisyydestä – tämä kirja ottanee luulot pois niiltä, jotka kuvittelevat Suomessa muusikkona olemisen jotenkin helpoksi ja tuottavaksi.
TV
- Riitasointuja (Nelosella maanantaisin klo 21, 11.8. alkaen). En ole tästä sarjasta nähnyt kuin mainoksia, mutta odotan kovasti, mitä britit ovat saaneet aikaan Idols-aiheesta, kun näkökulma sarjaan on nimenomaan unelmien murskautuminen ja mediamaailman kriittisyys.
Musiikki
Tämän listan kokosin omien tulkintojeni pohjalta.
- Apulanta – Jumala (levyltä Hiekka, 2002)
- W.A.S.P. – The Crimson Idol (albumi, 1992). Yhtyeen laulaja Blackie Lawless avaa tässä dokumenttihaastattelussa The Crimson Idol -konseptilevyn muutaman kappaleen ideaa. The Idol -kappale on itselleni ollut yksi vaikuttavimmista elämyksistä musiikin parissa, kyseisen biisin tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla. Koko The Crimson Idol -levyn sanoitukset löydät täältä.
- The Offspring – The Kids Aren’t Alright (levyltä Americana, 1998. Sanat)
- Matti Nykänen – Mäkikotka ja häkkilintu (levyltä Ehkä otin, ehkä en vuodelta 2006)
- Britney Spears – Lucky (levyltä Oops… I Did It Again, 2000. Sanat.)
- Britney Spears – Piece of Me (levyltä Blackout, 2007. Sanat.)
Edustan itse sitä koulukuntaa, joka arvostaa hikisistä ja homeisista treenikämpistä uransa aloittaneita yhtyeitä paljon näitä tähdenlentoja enemmän. Asiasta voi olla montaa mieltä, mitä te sanotte?
Oikein hauskoja hetkiä tosi-teeveen parissa.
On syksy niin ihmeellinen
Päässäni soi tänään rikkinäisen sateenvarjon alla kävellessä tuo lastenlaulu, jota tuli hoilattua ala-asteella enemmän kuin tarpeeksi, siitä otsikko. Valitettavasti kappaletta ei löytynyt Juutuubasta, joten saatte tässä postauksessa tyytyä vain noin miljardiin muuhun YouTube-videoon. ;)
Liian aikaisin alkaneen syksyn kunniaksi tuli mieleeni listailla erilaisia pimeneviin iltoihin sopivia (enemmän tai vähemmän) kulttuurillisia teoksia. Kannattaa nauttia syysflunssaa lievittävän tuoreen inkiväärin, lämpimän kaakaon ja kaulaliinasta suuhun eksyvän nukan seurassa.
Kirjat
Syksyllä hömppäkirjat jäävät vähemmälle ja keskittyminen siirtyy laadukkaaseen tekstiin tai aiheeltaan vakavampiin teoksiin. Toisaalta hömppä vetää puoleensa arjen keskellä, jolloin tulee helposti luettua kaikenlaista elämäntaito-oppaista ihmissuhde-chick-litiin. Luki mitä tahansa, on kuitenkin kiveen hakattu Totuus ja Ainoa Oikea Mielipide, että syksy on lukemisen kulta-aikaa. Kun ei voi enää kesäisessä luonnossakaan tarpoa.
- Tove Janssonin Muumit (ihan mikä tahansa; talveen sijoittuvat kirjat kannattaa tosin säästää talvelle)
- Niemi, Marjo: Juostu maa (Teos 2004). Päähenkilö on nimeltään Syksy, mutta kirjan tunnelmakin on varsin syksyinen. Tyttö juoksee, kuolema on läsnä, kieli on usvaisen kuulaista ja lehtikasoissa ryvetettyä parhaan syyspäivän tapaan.
- Kontula, Aino: Rexi on homo ja opettajat hullui! – Opettajan päiväkirja (Ajatus Kirjat 2005). Syksyn kunniaksi haluat ehkä palauttaa mieleesi, miltä tuntui olla yläkoulussa, tai ehket sittenkään… Kontulan kirjan yläkoulu on suoranainen tikareilla vuorattu pätsi, jonne ei ihan mielellään astuisi.
- Itkonen, Juha: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi 2003) & saman kirjailijan Anna minun rakastaa enemmän (Teos 2005). Juha Itkosen kieli on juuri sopivaa syksyyn: herkkää, tummasävyistä ja koskettavaa. Näitä kirjoja lukee ennen nukkumaanmenoa hehkulampun valossa, kun tuuli vinkuu ikkunoissa. Saattaapa olla, että unohtaa vallan nukkua, sen verran tehokkaasti etenkin jälkimmäisen kirjan maailma imaisee mukaansa.
- Hornby, Nick: Uskollinen äänentoisto (WSOY 1996) & saman tekijän Alas on pitkä matka (WSOY 2006). Nick Hornbyn kieli on rikasta ja sen lisäksi teksti vilisee herkullisia viittauksia populaarikulttuuriin. Nämä kirjat ovat suosikkejani, molemmissa on herkullinen aihemaailma ja omintakeista, ironista huumoria.
- Jääskeläinen, Pasi Ilmari: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena kustannus 2006). Aimoannoksen laadukasta eskapismia tarjoilee tämä mysteeriromaani. Sen maaginen maailma nappaa mennessään ja itse luinkin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta. Kun illat pimenevät, tapahtuu jänniä juttuja… Jäniksenselkäläinen kylä (sen yhteisöstä puhumattakaan) on tunnelmaltaan varsin kammottava, mutta vetää silti puoleensa juuri sen takia. Äärimmäisen sopivaa syyslukemistoa.
- By, Oddbjørn: Memo – Helppo tapa parantaa muistia (Bazar 2008). Kerrankin niin sanottu self-help-opus, jonka olen kokenut oikeasti hyödylliseksi! Norjalainen opiskelijamiekkonen ja nykyinen muistimestari Oddbjørn By antaa kirjassaan helppoja ja ennen kaikkea toimivia muistinparannusvinkkejä kaikille koululaisista vanhuksiin. Kirjassa on myös runsaasi hyödyllistä materiaalia oppimistekniikkaansa tarkastaville sekä kaikille niille, jotka nauttivat piin likiarvon 1000 ensimmäisen desimaalin muistamisesta. Itse olen tämän kirjan avulla oppinut jo monta matemaattista kaavaa. Ihan hyvä muistaa ne, mutta toisaalta tekisi ihan hyvää oppia myös niiden tarkoitus…
- Kinsella, Sophie: Himoshoppaaja-kirjat (WSOY). Jo viidenteen osaan ehtinyt kirjasarja kertoo täysin epätodellisen tarinan täysin hysteeriseen tapaan täysin shoppailuun seonneesta britti-Beckystä, joka nolaa itsensä joka toisella sivulla ja ostaa ainakin yhden laukun lähes jokaisella. Fiktiivistä tarinaa ostohysteriasta on hauska lukea, etenkin kun se on vedetty näin yli. Jos tarinalla olisi enemmän realistinen sävy, sen lukeminen alkaisi ahdistaa, sillä jos kaikki olisivat yhtä beckymäisiä ostokäyttäytymisessään, maapallomme olisi jo ajat sitten tipahtanut kuolemaan.
Elokuvat
Syksyllä elokuvien pitää olla puhuttelevia ja/tai kannustavia. Kaikki omien kuvioiden pohdiskelut saavat mukavasti pohjaa, kun on ensin katsonut jonkun hyvän elokuvan ja sen jälkeen unohtunut elokuvan tunnelmiin peilaten niitä omaan elämäänsä ja olemukseensa.
- No se Batman – Yön ritari (2008). Kolmestakin syystä: 1) Tunnelma on synkkä ja karu, 2) Jokerin rooli pistää kylmäämään juuri sopivasti ja 3) Kaikki puhuvat tästä elokuvasta tänä syksynä.
- Vuosi nuoruudestani (1999). Tositapahtumiin perustuva kuvaus Susanna Kaysen -nimisen ahdistuneen tytön ajasta 1960-luvun jenkkiläisessä mielisairaalassa. Angelina Jolie sai sivuosa-Oscarin roolistaan vaikeasti häiriintyneenä sosiopaatti-Lisana. Eikä suotta, jos minulta kysytään. Elokuva on ahdistavimpia, joita olen koskaan nähnyt.
TV
Syksyllä television pariin rynnätään suoraan sateesta ja velvollisuuksien väsyttäminä. Silloin tulee helposti valittua kaikkea vähemmän älykästä katsottavaa niiden ikisuosikkidraamojen lisäksi. Televisio tarjoaa tätä nykyä himputisti huonoa tosi-tv:tä, mutta se kieltämättä toimii stressintappajana aina toisinaan. Kun raskaan päivän angstit on selätetty, ehtiikin sitten juuri sopivasti laatudraamojen ääreen.
- Idolsin neljäs tuotantokausi (alkaa MTV3:lla 11.9.). Pakko näitä maineenhakuisia “laulaja”tallukoita on taas kerran kyylätä. Saas nähdä, onko Ari Koivusen nappaama edellisen Idolsin voitto poikinut tälle kaudelle entistä enemmän ärsyttäviä ja noloja “hevi”yrittelijöitä. Kotisohvalta on helppo huudella.
- Eri maiden Huippumalli haussa -tuotantokausia (Pyörivät Nelosella arkisin kuuden aikaan). Luvassa Kanadaa, Australiaa, Iso-Britanniaa ja myöhemmin myös sitä kaikista naurettavinta ja sen vuoksi myös viihdyttävintä, eli jenkkiversiota, ihan uusin jaksoin.) Mallimaailma on kummallinen paikka, ja ehkä vetää puoleensa juuri mahdottomuutensa vuoksi.
- Riitasointuja (Nelosella 11.8. alkaen). Hyvää vastapainoa Idolsille on katsoa fiktiivistä draamasarjaa – aiheenaan tietysti Idols-tyyppisen laulukisan raadollisuus ja unelmien murskautuminen. Odotan tätä kovasti.
- Rooma (toinen tuotantokausi Nelosella 20.8. alkaen). Eeppistä historiadraamaa isolla budjetilla tuotettuna. Kyllähän tätäkin katselee, vaikka jokaiselle historiaa vähänkin lukeneelle tapahtumien kulku on melkoisen ennalta-arvattava…
- Maria! (Nelosella 27.8. alkaen). Maria Veitolan vetämä “räväkäksi” ennakoitu talkshow. Kai tällekin voi antaa vielä mahdollisuuden, tunninpituiseen ohjelmaan mahtunee enemmän asiaa kuin Ylen taannoiseen show’hun, jota Veitola myöskin juonsi.
- 5 kulmaa kosmologiaan (YLE1, 11.8. alkaen). Esko “Parta” Valtaojan keskusteluohjelma kiinnostaa myös “kosmista maallikkoa”, sillä Valtaoja on puhujana karismaattinen ja toivon tähtitiede-ekspertin saavan vieraistaankin irti paljon painavaa sanottavaa. Kun ohjelmaan on kutsuttu vieraaksi esimerkiksi uskontotieteilijä, en voi väittää, ettenkö olisi entistä kiinnostuneempi katsomaan ohjelmaa. Toivottavasti asia on puettu meille tallukoillekin passeliin muotoon.
Musiikki
Yleisesti ottaen omalla kohdallani syksy on suomenkielisen musiikin luvattua aikaa. Perisuomalainen melankolia on autenttisimmillaan, kun taivas itkee vettä valtoimenaan ja stereoissa pauhaa jynkkykitaroin maustettu raskaampi rock, jota värittävät kunnon itkuvirsimäiset sanoitukset, joita vielä on yleensä tulkitsemassa keski-ikää lähestyvä, sinnepäin laulava suomalainen uros. Voilá, tai PERKELE, jos sallitte.
- Viikate – Ei enkeleitä (levyltä Marraskuun lauluja I, 2007)
- Kotiteollisuus – Vieraan sanomaa (levyltä 7, 2005)
- Stam1na – Edessäni (levyltä Uudet kymmenen käskyä, 2006)
- CMX – Minne paha haudattiin (levyltä Isohaara, 2002)
- Mokoma – Marras (levyltä Luihin ja ytimiin, 2007)
Muita syksyn suosikkeja: Brittiläinen melankolian mestariyhtye Anathema (Alternative 4 -levy vuodelta 1998 on virallinen sadepäiväin soundtrack!) sekä tuomiollinen Swallow the Sun, jolta ilmestyy uusi, 35 minuutin teoksen sisältävä levy syyskuussa. Haastattelua aiheen tiimoilta (in English):
Hyvää alkavaa syksyä!
